Kauhuelokuva on scifin ohella viimeistään 50-luvulta lähtien toiminut edelläkävijänä tekoaikaansa reflektoivana genrenä, jossa milloin taistellaan näkymätöntä (=punaista), vierasta pahuutta vastaan tai kohdataan television kaapelikanavien mahdollisia haittavaikutuksia. 2000-luvulta eteenpäin näiden suorien viivojen vetäminen tarinoiden alkuperien kartoittamisessa on tullut vaikeammaksi, koska käsiteltävien ilmiöiden määrä on internetin ja ylipäänsä median monipuolistumisen kautta kasvanut kymmenkertaiseksi. Osa trendeistä on saanut huomattavasti enemmän huomiota elokuvantekijöiltä, ja näistä omiin silmiini aina ikävästi särähtävä on nuorison demonisointi.
2000-luvun puolivälissä internet ja sen varjopuolet olivat olleet jo jonkin aikaa valokeilassa esimerkiksi To Catch a Predatorin kaltaisten reality-sarjojen vuoksi. Ohjelmassa aikuiset esittivät teinejä internetissä ja kutsuivat aikuisia miehiä seksin merkeissä lähiötaloihin, joissa oikeamielinen juontaja odotti innolla päästäkseen haukkumaan pedofiileja. Viimeistään kyseisen sarjan myötä etenkin Yhdysvalloissa kysymys siitä, mitä teinit tekevät internetissä tuli ajankohtaiseksi. Kun selvisi, että verkossa liikkuvan läpän taso on vähintäänkin härskiä, pinnalle nousi uusi kysymys: “Ymmärränkö lastani?”
Tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Sukupolvien välinen kuilu esiintyy yhteiskunnassamme jatkuvasti, oli kyseessä sitten juuri internetin käyttäminen tai slangitermien yleistyminen puhekielessä. Näiden erojen esille tullessa elokuva on valmiina vastaamaan vanhempien vaativiin kysymyksiin siitä, mistä tässä kaikessa on kyse, yleensä hyvin vahvasti kärjistäen, kuten 90-luvun Yhdysvaltalaisiin slummeihin sijoittuvat jengielokuvat todistavat.
2000-luvun puolivälin kauhuelokuva pureutui selityksen sijaan kysymykseen ja käänsi sen mukana tulevan pelon aseekseen. Ihminen pelkää sitä, mitä ei ymmärrä, ja jos aikuiset eivät ymmärrä nuorisoaan, niin hitto vie, sittenhän tehdään kauhuelokuvia, joissa nuoriso esitetään kasuaalien päähenkilöiden sijaan verenhimoisina murhaajina.
Tarinankerrontatrendi vaati kuitenkin erilaisen tyylin. Hidastempoinen uhrien vaaniminen ei olisi kelvannut suurelle yleisölle, koska eiväthän teinit tunnetusti osaa olla paikallaan minuuttia kauempaa ilman ilmaan hyppäämistä. Onneksi ratkaisu pulmaan julkaistiin vuonna 2006, kun ranskalaisen Alexandre Ajan uusintaversio Wes Cravenin The Hills Have Eyesista ilmestyi. Ajan elokuvassa ydinperhettä aavikolla terrorisoivat ydinkokeiden aikaansaamat verenhimoiset mutantit, mutta kontekstilla ei ole väliä tässä yhteydessä. Tyylillä sen sijaan on; ohjaaja onnistuu taitavan hovileikkaajansa Baxterin kanssa tekemään kauhua, joka poikkeaa aikansa valtavirrasta; slasher-elokuvan hidas metodisuus muuttuu aggressiiviseksi ja väkivaltaiseksi, hyvin selkeäksi, fyysiseksi toiminnaksi. The Hills Have Eyesin viimeinen puolituntinen, jossa perhe taistelee mutantteja vastaan kirvein, hakuin ja räjähtein toimisi pian käynnistyvän genren ulkoasun lähtökohtana. Lähes kaikki tässä artikkelissa mainituista elokuvista ottavat leikkauksensa osalta mallia Baxterin työstä, ja kaava, jossa ydinperheestä tulee uhri ja sitä kautta saalistaja…. Noh, siitä enemmän myöhemmin.
