Tunnetaan myös nimillä: A londoni férfi; Mies Lontoosta
Genre: Rikos, neo-noir
Ohjaus: Béla Tarr, Ágnes Hranitzky
Käsikirjoitus: László Krasznahorkai, Béla Tarr, Georges Simenon
Kuvaus: Fred Kelemen
Leikkaus: Ágnes Hranitzky
Sävellys: Mihály Vig
Näyttelijät: Miroslav Krobot, Tilda Swinton, Ági Szirtes, János Derzsi, Erika Bók, Gyula Pauer, István Lénárt, Kati Lázár
The Man from London oli Béla Tarrille paluu film noiriin, jota oltiin käsitelty puolitoista vuosikymmentä aiemmin elokuvassa Tarrin tyylillisesti ankarimmassa elokuvassa Damnation. Elokuvan tekoa varjostivat monet seikat. Ilmestyttyään se sai ristiriitaisen vastaanoton. Sitä kuvailtiin toisinaan jopa ohjaajan työryhmän tylsimmäksi teokseksi, jossa minimalistinen ja hidas tyyli oltiin viety äärimmilleen. Esteettisesti moitteita sai myös elokuvan dubbaustyöskentely. Suurin osa näyttelijöistä on unkarilaisia, mutta elokuvassa kuullut kielet ovat ranskaa ja englantia. Tekoa jarrutti tuottaja Humbert Balsanin itsemurha, joka jäädytti hetkellisesti rahavarat rahoittajien vetäytyessä paniikkinappulaa hakaten projektista. Filmi on omistettu Balsanin muistolle.
Harvinaista kyllä, filmi perustuu romaaniin, joka ei ole Lázsló Krasznahorkain kirjoittama. The Man from London (1934, suomentanut Annikki Suni vuonna 1979, nimellä Mies Lontoosta) on romaanina tyypillistä Georges Simenonia. Tarina on lähes täsmälleen sama elokuvassa, eräällä huomattavalla erolla, johon palataan myöhemmin. Jarrumiehenä yhdistetyssä juna-asemassa ja satamassa jossain päin Pohjois-Ranskaa työskentelevä Maloin (Miroslav Krobot) vääntelee öisin raidevipuja, ja kuluttaa aikaa juomalla kahvia ja tuijottamalla pimeään yöhön. Toisinaan hän käy töiden päätteeksi baarissa juomassa muutamat, kunnes on palattava harmaaseen kotiin, jossa odottavat vielä harmaampi vaimo Camélia (Tilda Swinton), ja hissukkamainen tytär Henriette (Erika Bók), jota kohtaan Maloin kirjassa tuntee lähes insestistä hellyyttä.
Eräänä yönä Maloin todistaa korkealta vaihdetornistaan, josta hän näkee hyvin koko sataman alueelle, kuinka kaksi miestä taistelee arvokkaan oloisesta salkusta. Toinen miehistä saa iskun ohimoonsa ja tippuu salkun kera mereen. Tappaja pakenee paikalta paniikissa. Maloin ei puutu tilanteeseen mitenkään ja sukeltaa itse laukun satama-altaan pohjasta. Laukusta löytyy iso kasa rahaa. Pian Maloinilla on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen niistä on murhan tehnyt mies, Brown (János Derzsi), joka on yhtä epätoivoisessa tilanteessa kuin Maloin ja tahtoo rahat takaisin. Toinen ongelma on paikalle saapunut Scotland Yardin huippuetsivä, joka paikallisten poliisien kanssa jäljittää rahojen olinpaikkaa.
Sen sijaan, että kyseessä olisi etsivän ja rikollisen välinen kissa ja hiiri -välienselvittely, on keskiössä päähenkilön kamppailu itsensä kanssa rikoksen ja syyllisyyden kurimuksissa. Maloin ei ole rikollinen, mutta hän kokee rikoksen todistettuaan ja rahat omittuaan kasvavaa syyllisyyttä. Tämä syyllisyys tekee hänestä tarinan edetessä konkreettisesti syyllisen hänen ajauduttuaan epätoivossaan yhä järjettömämpiin tekoihin ja murhatessaan moraalisen kaksoisolentonsa.
Palkkioksi teon tunnustamisesta ja siihen johtaneiden tapahtumien selvittämisestä ei Simenonin kirjojen maailmassa tule armahdusta ja täyttymyksen tunnetta, vaan hyljeksintää. Tunnustus on tehtävä, koska se on tehtävä; koska ihminen on velkaa itselleen ja sille moraaliselle järjestelmälle, jonka itselleen on luonut. Ihminen on yksin eikä teon näennäinen järjettömyys voi koskaan näyttäytyä – oivallus, joka on tässä jo 30-luvulla kirjoitetussa romaanissa läsnä aivan yhtä vahvasti kuin Albert Camus’n Sivullisessa (L’Étranger, 1942).
