Fabio Frizzi on italialainen elokuvasäveltäjä, joka tuli 70-luvulla erityisen tunnetuksi yhteistyöstään italialaisen gorekauhun kummisedän Lucio Fulcin kanssa. Frizzin tunnetuimpia sävellyksiä ovat: Murder to the Tune of the Seven Black Notes, Lue lisää
Clive Barker on nimi, jonka jokainen kauhusta vähänkin enemmän kiinnostunut tietää. Stephen King julisti tämän Hellraiserin isän kauhun tulevaisuudeksi 80-luvun lopussa.Tämä Barkerin bodyhorror-teos olikin yksi aikakautensa merkittävimpiä kauhuelokuvia. Sen groteski kuvasto ja tehosteet toimivat tienviittana modernille kauhulle. Ennen tätä kirjailijan uralla oli kaksi merkillistä ja vähälle huomiolle jäänyttä yhteistyötä ohjaaja George Pavloun kanssa. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1985 valmistunut Underworld. Vuotta myöhemmin päivänvalon näki Raakalainen, jonka kannessa irvisteli rujon näköinen kuminaamahirviö. Kyseessä oli tietysti Rawhead Rex, joka perustuu Barkerin Veren kirjat 3 novellikokoelmassa julkaistuun kirjoitelmaan.
Sveitsi on tunnettu käkikelloista, demokratiasta sekä suklaasta. Maassa on myös törkeä määrä massia, jolla jotkut onnekkaat pääsevät mälläämään. Erwin C. Dietrich on sveitsiläinen tuottaja. Dietrichia voisi tituleerata Euroopan Roger Cormaniksi. Kultavuosinaan Dietrich työskenteli espanjalaisen roskamaestron Jesús Francon kanssa. Parivaljakon suhde oli kummallinen. Dietrich sysäsi rahojansa tuotantoihin, joissa Franco vain perseili ja teki toinen toistaan erikoisempia kokeiluja. Francon aikana Dietrich tuotti kattavan määrän seksploitaatiota ja kaikkea muuta törkyä, mitä maa päällään kehtaa kantaa. Lopulta henkinen seinä tuli vastaan, koska Dietrich kyllästyi tuottamaan juopottelulomia. Joka tapauksessa Dietrich tuotti vielä 80-luvulla ilman Francoa läjän sotaelokuvia sekä muuta roskaa, kuten Mad Foxesin.
Jan Forsströmin Silmäterä on erilainen uutuus suomalaisen elokuvan joukossa. Mestariteoksesta ei voida puhua, hädin tuskin hyvästäkään elokuvasta, mutta ainakin Silmäterä haastaa hieman katsojaansa, eikä kyseessä ole yksiulotteinen, kärsimysten kautta voittoon ja kasvamme ihmisinä –tarina.
Slovakialainen kauhuelokuva on ehdottomasti kuriositeetti, mutta kykeneekö pienen slaavilaisen valtion elokuvateollisuus tarjoamaan oikeasti hyytävän ja pelottavan kokemuksen? Evil ei ole kovinkaan kunnianhimoinen yritys, koska kyseessä on mukadokkari. Tämä kauhugenren ehdoton muotivillitys on viime vuosina saanut edustajia ympäri maailmaa. Blair Witch Projectin jälkeen valkokankaalla on nähty espanjalaisia hyperaktiivisia zombeja [Rec] –elokuvasarjassa, peikkoja norjalaisten Troll Hunterissa ja tänä vuonna Espoo Cinén ohjelmistossa olleita dinosauruksia The Dinosaur Projectin merkeissä. Parhaimmillaan dokumentaarinen tyyli voi tuoda elokuvaan ripauksen arkista realismia ja siten myös aitouden tuntua kauhun hetkiin. Pahimmillaan se voi olla hyvin lähellä Eviliä.
Ihan aluksi täytyy mainita, että festivaali näyttää itsekin myöntävän Tendernessin olevan keski-ikäisille hipsterinaisille suunnattu elokuva. Sillä katsojille jaettiin ennen saliin astumista kosteuttavaa kasvorasvaa. Luoja paratkoon, otin näytteen vastaan ja kävelin nopeasti saliin… Itse elokuvan alku piirtää valkokankaalle lumiset ja komeat alppimaisemat. Tarina potkaistaan käyntiin, kun nuori mies joutuu lasketteluonnettomuuteen Alpeilla. Hänen eronneet vanhempansa lähtevät Belgiasta käsin Ranskaan sairaalaan.
Ihmisen aivotoiminta on monimutkainen asia ja me koemme asiat omalla tavallamme. Meillä kaikilla on omat pelkomme. Toiset pelkotilat ovat tietysti toisia yleisempiä. Klaustrofobia on varmaankin yksi yleisimmistä kammoista, joita pystyn kuvittelemaan. Ahtaassa paikassa vietetty aika saattaa olla traumaattista ja varmasti monet kokevat ahtaanpaikan kammoa esimerkiksi ollessaan jumissa hississä. Mitä tapahtuu silloin, jos tämän fobian käänteinen versio, eli aukioiden pelko ottaa vallan koko yhteiskunnasta? Ohjaaja/käsikirjoittajaveljekset David ja Àlex Pastor kertovat sen meille The Last Daysissa, jonka idea on valitettavan debiili.
Lapsen kehityksen kannalta on suotavaa, että hänellä on edes yksi vakaa suhde aikuiseen, oli kyseessä sitten biologiset vanhemmat, joku muu sukulainen tai ihan kuka tahansa tasapainoinen aikuinen. Daniel Joseph Borgmanin The Weight of Elephants käsittelee kirpeästi kuinka pohjattoman toivottomaksi ja yksinäiseksi lapsen ympäristö muuttuu, kun kerta toisensa jälkeen ympärillä olevat suhteet aikuisiin katkeavat syystä tai toisesta.