Ideologisen pohjan tälle kaikelle tarjosi lopulta samana vuonna ilmestynyt, toisten ranskalaisten, David Moreaun ja Xavier Paludin Ils (Suom. Uhka), jossa nuori pariskunta viettää aikaa ylellisessä kartanossaan Ranskan maaseudulla, kunnes yöllä joukko huppareihin sonnustautuneita teinejä saapuu paikalle. Pariskuntaa terrorisoidaan naputtelemalla ikkunaan ja sujahtelemalla pimeästä nurkasta toiseen, kunnes lopulta tehdään fyysistä väkivaltaa. Elokuvan loppupuolella Clémentine, pariskunnan kauniimpi osapuoli, saa yhden teineistä kiinni. Tämä anelee armoa toteamalla, että he halusivat vain leikkiä. Ils loppuu “tositapahtumiin perustuvien” elokuvien taattuun tyyliin tekstiin, jossa kerrotaan pariskunnan tappaneiden olleen 10–15-vuotiaita. Konsepti tylsyyttään tappamisella tappavilla teineistä nousisi tulevissa elokuvissa olennaisimmaksi osaksi niiden kerrontaa, ollen läsnä jopa niissä teoksissa, joissa sille annetaan toinenkin motiivi.
Ilsissä oli teinien lisäksi myös nuorempia ihmisiä puukkohippasilla. Lapset murhaajina ovat olleet kauhussa osana huomattavasti teinejä pidempään. Moderneista esimerkeistä tärkein ja hienoin lienee Narciso Ibáñez Serradorin 1976 valmistunut Who Can Kill a Child? (uusintaversio Come Out and Play ilmestyi 2012), jossa pariskunta eksyy lasten kansoittamalle saarelle, jossa aikuiset ovat taantuneet jatkuvan fyysisen väkivallan kohteeksi, hengittäviksi leikkikaluiksi. Stephen Kingin Maissilapset ja kirjan vuoden 1984 filmatisointi ottavat paljon vaikutteita Serradorin klassikosta, mutta siinä missä jälkimmäinen on nykyään naurettavan korni (heh) esimerkki 80-luvun heinähattuhiustyyleistä, on lapsen tapon lähestulkoon oikeuttava Who Can Kill a Child? yhä oikeasti karmiva. Toistaiseksi viimeinen merkittävä elokuva ei-yliluonnollisen lapsikauhun saralla on Tom Shanklandin The Children, jossa suuren perheen joululoma ottaa äkkikäänteen lasten alkaessa heitellä aikuisia kivillä kesken leikkien. Merkittävä erotus näiden elokuvien ja teinejä sisältävien välillä on niiden aiheen suhde katsojiin. Lapsi murhaajana on konseptina surrealistinen, absurdi, allegorinen. Se sotii järkeä vastaan, vaikka onkin mahdollista. Täten se on konseptina vähemmän pelottava. Siihen on vaikea samaistua. Teineihin sen sijaan yhdistetään vanhempien toimesta aiemmin mainitsemani konsepti ymmärtämättömyydestä. Sisäisen maailman kehittyessä ulkopuolelle tuleva informaatio pienenee. Tiedä häntä, vaikka siellä sisällä sitten piilisi väkivallan uhka.
