Valkoinen koira (1982)

Koiran väkivaltaisten taipumuksien lisääntyessä Julie hakee apua eläimiä elokuvia varten kouluttavilta Keyesilta (Paul Winfield) ja Carruthersilta (Burl Ives). Miehet hoksaavat, että kyseessä on ”valkoinen koira”, valkoisen omistajan kouluttama hyökkäyskoira, joka on ehdollistettu hyökkäämään mustien ihmisten kimppuun. Idealistinen Keyes ottaa tehtäväkseen kouluttaa koiran uudelleen todistaakseen, että rasismi on yksilöön ehdollistunut tapa, josta voi ehdollistua myös pois.

Valkoinen koira on poikkeuksellinen rasisminvastainen elokuva. Se on rehellinen ja vetoaa katsojan tunteisiin muuttumatta kuitenkaan rasittavan saarnaavaksi rinkirunkkaukseksi suvaitsevaisuudesta tai valkoisen miehen pahuudesta. Koira edustaa ketä tahansa ihmistä, joka on kasvanut ympäristössä, jossa hän on oppinut pitämään toisen värisiä ihmisiä pahoina. Eläimen toimiminen ehdollistetun rasismin vertauskuvana tuntuu aluksi liian miedolta, mutta elokuvan edetessä ratkaisu lunastaa itsensä täydellisesti. Karvaturri on kaikin puolin ihastuttava ilmestys ja muutamalla humoristisella kohtauksella valjastettuna elokuva vaikuttaa aluksi perheystävälliseltä tarinalta näyttelijättären ja lemmikin ystävyydestä.

Lutuisen kuoren alla kuitenkin lymyää perkele. Fuller onnistuu järkyttämään katsojaa perin pohjin tällä dualismilla, mikä on hämmentävää, kun muistaa että kyseessä on kuitenkin vain eläin, ei rationaaliseen päättelyyn kykenevä ihminen, vaan pelkästään viettiensä valossa toimiva ja amooralinen eläin. Fuller käyttää erinomaisesti hyödykseen ihmisten ja erityisesti McNicholin hahmon naiivia tapaa inhimillistää lemmikki, ikään kuin eläimen tunne-elämä olisi verrattavissa ihmiseen ja näin lähikuvat koiran irvistävästä ja murisevasta päästä ovat äärimmäisen ahdistavia.

Täytyy muistaa, että koiran oletettu ”rasismi” pohjautuu täysin ehdollistamiselle, eikä millekään pseudotieteelliselle himphampulle eriväristen ihmisten paremmuusjärjestyksestä. Kouluttaja Keyes edustaa optimistista suhtautumista kykyyn ehdollistua uudestaan ei-rasistiksi ja oppia, että ihonväri ei ole ehdoton todiste ihmisen hyvyydestä tai pahuudesta. Paul Winfieldin esittämässä hahmossa on aavistuksen verran magical negro -tyylistä hahmostereotypiaa mustana miehenä, joka on periaatteen vuoksi rasismin yläpuolella, vaikka jo omien kokemuksiensa vuoksi olisi vain inhimillistä, että hän haluaisi lopettaa koiran. Tämä kyynisempi rooli on kuitenkin annettu aina yhtä erinomaiselle Burl Ivesille, joka esitti kärttyisiä, möhömahaisia vanhoja ukkoja jo 50-luvulla.

2010-luvun Suomessa keskustelu rasismista on taantunut käsitykselle rasismista selittämättömänä mustana magiana, jonka jokainen vähänkään sosiaalista pelisilmää käyttävä ihminen kieltää itsestään täydellisesti, kuin Pietari kielsi Jeesuksen. Tätä naiivia kantaa hyödyntämällä rasistiset tahot pystyvät tekemään raakoja yleistyksiä eri ihmisryhmistä, joissa tuntuu olevan lähes lapsenomaista rehellisyyttä. Kaikkein eniten lapsiin Valkoisen koiran ydinsanoma myös vertautuu. Kuka tietää kuinka suuri osa ihmisen persoonallisuudesta muodostuu jo kohdussa perimän perusteella, kuinka suuri osa siitä naulautuu päähän lapsuuden kokemuksien myötä ja kuinka suuren osan muodostaa ihminen itsenäisesti, järkevästi ja lain edessä täysi-ikäisenä? Voiko rationaalinen aikuinen ei-oppia lapselle ehdollistetut tavat?

Eikä kyse ole vain rasistisista taipumuksista, vaan kaikesta mikä saa ihmisen toimimaan tuhoisasti ympäristöään kohtaan. Fullerin näkemys on pessimistinen, joka kuitenkin tarjoaa aavistuksen verran köyttä ihmisen kyvylle muuttua ja oppia. Se muistuttaa meitä ihmisen kyvystä sekä hyvyyteen ja pahuuteen ja pakottaa näkemään molemmat puolet samassa kohteessa.