Viime vuosina elokuvadokumenteissa on nostanut päätään mielenkiintoinen suuntaus; elokuvat epäonnistuneiden elokuvien tekemisestä. Syystä tai toisesta kuolleiden projektien potentiaalin hehkuttamiseen keskittyvissä dokkareissa on jotain tavattoman lumoavaa.
Mielestäni taitaviin elokuvantekijöihin, kuten kirjailijoihinkin ja maalareihin pätee ajatus siitä, että he tekevät lopulta vain yhden teoksen ja kaikki siitä on aistittavissa jo heidän ensimmäisessä työssään.
Vierailevana kirjoittajana H.T. Nuotio: “Vaikka en koe nähneeni likimainkaan tarpeeksi elokuvia kehdatakseni laatia mitään ‘kaikkien aikojen parhaat’ -tyyppisiä listoja, tiedän että jos sellaisen tekisin, John Guillerminin Rapture löytyisi takuuvarmasti kärkikymmeniköstä.”
Chris Markerin essee-elokuva tai elokuvaessee Level Five on kuin pelilehden postmortem-artikkeli naitettuna Hiroshima mon amouriin. Tervetuloa hypertodellisuuteen.
Kolmas ja viimeinen DocPoint-raportin osa tältä vuodelta! Pääosissa yhteiskunnalliset elokuvat. South to North, My Name Is Salt, CERN, ThuleTuvalu, State of Play ja The Gleaners.
Ihminen pelkää sitä, mitä ei ymmärrä, ja jos aikuiset eivät ymmärrä nuorisoaan, niin hitto vie, sittenhän tehdään kauhuelokuvia, joissa nuoriso esitetään kasuaalien päähenkilöiden sijaan verenhimoisina murhaajina.
“Näemme elokuvassa syötävän aitoja apinan aivoja! Tämä on järkyttävää!” Video nasty -artikkelisarjamme toisessa osassa liikutaan Faces of Deathista Taloon puiston laidalla. Zombeja! Natseja! Kannibaaleja!
Setätoiminnasta nauttivat nykyään eniten ihmiset, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. 40-vuotiaalla Kaarle Katsojalla on ehkä itselläänkin vaikeuksia puhua tyttärelleen, joten on tyydyttävää nähdä kova äijä yrittämässä tehdä samaa.