Vuonna 2007 ilmestyi Ajan esimerkkiä toiminnallisemmasta kauhusta äärimmäisyyksiin vienyt Death Sentence, jossa nykyään kovassa huudossa oleva James Wan ohjasi Kevin Baconia Death Wish -henkisessä kostotarinassa, joka ei muuten ole maininnan arvoinen tämän artikkelin kontekstissa, mutta se sisältää silloisia amerikkalaisten vanhempien pelkoja hyvin kuvaavan kohtauksen. Baconin poika käy huoltoasemalla maksamassa bensansa, kun ulkopuolella oleva Kevin katselee tapahtumia. Yllättäen sisään rymistelee teinijengi, jonka initiaatioriittiin kuuluu ohikulkijan pään irti hakkaaminen viidakkoveitsellä. Bacon tuijottaa kauhuissaan poikansa saadessa veitsestä, kykenemättömänä tekemään asialle mitään. Loppuelokuva onkin sitten hyvin kaukana kauhusta, ja jos se ei olisi jatkuvasti niin pirun vakava, meno voisi jopa muistuttaa, jos ei nyt kolmosta, niin Death Wish 4:ää. Sen sijaan lopussa Bacon ajaa päänsä kaljuksi ja murhaa kaikki pahat teinit samalla miettien, onko hän itsekin hirviö. Vastaus lienee “kyllä” siinä vaiheessa, kun on ampunut haulikolla kahtakymmentä ihmistä naamaan. Samana vuonna ilmestyi myös huomattavasti hienovaraisempi Neil Jordanin The Brave One, toinen vastaavanlainen Death Wish -kopio, mutta suoranaisen nuorison tuomitsemisen sijaan Jodie Fosterin hahmo ei tunnu itsekään tietävän, miksi pelkää ja murhaa teinejä.
Michael Haneke otti myös tavallaan osaa trendiin uusintaversiolla omasta elokuvastaan Funny Games, mutta Haneken elokuvakerronnallinen satiiri on hyvin vaikea nähdä osana tätä trendiä (osittain siksi, että se on suora uusinta aiemmasta versiosta ja täten valmistunut ennen koko trendiä). Vihollisina elokuvassa toimivat toki kaksi teinipoikaa, joilla sattuu olemaan yliluonnollinen kyky kelata elokuvaa edestakaisin ja pysäyttää tapahtumat monologien lausumiseksi katsojille. Kuten vuonna 1997 valmistunut alkuperäisversio, myös englanniksi filmattu versio tuntuu yleisölle vittuilulta esimerkiksi vyöryttämällä ruudulle lukemattomia pakokeinoja uhreille, jotka kuitenkin tavalla tai toisella jäävät käyttämättä. Kaikessa esseemäisyydessään sen on kuitenkin hyvin vaikea nähdä demonisoivan ketään muuta kuin genreyleisöä, jonka se pakottaa kasvotusten kidutuskauhun realiteettien kanssa jatkuvalla härnäyksellään.
Toisenlaista härnäystä löytyy vuoden 2008 Eden Lakesta, jossa Michael Fassbender ja Kelly Reilly lomailevat järven rannalla kunnes joutuvat nokat vastakkain paikallisen nuorisojengin kanssa. Pian veri lentää silmittömän väkivallan vallatessa ruudun. Teinien demonisoinnista puhuminen tuntuu ohjaaja-käsikirjoittaja James Watkinsin työn kohdalla lähes turhalta, koska elokuva tuomitsee yhtä paljon sekä nuoria että heitä laiminlyöviä vanhempiaan lopetuksella, jossa Reillyn hahmo päätyy Last House on the Left -henkisesti yhden tappamansa teinin vanhempien taloon, jossa vanhemmat tappavat naisen suljettujen ovien takana nuorisojengin johtajan ottaessa yläkerrassa selfieitä. Tai, noh, näin uskon Watkinsin tarkoittaneen elokuvaa tulkittavan, mutta vanhemmat kuvataan kautta elokuvan ihan normaaleina, välittävinä ihmisinä, joten lopun joukolla tehty murhapäätös tulee hieman kulman takaa, ja lopulta elokuvan ainoa todellinen pahuus löytyy nuorisosta, joka valehtelee Reillyn ja Fassbenderin olleen verenhimoisia pedofiileja. Eden Lake on tämän suuntauksen toistaiseksi raivostuttavin elokuva, koska se luo niin absoluuttisen pahoja hahmoja, että koko homman lähtölaukauksena toimineen ymmärtämättömyyden pelko katoaa täysin. Kaikki on vain yksinkertaisesti niin puhdasta pahuutta, että katsoja ymmärtää olevansa kykenemätön ymmärtämään sitä. Sama vika ajoi mediaa esimerkiksi Perikadon inhimillistä Hitler-kuvaa vastaan. Kyseiset ihmiset olisivat tuominneet Elem Klimovin Idi i smotrin lopetuksen epämoraalisena, jos olisivat sen nähneet. Pelon ja sanoman esille saamiseen vaaditaan lopulta jotain muutakin kuin pelkkää pahuutta – siihen vaaditaan “sielu”, ydin.
