Monet varhaisista elokuvasuosikeista jäävät pakkomielteisesti katsojan mieleen ja nostavat itsensä korkeuksiin, joihin muut eivät välttämättä ikinä voi päästä. Usein katsojan ensimmäiset kokemukset lajityypistä voivat jäädä mittariksi kaikelle sille, mitä tulee näkemään myöhemmin. Lapsena nähdyille elokuville on oma paikkansa, mutta kultaako aika muistot?

Yksi ensimmäisistä omista elokuvistani oli Rai Luolapoika 3. Rai Luolapoika oli alunperin 1971 valmistunut japanilainen 22 osainen animesarja, joka on suomalaisille, 80-luvun lapsille tuttu lähinnä Omaxin 1988-1990 julkaisemana kuusiosaisena piirroselokuvasarjana.

Elokuvasarjojen mittaisiksi leikatut animesarjat olivat hyvin yleinen julkaisumalli siihen aikaan. Suurin osa tuon ajan lapsista muistanee oman osansa vastaavista julkaisuista: Starzinger, Cobra, Grand Prix, Superperhe, Lady Lady!, Lady Oscar, Sandybell, Candy Candy, Belle ja Sebastian jne.

Tunnetuin ja tunnustetuin kaikista lienee Hopea Nuoli, joka on saanut hyvän kohtelun myös dvd-aikakaudella. Vaikka muutama muukin nostalgian huuruinen julkaisu on saanut dvd-kohtelun lähivuosina, suurin osa sitä ei ole saanut, joka on suuri häpeä.

Näillä halvoilla animesarjojen videojulkaisuilla japanilaiset saivat jalansijaa Suomessa. Ne lämmittelivät tulevaa heräämistä ns. laadukkaaseen animeen.

Näistä liukuhihnalla animoiduista sarjoista ei puristettu aina edes elokuvasarjaa meidän markkinoillemme. Setä Pitkäsääri on 40 osaisesta sarjasta leikattu yksi kokoillan elokuva, samoin kuin esimerkiksi Sapeliratsastaja. Kaikin puolin katsottavissa kuin normaalia elokuvaa.

Osa samoissa merkeissä julkaistusta animesta on myös alkuperäisiä pitkiä elokuvia, kuten Toei Animationin Erämaan kutsu, Oz-Maan taikuri, Pikku Naisia, Kahden vuoden loma-aika ja Taistelu Maasta.

Tämä kaikki on voinut hälventää animaatiosarjan ja piirretyn elokuvan rajapyykkiä pienillä katsojilla. Setä Pitkäsääri ja Pikku Naisia on julkaistu meillä aivan samassa muodossa, pitkänä elokuvana, mutta vain toinen niistä on sellaiseksi alunperin tehty.

Kaikki nämä animeklassikot elävät tänäkin päivänä keskustelufoorumeilla, jos eivät näkyvästi muualla. On kyse jonkinlaisesta alkuperäisen tuotteen ylittävästä nostalgiasta, jonka on muodostanut oma jakelijamme, uudelleen leikkaaminen, kyseenalaiset dubbaukset ja käännökset, aavemainen ja tarttuva syntetisaattorimusiikki ja lopulta markkinoilta katoamien.

Osaa animeista on tosiaan leikelty rankasti, joko huolimattomasti tai aivan sattumanvaraisesti. Osa juonenhaaroista saattaa alkaa tai loppua äkisti, epäloogisuuksia ja suoranaisia virheitä esiintyy.


Dubbaus on aivan oma lukunsa. Paperilta suoraan lukevat, intohimottomat ääninäyttelijät saattavat tehdä teokseen oman, perverssillä tavalla kiehtovan säväyksensä. Hahmojen nimet saattavat muuttua lennossa. Ruotsiksi dubatuissa Omaxi-julkaisuissa ääni kaikuu omalla kaihoisalla tavallaan äänitysolosuhteiden vuoksi. Kaikki luovat oman osansa nostalgiaa. Nikke Knatterton ei olisi lainkaan sama asia niin monelle suomalaiselle, jos sanoja ei olisi lukenut yhteen putkeen kertojana toiminut Jarmo Koski.

