DocPoint 2015, osa 3

Kolmas ja viimeinen DocPoint-raportin osa tältä vuodelta! Pääosissa yhteiskunnalliset elokuvat. Kirjoittajina Jyri Majuri ja Mikko Lamberg. Muihin osiin pääset seuraavan tagin takaa: DocPoint 2015.

South to North (2014)

Ranskalaisen Antoine Boutet’n dokumentti South to North kertoo Kiinassa käynnissä olevasta massiivisesta projektista, jonka tarkoituksena on siirtää vettä etelästä pohjoiseen. Nan shui bei diao -nimellä kulkeva patohanke näyttää isoa keskisormea luonnolle vaikuttamalla jokien virtaussuuntiin. Tällainen luonnon ylitse herraksi nouseminen on jo itsessään kiehtova aihe elokuvalle, mutta patoprojektin nippelitiedolla paistattelemisen sijaan Boutet keskittyy projektista eniten kärsiviin – tavallisiin ihmisiin, jotka siirretään syrjään vesimassojen tieltä.

Periaatteessa uudelleensijoituspaikat ovat idyllisiä lähiöitä, joissa kaikki on hienon näköistä, ja joissa jokaiselle annetaan edellistä parempi koti. Maanviljelijöille luvataan viljelymaata, ja alueiden hallintoporras käy antamassa siunauksensa uusille asukkaille. Mitään ongelmaa ei siis pitäisi olla, vaan kaiken pitäisi olla täydellistä. Kiina on kuitenkin kaukana täydellisestä valtiosta, ja luokattoman huono rakennuslaatu alkaa näkyä asunnoissa suunnilleen neljä sekuntia virkamiesten lähdön jälkeen. Mutkia on vedetty suoriksi raskaalla kädellä, ja korruptio rehottaa nokkimisjärjestyksessä seuraavana olevan rokottaessa suurehkon siivun hallituksen myöntämistä – jo valmiiksi naurettavan pienistä – tukirahoista. Itse siirretylle asukkaalle jää lopulta mureneva ja rapistuva roskatalo ja hiekkapelto, jossa on täysin mahdotonta kasvattaa mitään.

Boutet on saanut liikkua kameransa kanssa suhteellisen vapaasti. Ohjaaja kertoi Q&A-tilaisuudessa muuttuneensa näkymättömäksi tarpeeksi kauan asioita kuvatessaan. Kameralle tallentuneet asukkaiden kaltoinkohtelut ovat olleet mahdollisia kuvata juuri siksi, että kukaan ei enää välitä länsimaalaisesta miehestä kameransa kanssa. Boutet’n mukaan samalla tavalla toimineelta kiinalaismieheltä oli vaadittu kaikki materiaali sensurointia varten, mikä osoittaa Kiinan valtion halun propagandaan juuri omiaan kohtaan. Se kertoo myös valitettavan tarinan siitä, että länsimaissa South to Northin vaikutusvalta on käytännössä mitätön. Tärkeästä aiheesta mukaansatempaavasti ja ammattitaitoisesti kertova elokuva tekee dokumenttimielessä kaiken oikein, mutta valitettavasti elämme maailmassa, jossa yksi dokumentti ei muuta tämän mittakaavan projektia. Onneksi dokumentissakin nähdään pieniä valonpilkahduksia kiinalaisten itsensä järjestäytymisen muodossa. Propagandakoneiston murtaminen on mahdollista, mutta se vaatii aikaa ja epäonnistumisia. (JM)

My Name Is Salt (2013)

Intialainen My Name Is Salt kuvaa suolaa valmistavan perheen arkea autiomaassa monsuunisateiden jälkeen. Joka vuosi perheellä on tapana vaeltaa autiomaahan ja aloittaa suolanvalmistusprosessi. Vaatimattoman asumuksen rakentamisen jälkeen on aika kaivaa hiekkaan haudattu vesipumppu esille ja aloittaa jättimäisten suolaviljelmien kastelu ja mudalla rajaaminen. Työ on raskasta, aikatauluissa pysyminen ei luonnistu ja suolasta saatavalla rahamäärällä päästään juuri ja juuri omilleen. Tästä huolimatta perhe palaa samaan paikkaan aina uudestaan ja uudestaan. Tavoitteena on maailman valkoisin ja puhtain suola.

Avoin ja loputtomiin jatkuva autiomaaympäristö saa massiiviset viljelmät näyttämään mitättömän pieniltä. Niiden tasoitteleminen hellävaroin astellen taas rikkoo pienuuden illuusion näyttäen viljelmät valtavina. Jättimäisen urakan parissa puurtaminen vielä massiivisemman alueen keskellä saa työn seuraamisen tuntumaan meditatiiviselta kokemukselta. Luonnon ja ihmisen vuorovaikutusta täydentävä ja molemmille elokuvassa aikaa antava äärimmäisen kaunis kuvaus herättää kunnioitusta sekä luontoa että suolaa viljeleviä ihmisiä kohtaan.