Ei siis ihme, että Tarr, jonka teoksissa modernilla filosofialla on aina ollut merkittävä rooli, on päättänyt tarttua vakiokirjoittajansa Krasznahorkain kanssa juuri tähän kirjaan. Simenonin teos on pohjimmiltaan tyypillinen Tarr-tarina. Tapahtumapaikkoja on vähän – tässä tapauksessa yksi ankeahko, tuulenpieksemä satamakaupunki. Pääpaino ei ole sillä mitä tapahtuu, vaan tapahtumat ovat olemassa sysääkseen henkilöiden sisäisen elämän raiteiltaan. Yksilöstä (päähenkilö) ei ole vastusta byrokratialle, jota edustaa Scotland Yardista tullut yli-inhimillisellä tavalla asioista perillä oleva etsivä, elokuvassa nimeltään Morrison (István Lénárt). Elämän vähittäisen suistumisen kuvakieli esittäytyy jokaisessa Tarrin uudemman syklin teoksessa yhä minimalistisemmin.
Kuten alussa totesin, The Man from Londonia moitittiin liian pitkälle hitauteen, toistoon ja tylsyyteen menemisestä. Olen eri mieltä. Jos jostain The Man from Londonia voi syyttää: siitä ettei se mene tarpeeksi pitkälle. Se on välimallin räpistelijä tyylitellyn ja runollisen Vastarinnan melankolian ja seuraavan, tuulenpieksämän ja ankaran, Torinon hevosen välissä. Tarinan neo-noir-tyyli, ja tausta etsiväkirjallisuudessa rajaavat elokuvan tarinaa liikaa, samoin alkuperäistarinan absurdistinen sävy. Nämä ovat painolasteja, jotka estävät The Man from Londonia uppoamasta metafyysisyyteen, jossa itse rakennettuja symboleita ja olemisen tilaa voidaan pohtia materian maailman toimimatta esteenä.
Toisin sanoen liian moni todellinen seikka pitää tarinaa paikallaan. Laukku tippuu satama-altaaseen, kuten sitä kantanut mieskin. Valot ja varjot toimivat niin kuin niiden pitää toimia. Syyllisyys seuraa rikosta turhan lineaarisesti. Arkipäivän esineiden ja arkipäivän havaintojen on käyttäydyttävä normaalilla ja lähes fatalistisella tavalla, toisin kuin Tarrin uudemman syklin viimeisessä elokuvassa, jossa irrottautuminen on päässyt tapahtumaan täydellisesti ja esineet, eläimet (kuten elokuvan nimen hevonen) ja asiat eivät enää tottele ihmisen havaintokyvyn piiriin kuuluvia lakeja. On vain alistuminen merkityksettömyydelle.
Yksi olennainen ero Tarrin visiossa on Simenonin kirjaan nähden. Se vihjaa työryhmän viimeisen elokuvan ankaruudesta. Simenon on tyypillinen absurdisti, jolle mikään eri merkitse mitään, mutta ihmisellä on kuitenkin velvoite toteuttaa itseään, koska miksipä hän ei niin tekisi. Palkkioksi ei välttämättä tule kuin halveksuntaa, mutta tässäkin on kristillistä perintöä oleva marttyyriuden täyttymyksen tunne, käänteinen nautinnon tie – nautinnon, joka syntyy kieltäytymisestä ja epäonnistumisesta.
Tarr kiistää jopa tämän mahdollisuuden. Niinpä kun Maloin Simenonin romaanissa joutuu lukemaan tiilenpäitä rikoksesta, jossa ei ole mitään järkeä, pääsee Tarrin filmissä täysin harkitusti ja kylmäverisesti toimiva Maloin pälkähästä, käsissään rahasumma jonka on saanut myös hänen tappamansa miehen leski. Uhri ja rikollinen saavat yhtäläisen palkkion vaivoistaan tässä maailmassa – palkkion, joka ei merkitse yhtään mitään.
Erikoista on se, että Maloinin jäädessä vaille rangaistusta elokuvassa, on tunnelma teoksen kokijan kannalta kusetetumpi kuin kirjassa, jossa rangaistus on vääjäämätön ja lopullinen. Mitään täyttymystä ei ole. Rikoksen todistanut osasyyllinen tappaa rikoksen tekijän sen kummempia pohtimatta, ja saa tästä hyvästä rahasumman, joka vastaa hänen valmiiksi tuhlaamiaan rahoja, joilla osti tyttärelleen minkkiturkin. Mikä ironisempaa, myös kuolleen lähiomainen saa vastaavanlaisen summan rahaa. Tässä kafkalaisessa maailmassa lain edessä uhrilla ja syyllisellä ei ole paljon eroa. Joskus he ovat jopa sama henkilö. Yksi ihminen on kuollut ja yhdellä nuorella tytöllä on olkapäillään hänen kalpeille piirteilleen huonosti istuva turkisreuhka. Muuten maailman- ja elämäntilanne on täsmälleen +-0.
