Viime vuosina elokuvadokumenteissa on nostanut päätään mielenkiintoinen suuntaus; elokuvat epäonnistuneiden elokuvien tekemisestä. Syystä tai toisesta kuolleiden projektien potentiaalin hehkuttamiseen keskittyvissä dokkareissa on jotain tavattoman lumoavaa. Parin vuoden aikana ilmestyneet The Death of “Superman Lives”: What Happened?, Jodorowsky’s Dune sekä Lost Soul: The Doomed Journey of Richard Stanley’s Island of Dr. Moreau edustavat jokainen tahollaan tätä suuntausta.
Kaava on jokaisessa samanlainen; indie- tai taide-elokuvillaan vaikutuksen studiopomoihin tehnyt taiteilija, todellinen auteur, tulee Hollywoodiin työstämään unelmaprojektiaan, mutta liukuhihnaprojekteihin tottuneen järjestelmän realiteetit ovat liikaa, ja joko ohjaaja ei taivu tarpeeksi tai studiolta loppuvat rahoitushalut ennen elokuvan valmistumista. Island of Dr. Moreaun tapauksessa ohjaaja Richard Stanley jopa korvattiin pitkään jatkuneiden kuvausten loppuun saattamiseksi John Frankenheimerilla.
Epäonnistuneen tuotannon tarinaa kuvitetaan yleensä esituotannossa tehdyillä, todella hulppeilla konseptitaidekuvilla, jotka saavat etenkin lähdemateriaalia jo valmiiksi ihailevissa ihmisissä aikaan positiivisia viboja päästä varpaisiin yksinkertaisesti olemalla olemassa. Onhan se nyt pirun siistiä, että Salvador Dali istuu kultaisella vessanpöntöllä, Teräsmies taistelee realistisesti mallinnetun, mutta silti ohjaaja Tim Burtonin ysärin huippudesignia edustavan Doomsdayn kanssa, tai koiramiehet ampuvat ihmisiä uzeilla Times Squarella. Kuvasto on jokaisessa elokuvista omiaan aiheuttamaan transsin, nostalgisen lumon. Kuin katsoisi lasta leikkimässä leluillaan, mutta pelkän satunnaisen äänen ja lentävän muovi-ukkelin sijaan näkisi juuri sen, mitä lapset näkevät leikkiessään. Dokumentin kautta tuntuu pääsevän lähemmäs ohjaajan mielentilaa.
Lähes kaikki projektien taidepuolella toimineet ihmiset kehuvat projektin auteurin neroutta maasta taivaisiin, kun taas tarinan pahis, rahaa ajatteleva studiopomo, yrittää pukea ohjaajan ärsyttävää eksentrisyyttä mahdollisimman nätisti korulauseiksi. Ohjaaja itse usein myhäilee tyytyväisenä, lähes omahyväisenä siitä, että juuri tästä projektista tehdään dokumentti. Hänen epäonnistumisistaankin on kasvanut legenda. Etenkin Stanleyn elokuvan kanssa tästä tulee dokumentille suoranainen haitta, kun hän selittää kameralle voodoopappikaverinsa säteillyvammoja tippa (onneksi kameralle näkymättömässä) munassaan.
Tämä selittääkin, miksi näitä dokumentteja tehdään. Pohjana toimiva projeki on vain ollut niin hyvä. Tavallaan tämä vaatimuksena tällaiselle teokselle on pettymys. Haluaisin tietää siitä keskinkertaisesta slasherista, jonka olisi tuottanut Ted V. Mikels, mutta joka jäi ennen kuvauksia limboon koska murhaajan maskilla maksettiin maskeeraajan huumevelat. Hitto, miksei samantien tehdä dokumentteja Alan Smithee -pseudonyymin alle jääneistä teoksista? Haluaisin pureutua siihen, miksi Kevin Yagher jätti nimensä pois avaruuteen sijoittuvasta Hellraiser: Bloodlinesta.
Vaikka dokkareiden motiivit näennäisen harvoin liittyvät suuremman yleisön elokuvan yleisen ymmärtämisen parantamiseen, se on tavattoman hieno sivuvaikutus. Dokkareiden keskittyessä lähes yksinomaan esituotantoon, tuohon kenties valtamediassa vähiten käsiteltyyn (poislukien kuumimmat roolitushuhut siitä kuka seuraavaksi kikkelöi milloin minäkin viittasankarina) elokuvatuotannon osa-alueeseen: esituotantoon. Ehkä suurempi yleisö tätä kautta oppii hyin sen, että elokuvantekoon tarvitaan pelkän Stan Winstonin sijaan Stan Winstonin kymmenpäinen tuotantotiimi. Industrial Light & Magic inhimillistyy entiteettinä kummasti kun katsoo sen rividuunarin intoilua Teräsmiehen LED-puvun valoshow’sta.
Dokumenttisuuntauksena tämä tyylilaji tuntuu kuitenkin olevan vasta alkutekijöissään. Elokuvina nämä samaa kaavaa noudattavat dokkarit ovat perinteisessä mielessä ajateltuina juuri sitä tylsistä tylsintä dokumenttia. Puhuvat päät seuraavat toisiaan still-kuvien ja satunnaisten videopätkien lipuessa ruudulla. Tarinat ovat harvoin erityisen traagisia tai sykähdyttäviä, ja useammin humoristisia. Huumori tuntuu usein kumpuavan lähinnä siitä, että dokkareissa puhutaan kohdeyleisölle, eli elokuvaharrastajille, tutuista asioista. Hei, onhan se ihan kivaa, että Marlon Brando oli lihava nettitrollin esiaste, mutta miten tästä anekdoottirykelmämuodosta voisi siirtyä eteenpäin? Henkilökohtaisena tarinana, suoranaisena fiktioelokuvana, ilman Stanleyn tarinassa esiintyvän kaltaista henkilöpalvontaa, mikä tahansa näistä kolmesta toimisi tragediana. Jodorowskyn tarina pääsee dokumenttimuodossa lähimmäs tätä esittäessään vanhan Jodorowskyn yhä katkerana siitä, että Dyyniä ei tehty. Suru peitetään huumorilla, mutta ennen kaikkea hän ei ole kyynistynyt kokemuksesta, toisin kuin Burton tai Stanley. Surun peittelyyn pureutuva elokuva toimisi varmasti paremmin kuin nämä arkistomateriaalikavalkadit, vaikka elokuvan ystävänä näitäkin on varsin vaikea vihata. Toivon vain, että tästä liikutaan eteenpäin, sen sijaan että joukkorahoitettaisiin vastaavia teoksia jokaisesta hylätystä kulttiprojektista.