Elokuva ei ole ainoastaan … kertomus elämässä eteenpäin menemisen ajoittaisesta vaikeudesta, vaan Francesin tuttavapiirin muodostaman sivuhahmokatraan kautta se laajenee kuvaukseksi 2010-luvun new yorkilaisesta hipsterisukupolvesta, jonka edustajalle tuottavassa päivässä voi olla kyse harvinaisten ray-banien ostamisesta internetistä.
Samuel Fuller on yhdysvaltalaisen elokuvataiteen aliarvostetuimpia sankareita. Teini-ikäisenä pojankoltiaisena rikostoimittajana aloittanut ja toisen maailmansodan kauhut todistanut ohjaaja vastasi myös 1950- ja 1960-luvun rohkeimmista yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kuvauksista asettamalla elokuviensa tärkeisiin rooleihin niinkin suurta yleisöä kosiskelevia hahmoja kuin pikkurikollisia, mielisairaita ja prostituoituja, unohtamatta erivärisiä ihmisiä. Fuller pyrki kuvaamaan näitä mainstreamin hylkimiä ryhmiä suoraan ja kaunistelematta vuosia ennen kuin Hollywoodin niin kutsuttu kultainen aikakausi 70-luvulla toi tabut suuren yleisön nähtäväksi.
Yhdysvaltojen kokoisessa maassa, jossa teatterilevitykseen julkaistaan 300 miljoonan hengen yleisölle satoja elokuvia vuosittain, ei ole kovinkaan ihmeellistä, että lähes jokainen elokuva kerää syystä tai toisesta omat paheksujansa. Syynä voi olla Lue lisää
Clive Barker on nimi, jonka jokainen kauhusta vähänkin enemmän kiinnostunut tietää. Stephen King julisti tämän Hellraiserin isän kauhun tulevaisuudeksi 80-luvun lopussa.Tämä Barkerin bodyhorror-teos olikin yksi aikakautensa merkittävimpiä kauhuelokuvia. Sen groteski kuvasto ja tehosteet toimivat tienviittana modernille kauhulle. Ennen tätä kirjailijan uralla oli kaksi merkillistä ja vähälle huomiolle jäänyttä yhteistyötä ohjaaja George Pavloun kanssa. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1985 valmistunut Underworld. Vuotta myöhemmin päivänvalon näki Raakalainen, jonka kannessa irvisteli rujon näköinen kuminaamahirviö. Kyseessä oli tietysti Rawhead Rex, joka perustuu Barkerin Veren kirjat 3 novellikokoelmassa julkaistuun kirjoitelmaan.
Cormac McCarthy. Nimi herättää itsessään kunnioitusta miehen kirjallisuutta tuntevien keskuudessa. Ei pelkästään siksi, että kirjat itsessään ovat yleensä mainioita tai vähintään mielenkiintoisia epäonnistumisia, vaan myös siksi, että hän on yksi eniten yksityisyyttään suojelleista kirjailijoista. Siksi McCarthyn hyppyä Hollywoodin tuotantokoneistoon The Counselorilla, miehen ensimmäisellä alkuperäiskäsikirjoituksella sitten vuoden 1976, voisi pitää merkittävänä tapahtumana. Merkit olivat kuitenkin synkät, kun ohjaajan pallille nousi Ridley “Ripuli” Scott, mies joka ei ole tehnyt mitään merkittävää sitten Blade Runnerin.
Udo Kier oli Night Visionsin kunniavieras, mutta valitettavasti allekirjoittaneella jäi miehen retrospektiivi vain kahteen kappaleeseen. House on Straw Hill (tunnetaan myös nimellä Exposé) on Olkikoirat/Hohto –tyylinen cocktail, jossa Kierin esittämä, sangen ahdistunut kirjailija vuokraa eristäytyneen mökin maaseudulta voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Hän eroaa tyttöystävästään (Fiona Richmond, jolla lienee hyökkäävimmät näkemäni torpedotissit koskaan) ja palkkaa sattumalta tapaamansa Lindan (Linda Hayden) avustajakseen mökille. Siellä Kier tuskailee kirjansa kanssa ja yrittää köyriä Lindaa, joka tuntuu olevan sairaalloisen kiinnostunut kirjasta. Lopulta ex-tyttöystävä saapuu paikalle ja seuraa lesbiaanista seksiä ja järjetöntä väkivaltaa.
Talo täynnä sukulaisia juhlistamassa yhdessäoloaan illallisen merkeissä. Uudet tyttö- ja poikaystävät esittäytyvät ensi kertaa patriarkaalisille vanhemmille. Letkeä keskustelu muuttuu pian kuitenkin riidaksi suuren kartanon ruokailutilassa, ja riidan tiimellyksessä kukaan ei huomaa, että erään tyttären uuden poikaystävän otsaa koristaa ikkunasta lentänyt varsijousen nuoli. Ja niitähän tulee lisää teräaseiden uhkan lisäksi ulkona ja sisällä vaanivien eläinnaamareihin sonnustautuneiden tappajien ansiosta.
Hollannin valinta vuoden 2014 Oscar-gaalaan, Borgman, on mielenkiintoinen, kiusaannuttava jännityselokuva manipuloinnista ja etuoikeutetun ihmisen syyllisyydestä köyhän vierellä. Tuo eittämättä mieleen ensimmäisenä Michael Haneken unohtumattoman Funny Gamesin. Rähjääntyneen oloinen Borgman (Jan Bijvoet) soittaa keskiluokkaisen perheen ovikelloa ja pyytää täysin ventovierailta ihmisiltä lupaa käyttää heidän kylpyammettaan. Hän väittää tuntevansa perheen äidin, Marinan (Hadewych Minis) väittäen häntä hoitajaksi nimeltä Maria. Perheen isä Richard (Jeroen Perceval) suivaantuu Borgmaniin ja pahoinpitelee miehen.