Tällaisissa tapauksissa voi olla vaikeaa erotella aitoa laatua kiintymyksestä, mutta kokisin näkeväni julkaisuissa laatua ilman nostalgialasejakin. Erämään kutsu on edelleen mielestäni kaikista koskettavin lapsille suunnattu elokuva, jonka olen ikinä nähnyt. Sen olen todennut monet kerrat aikuisiälläkin. Iso osa julkaisuista näillä markkinoilla jakautuu tyttöjen- ja poikien elokuviksi. Miltä tarkalleen näyttää tuo poikien kastiin lukeutuva Rai Luolapoika nykyään?

Rai Luolapoika


Ihminen ja dinosaurus asuttavat maata samanaikaisesti, historiallisesti väritetyn kivikauden aikaan. Jossain syntyy poikalapsi, valkoinen muista poiketen. Syrjitty, apinan hoteisiinsa ottama, oman tiensä kulkija, Rai Luolapoika.

Rai taistelee luontoa ja esihistoriallisia hirviöitä vastaan, löytäen matkan varrelta matkaseuraa sisarusparista Ran ja Don. Rai haluaa löytää oikean äitinsä ja vaikka valtava hirmulisko kylvää tuhoa lähitienoilla, on läpi esteiden vain juostava.

Animaatiojälki on keskivertoista bulkkikamaa, osa liikkeestä on sulavan animaation sijaan harppauksin etenevää, zoomaus toimii usein korvaavana efektinä, tausta ei juurikaan elä. Joissain piirroselokuvissa se voi olla latistavaa, tässä tapauksessa se ei haittaa.


Siinä missä Rai Luolapoika häviää visuaalisella tasolla animoinnissa, se voittaa piirros- ja maalausjäljessä. Jokainen kuva on tarkkaan harkittu ja aseteltu hyvin japanilaiseen tapaan tyylikkäästi. Myös äänimaailma luo suuren osan tunnelmasta, jonka viimeistelee tapahtumien ajoitus ja annostelu.

Toiminta on peittelemättömän veristä ja armotonta. Tarinankulkua jaksoitetaan jotakuinkin seuraavalla kuviolla: avuttoman naisen pelastaminen vaarasta, juoksemista, taistelua, henkevien jutustelua paikallisen shamaanin tai muun sattumanvaraisen henkilön kanssa, muistelua, huutelua, hourailua, lammessa polskimista, matkan jatkumista toistaen samaa kaavaa taas uudelleen. Periaatteessa siitä kaikestahan seikkailuelokuvissa on kyse.

Yksi vaikuttavimmista kohtauksista Rai Luolapojassa, tai itseasiassa seikkailuelokuvissa yleensäkään: Rain retkikunta on ylittämässä lautalla järveä, jonka pinnan alla maiskuttelee lähes koko lätäkön kokoinen hirmulisko. Katsojalle näytetään sivusta läpileikattu järvi koko leveydeltään, sen alle kätkeytyvä otus ja pikkuruinen lautta sen päällä. Lauttaa seurataan kuvassa oikealta alkavasta rannasta asti, kun se hiljalleen ylittää järveä. Kuvan ja äänen täyttää painostava ilmapiiri. Kohtaus käyttää erittäin viisaasti aikaa, eikä päästä katsojaa piinaavasta hetkestä heti irti. Kadehdittavan upea ja inspiroiva kohtaus.

Nostalgiallakin voi olla osansa asiaan, mutta Rai Luolapoika, kuten niin monet muut samoihin aikoihin ilmestyneistä videojulkaisuista, on oikeasti laadukasta katsottavaa vielä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Paljon unohdettuja helmiä, joista on muodostunut oikeita keräilyaarteita, joita kannattaa vaalia tai pistää kiertoon.