Fantasia-, kauhu-, science fiction- ja kulttielokuviin keskittynyt Night Visions järjestettiin jälleen lokakuun lopulla. Laajakuvan kaksiosaisen artikkelisarjan ensimmäinen osa keskittyy festivaaleilla nähtyihin uutuuksiin, kuten Borgmaniin, Hollannin ensimmäiseen ehdokkaaseen Cannesin elokuvajuhlien kilpasarjassa 38 vuoteen, ohjaajalegenda John Cassavetesin tyttären esikoisohjaukseen Kiss of the Damnediin sekä tinkimätöntä tajunnanvirtaa tarjoilevaan The Strange Color of Your Body’s Tearsiin.
Borgman (2013)
Hollannin valinta vuoden 2014 Oscar-gaalaan, Borgman, on mielenkiintoinen, kiusaannuttava jännityselokuva manipuloinnista ja etuoikeutetun ihmisen syyllisyydestä köyhän vierellä. Tuo eittämättä mieleen ensimmäisenä Michael Haneken unohtumattoman Funny Gamesin. Rähjääntyneen oloinen Borgman (Jan Bijvoet) soittaa keskiluokkaisen perheen ovikelloa ja pyytää täysin ventovierailta ihmisiltä lupaa käyttää heidän kylpyammettaan. Hän väittää tuntevansa perheen äidin, Marinan (Hadewych Minis) väittäen häntä hoitajaksi nimeltä Maria. Perheen isä Richard (Jeroen Perceval) suivaantuu Borgmaniin ja pahoinpitelee miehen.
Marina käy sääliksi häntä, ja ilmiselvistä valheista huolimatta tarjoaa hänelle kylvyn. Mutta pian Borgman alkaa vaatia enemmän ja enemmän, käyttäen hyväkseen perheen sisäistä dynamiikkaa ja hän ujuttautuu perheen arkeen.
Borgmanin suurimpia vahvuuksia ovat nimiroolia esittävät Jan Bijvoetin kasvot, joissa ei ole alkusilmäyksellä samanlaista lapsekasta ilkikurisuutta kuten Funny Gamesin sadistisessa kaksikossa. Surullisissa silmissä ja harmaassa kuontalossa on tiettyä melankolisuutta, mutta ei missään nimessä mitään vaaraa. Borgman etenee verkkaisesti, antaa vaivaannuttavan olon kerääntyä pikkuhiljaa, välillä keventäen sitä visuaalisilla vitseillä. Se ei syötä liian helppoa tarinaa lakia pakoilevista palkkatappajista, ovelista kerjäläisistä tai ihmisten hyväuskoisuutta hyödyntävistä lahkolaisista, vaan saa oikeasti katsojan hämmästelemään niin perheen sisäisten jäsenten kuin ulkopuolistenkin jäsenten motiiveja loppuun saakka.
Kiss of the Damned (2012)
Ohjaajalegenda John Cassavetesin tyttären Xan Cassavetesin vampyyripornoilu Kiss of the Damned sai luvan aloittaa yönäytösten putken. Kyseessä on malliesimerkki kuinka huumorintajuinen yleisö voi tehdä myötähäpeää herättävästä ja nolosta perseilystä oikeastaan oikein miellyttävän ja hauskan kokemuksen. Jos yleisönä olisi ollut salillinen True Blood– tai Twilight-faneja, saattaisin käyttää vielä ankarampia sanoja.
Elikkäs, kyse on siis vampyyreista. Nuo kalvakat yön lapset, jotka elävät ikuisesti varjoissa etsien verta ja rakkautta. Djuna (Josephine de la Baume) on juuri tällainen, jääkarhun pieruakin valkoisempi ranskalaisella aksentilla puhuva punapää, joka asuu ylhäisessä yksinäisyydessään. Ilmiselvästi vuosituhansien yksinäisyys vaikuttaa sosiaalisiin taitoihin, mutta onnekseen takavasemmalta pyrkii näkökenttään seksikkään parin päivän parransängen täydellisesti trimmannut Paolo (Milo Ventimiglia). Seuraa kiusallinen voivottelu, että emmehän me nyt voi, koska sinä olet ihminen ja minä vampyyri, mutta kuten kaikki hyvät väittelyt, tämäkin päätyy siihen, että nainen on kettingeissä sängyssä ja mies saa tahtonsa läpi.
Nyt meillä on siis vampyyripari ja sukellamme vampyyrien ihmeelliseen maailmaan, jossa ikuisesti hyvännäköiset kalpeat ihmiset sippailevat veridrinksuja ja naivat hidastetusti viktoriaanisessa pylvässängyssä. Helvetin kyllästyttävää tähän asti ja vielä kyllästyttävämpää on luvassa, kun Djunan sisko Mimi (Roxane Mesquida) iskeytyy parisuhdekuvioiden keskelle kolmiodraamat mielessä.
Kiss of the Damned on uskomattoman tylsää saippuasarjaroskaa, jossa vain nyt sattuu olemaan vampyyreita, jotka hengailevat yläluokkalaisissa huviloissaan, smokeissaan ja leningeissään edessään kaikki maailman aika ja mahdollisuus ikuisiin kolmiodraamoihin, eeppisiin romansseihin, ynnä muuhun naistenlehtikamaan. Vaikea uskoa, että kyseessä on kuitenkin yli nelikymppisen naisen esikoisohjaus. Tai oikeastaan, ei olekaan.
The Strange Color of Your Body’s Tears (2013)
Kaiken rehellisyyden nimissä on sanottava, että mielentilani ja henkiset valmiuteni olivat The Strange Color of Your Body’s Tearsia varten täysin olemattomat. En halunnut sillä hetkellä katsoa mitään tällaista, en omaa tyhmyyttäni odottanut näkeväni mitään tällaista ja vaikka en suoranaisesti repinyt hiuksia päästäni, niin hyi hitto. Elokuva vyöryttää katsojansa päälle uskomattoman yliannostuksen lähikuvia, niihin assosioitavia ääniä ja leikkaustahti on sen mukainen, että välillä piti katsoa omia jalkojaan, jotta ei alkaisi särkeä päätä. Psykedeelistä, surrealistista mindfuckerya siis, mutta aivan väärällä tempolla.
Juoni on täysin toisarvoinen. Mies tulee kotiin ja huomaa vaimonsa kadonneen. Naapurin epäilyttävällä naisella saattaa olla asian kanssa jotain tekemistä. Poliisi ei teoriaa ainakaan usko. Elokuva tekee kaikkensa, jotta kerrostalo, jossa vaimonsa kadottanut mies ja ynnä muut mahdolliset asukkaat asustavat, hengittäisi pahaa, mutta ikävä kyllä jatkuva sata kilometriä tunnissa vauhdilla päin naamaa heijastettu kikkailu tuo mieleen lähinnä Guy Ritchien rikoselokuvista tutut parin nopean kuvan kohtaukset, joilla ilmaistaan nopeaa ajan kulumista.
——————