On elokuvia, joiden maailmankatsomus on niin vastenmielinen, että ne nostavat pahoinvoinnin väreilyn iholle. Toivo Särkän Helmikuun manifesti, niin sanottu historiallinen suurelokuva kansakunnan tiestä vapauteen, saa kenet tahansa vähänkään historian oppikirjoja raottaneen yksilön nolostumaan, ahdistumaan ja nauramaan puolentoista tunnin aikana, joka kattaa Suomen historian vuodesta 1809 vuoteen 1917.
Zomba di Mare on Sami Pöyryn ensimmäinen ensi-iltansa saava kokopitkä elokuva ja toimii eräänlaisena toisintona Pöyryn aiemmasta lyhytelokuvasta Zomba Intenso. Intenson tapaan di Mare on kuvattu pääpiirteissään ilman varsinaista käsikirjoitusta ja jälkituotannossa suomalaisten näyttelijöiden puheen päälle on dubattu italiankielistä puhetta, joka taas on tekstitetty jälleen suomeksi. Elokuvan vaikuttimena toimineen Lucio Fulcin visuaalisuutta hakevan jäljen huomaa erityisesti elokuvan upeissa pysähtyneissä ja sumuisissa maisemakuvissa ja hienovaraisen surrealismin vivahteessa. Juuri kuvauksensa puolesta Zomba di Mare on paikoitellen upeaa katsella.
Ensimmäiseltä Season Film Festivalilta valitsimme seuraavat elokuvat raporttiimme: Our Children, Paradise: Faith, The Invisible War, Nina.
Suomalaisen elokuvan suurimpiin vastarannan kiiskeihin kuuluvan Jari Halosen toinen ohjaus, Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma yhdistää onnistuneesti lähitulevaisuuteen sijoittuvan dystopiapainajaisen ja miehen henkilökohtaiseen kunniaan ja itsetunnon arvoon sitoutuvan machopalleilun sekä kuorruttaa tämän smogin tunkkaisen jöötin joukoturkkalaisella, kuolaa tiputtavalla itseilmaisulla.
Lipton Cockton, entinen Launo Käkkyrä (Jorma Tommila) on murhien sarjaa tutkiva etsivä tulevaisuuden yhdistyneen Euroopan pääkaupungissa, Vladivostokissa. Uusimman murhan tapahtumapaikalla odottaa Brand Marlon (Jari Halonen), liittovaltion poliisipäällikkö, joka vapauttaa Cocktonin esimiehen vastuistaan ja asettaa Cocktonin tutkimusten johtoon. Hänen on raportoitava tutkimusten uusista tuloksista Marlonille tunnin välein.
Ennen syrjäytyneitä olivat joutilaat. Ennen kuin keskustelu kouluttautumattomista, työttömistä ja sosiaalisesti eristäytyneistä nuorista ihmisistä alkoi dominoida suomalaista tiedonvälitystä, jonka eräänlaisena huipentumana voi nähdä Virpi Suutarin Hilton! – dokumentin, Suutari kirjoitti, ohjasi ja osittain leikkasi Susanna Helken kanssa vuosituhannen vaiheessa maakunta-Suomen monituisiin ongelmiin pureutuvan teoksen Joutilaat. Se seuraa kolmen nuoren miehen elämää jossain päin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoa, Suomen rajaseudulla, Suomussalmella.
Monet varhaisista elokuvasuosikeista jäävät pakkomielteisesti katsojan mieleen ja nostavat itsensä korkeuksiin, joihin muut eivät välttämättä ikinä voi päästä. Usein katsojan ensimmäiset kokemukset lajityypistä voivat jäädä mittariksi kaikelle sille, mitä tulee näkemään myöhemmin. Lapsena nähdyille elokuville on oma paikkansa, mutta kultaako aika muistot?
Yksi ensimmäisistä omista elokuvistani oli Rai Luolapoika 3. Rai Luolapoika oli alunperin 1971 valmistunut japanilainen 22 osainen animesarja, joka on suomalaisille, 80-luvun lapsille tuttu lähinnä Omaxin 1988-1990 julkaisemana kuusiosaisena piirroselokuvasarjana.
Naapurinpoika Juska Paarma herää krapulassa parkkihallista sairaalapediltä murhattuaan rakastajansa Tarjan. Viereisessä pedissä on Tarjan poikaystävä, jonka Paarma myös on murhannut. Paarman pitäisi olla itsekin kuollut, mutta ei ole. Valkoiseen takkiin sonnustautunut mies, joka tuntuu jollain tapaa olevan perillä kaikkien kohtaloista, ojentaa Paarmalle valkoisen haulikon ja käskee Paarmaa tappamaan kaikki muutkin elämänsä ihmiset: tyttöystävät, kaverit, perheen. Kaikki.
Miksi?
Animaatioelokuva on saanut laajemmin jalansijaa vakavasti otettavana taiteena vasta tällä vuosituhannella. Varhainen Disney-tuotanto on saanut nauttia yksinoikeudella laadukkaan animaatioelokuvan leimasta, ja vaikka myöhäistä heräämistä japanilaiseen animeen on seurannut kiinnostusta ja arvostusta myös oman maanosamme osaamiseen, se pysyttelee edelleen marginaalissa. Se on väliinputoaja kahden suurteollisuuden keskellä.
Etenkin ranskalaisella animaatiolla olisi tällä hetkellä oiva rako ponkaista suuremmaksi käsitteeksi. Pitkästä animaatioperinteestään huolimatta se ei ole koskaan ollut näin otollisessa asemassa, ja kunhan ranskalaiset pitävät animaation omansa näköisenä, äitymättä itäblokkilaiseen perfektionismiin, l’animation francaise voisi olla se lähitulevaisuuden isompi juttu. Tietä ovat raivanneet viimeisen viidentoista vuoden aikana ennen kaikkea Michel Ocelotin Kirikou ja Paha Noita, Marjane Satrapin Persepolis, sekä Sylvain Chometin Bellevillen kolmoset ja Illusionisti.