Samana vuonna ilmestyi myös Bryan Bertinon ohjaama Ilsin yhdysvaltalainen uusintaversio The Strangers, jossa vaanijat vaihtoivat hupparit karmiviin nukkenaamareihin. Teknisiltä ansioiltaan kiitettävästi esimerkiksi John Carpenterin Halloweenia apinoiva teos jakaa jälleen ideologiaansa vasta loppukohtauksessa, jossa uhripariskunnan nainen kysyy murhaajilta miksi he tekevät tämän. Vastaus on trailereissakin kaikunut “koska olitte kotona”. Kuten elokuvan alussa tuleva spiikki tiedottaa, Yhdysvalloissa tapahtuu vuosittain yli miljoona väkivaltarikosta. Toisin kuin elokuva tuntuu sanovan, suurin osa näistä ei ole satunnaisia, vaan tuttujen seurassa tapahtuvia. Sama pätee jokaiseen maahan. Silti näiden elokuvien kohdeyleisö tuntuu pelkäävän suunnattomasti sitä, että joskus jossain joku hullu – todennäköisesti nuori, koska eihän niistä koskaan tiedä – valitsee juuri heidät uhrikseen. The Strangersin alkusekunneilta asti luoma sensationalistinen ilmapiiri on oiva paikka tällaisen pelon kultivoimiseksi ja kasvattamiseksi, ja vaikka jälkikäteen tarkasteltuna elokuvan sanoma on pöhkö, se on elokuvan aikana osuva sen intensiivisyyden ja teknisen taitavuuden vuoksi. Realistisesti ajateltuna jälkikäteen sanomaa miettii varmasti alle kymmenesosa katsojista. Teini-iän demonisointi sen kuin tehostuu.
Jälkikäteen katsottuna Iso-Britanniassa vuosina 2009 ja 2010 tuotetut Daniel Barberin Harry Brown ja Johannes Robertsin F olivat enteileviä. Vain vuosi F:n julkaisun jälkeen poliisien ampuman Mark Dugganin kuolema aiheutti maan vuosikausiin pahimman mellakkavyyhdin, jonka uutiskuvauksissa saatiin nauttia toinen toistaan mustimpiin huppareihin pukeutuneista hahmoista rötöstelemässä. Harry Brownissa Michael Cainen esittämä armeijaveteraani joutuu tarttumaan jälleen aseisiin, kun vastaavanlaiset hahmot tappavat hänen ystävänsä ja nuokkuvat herra Brownin pihalla. Viimeinen puolituntinen uhrataan täysveriselle mellakalle, jonka aikana Caine paitsi murhaa teinejä, myös alueen pahimman jengin johtajan, joka paljastuu aikuiseksi baarimikoksi. Mitään erityistä sanomaa elokuvalla ei ole, vaan se voivottelee nyky-Britannian holtitonta asennetta lasten kasvatukseen. Robertsin F on näistä kahdesta, jos ei nyt parempi, niin ainakin polarisoivampi. Oppilaansa pahoinpitelemä opettaja yrittää toipua tapahtuneesta ja lukittuu eräänä iltana kouluun uhkaavien huppariteinien kanssa. Teinien kasvot ovat täysin mustat, vaikka niihin osoittaisikin valolla. Elokuvan lopussa opettaja pelastaa tyttärensä teineiltä, ja jättää naisystävänsä kouluun todennäköisesti kuolemaan murhaajien käsissä. Roberts tuntuu haluavan sanoa, että vanhemmuuden pitää mennä vanhemman omien himojen edelle. Oletettavasti nämä kasvottomat murhaajat ovat laiminlyövien vanhempien aikaansaannoksia, joista ei ole enää tarkoituksellakaan jäljellä mitään muuta kuin absoluuttinen pahuus. Mustaan yllättäen leikkaava, töksähtävä loppu kutsuu katsojansa miettimään tätä asiaa, mutta mielenkiintoista lopputulosta on turha odottaa löytävänsä.
Viimeisimmät esimerkit genressä löytyvät Yhdysvalloista, josta ponnisti 2013 high concept home invasion The Purge, jonka kantavana ideana oli, että kerran vuodessa Yhdysvalloissa kaikki rikokset ovat yhden yön ajan sallittuja. Valitettavasti itse elokuva sijoittui pitkälti yhteen taloon, jossa Ethan Hawke perheineen otti hoiviinsa epätoivotun vieraan, jota jahtasi juppiteinijoukko. Mitään “rikkaat ovat pahoja” -sanomaa kummempaa sanottavaa näillä hemmotelluilla pennuilla ei yllättäen ollutkaan. Jatko-osa The Purge: Anarchyssa homma siirrettiin isoon kaupunkiin, joka olikin post-apokalyptisten punk-jengien temmellyskenttä, jolloin ei voi enää edes puhua tähän suuntaukseen sopivasta elokuvasta, kun puolet antagonisteista on iästään huolimatta käytännössä abstraktoitu jonkinlaiseksi pääkallon taakse naamioituvaksi ultrapahikseksi. Ei sillä, että tämä konsepti koskaan olisi toiminut samaistuttavana kohteena.
Toinen uudehko esimerkki on mielestäni genreä ehkä onnistuneimmin kuvaava, lähes salakavalalla tapaa itsetietoinen Preservation, jossa pariskunta lähtee miehen veljen kanssa telttailemaan. Aamulla teltat ovat tiessään ja pian kolme teiniä jahtaa kolmea aikuista pitkin metsää, aikeenaan murhata jokainen heistä. Välissä murhaajat pelaavat kännykkäpelejä tai tekstailevat toisilleen typeriä slangitermejä. Kaikki vaikuttaa hyvin, hyvin tyypilliseltä. Teoksen lopussa kuitenkin kolme teiniä tappanut – voittanut – nainen, Wit, ajaa verisenä ja hakattuna yhden uhrinsa maastopyörällä metsästä kaupunkiin. Hän pysähtyy ostoskärryissä istuvan tenavan eteen. Natiainen ampuu Witiä leikkipyssyllä ja nauraa. Wit ampuu takaisin sormillaan – myötäillen leikkiä. Silloin kaikki tarvittava tästä suuntauksesta käy selväksi. Teinit eivät missään näistä elokuvista olleet leikistä vastuullisia. Me olimme. Me menemme katsomaan näitä elokuvia uudestaan ja uudestaan, tietoisina seuraamuksista. Vaikka lopussa viimeinenkin aikuinen saattaa kuolla, kaava pysyy samana. Metsästäjästä tulee uhri, josta kuoriutuu jälleen metsästäjä. Tämä on tyydyttävä kaava aggressioitaan perhe-elämässään peitteleville vanhemmille, kun vastustajina on yhteiskuntamme heille näkyvin pohjasakka, mahdollisesti ymmärryksen tuolla puolen oleva ihmisluokka. Sitä mitä ei ymmärrä on paitsi helppo pelätä myös helppo vihata. Sitä on helppo katsoa kammoksuen sivusta ja hurrata, kun sille annetaan isän (tai näiden elokuvien tapauksessa yleensä äidin) kädestä. Teini kotona ei enää masenna niin paljon. Sinäkin voisit ajaa hänen ylitseen. Pikku juttu. Preservation tuntuu ymmärtävän tämän lopussa. Aplodit tästä hyvästä. Olkoot se ensimmäinen monista, koska en jaksaisi enää yhtäkään itsetietoisuuden puutteesta kärsivää teinejä demonisoivaa töräystä.