Elokuvan vahvuuksiin kuuluu ehdottomasti sen selittelemättömyys. Alkuun kerrotaan muutamalla lauseella, mistä on kyse, ja sen jälkeen annetaan kaikki vastuu suolanviljelystä kertomisesta viljelijäperheelle. Heitä ei haastatella, vaan he käyvät normaalia vuorovaikutusta toistensa ja suolakauppiaiden kanssa. Hyvin vähäisen dialogin ainoa tehtävä on siirtyä pois tieltä autiomaan ja työn itsensä alta. Kaikki oleellinen tulee selväksi, ja katsojan on mahdollista vain uppoutua hypnoottiseen kuvamateriaaliin. (JM)

CERN (2013)

CERN pistää pohtimaan: Onko DocPointiin kenties saapunut vahingossa väärä dokumentti? Viime vuonna festivaaleilla paljon kiertänyt Particle Fever, joka käsitteli täsmälleen samaa aihetta eli Sveitsin ja Ranskan rajalla sijaitsevaa maailman suurinta hiukkaskiihdytintä (LHC – Large Hadron Collider), olisi ollut kuin omiaan ohjelmistoon. Tämä elokuva sen sijaan on 2013 valmistunut, samoilla CERNin (eli Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksen) tantereilla kuvattu televisiodokumentti, jossa LHC:n kanssa työskentelevät ihmiset kertovat ammatistaan ja työlle omistautumisen vaikutuksesta perhe-elämään.

On jokseenkin kuvaavaa, että aiheesta suuresti kiinnostuneena en saanut teoksesta silti irti mitään, koska se oli niin helvetin tylsästi tehty. Mielenkiintoisinkin luennoitsija muuttuu tympeäksi, jos on kello 15.00. perjantaina, luentosalin ilma ei kierrä ja kaikkialla näkyy vain harmaata. Tämän elokuvan visuaalinen toteutus on vastine tuolle mainitulle skenaariolle.

Rakenne on seuraava: Ensin kuvataan puhuvien päiden haastattelua tilassa, jossa haastateltavan tausta on vuorattu äänen ja kuvallisten häiriöiden eristämiseksi tylsän näköisellä, harmaalla suojalla, joka saa kuvan näyttämään epämiellyttävältä. Haastateltavien minuuttien mittaisten todistusten kiinnostavuus vaihtelee, vaikka kyse on selkokielisestä sisällöstä; joskus ehkä liiankin selkokielisestä, koska monet kertomuksista ovat ympäripyöreitä tai (kuten perhe-elämän sujumiseen liittyvät mielipiteet) itsestäänselviä.

Haastateltavan monologimuotoon leikatun selostuksen jälkeen siirrytään kuvaamaan kovin perinteisellä televisiodokumenttityylillä erilaisten CERNin alueiden toimintaa, minkä jälkeen siirrytään seuraavaan haastatteluun. Tämä vuorottelu jatkuu elokuvan loppuun asti eikä erilaisia haastatteluita leikata ristiin eikä katsojalle kerrota mikä kuvattujen asioiden funktio on. Kuvituskuvaa monologien käydessä ei käytetä. Äänessä on fyysikkoja, insinöörejä ja organisaatiosta vastaavia henkilöitä, jotka painottavat useaan otteeseen alueen olevan kuin itsessään suuri kaupunki, monikansallisuutensa vuoksi valtio valtion sisällä.

Kiinnostavuus lopahtaa toteutuksen kuivuuteen. On raskasta moittia elokuvaa siitä, että se on tehty huonosti, koska huonosti tekemisestä ei saa sanottua mitään luovaa: Huono on vain huonoa. Useimmissa festivaalielokuvissa ongelmana eivät ole tekniset valinnat ja ratkaisut, vaan ennemmin ideologiset painotukset, ajatukset kuvatun takana. CERNin kohdalla tilanne on sama kuin viime vuonna esitetyssä Vägen till Silverstonessa. (ML)

ThuleTuvalu (2014)

Vastakkaisilla puolilla maapalloa sijaitseviin paikkoihin, Thuleksi kutsuttuun Qaanaaqiin ja Tuvaluun sijoittuva dokumentti kertoo ilmastonmuutoksesta eniten kärsivien pienten saarivaltioiden asukkaiden elämään tulevasta muutoksesta. Grönlantiin kuuluvan Qaanaaqin jäätiköt pienenevät vuosi vuodelta, mikä tekee ainoan järkevän elinkeinon, metsästämisen, harjoittamisesta suhteellisen mahdotonta, kun eläimet katoavat. Tyynellä valtamerellä sijaitseva Tuvalu taas uhkaa upota kokonaan merenpinnan noustessa edes hieman, sillä saariston korkein kohta sijaitsee vain neljä metriä merenpinnan yläpuolella.

Ilmastonmuutoksen suhteen elokuva tarjoilee kiitettävän vähän perustietoa aiheesta. Kuten ohjaaja Matthias von Gunten itsekin esityksen jälkeen kertoi, kaikki tietävät mistä on kyse. Saarten asukkaat ääneen päästämällä ja ennen kaikkea heidän arkeaan kuvaamalla ohjaaja näyttää oikeiden ihmisten todellisen hädän tylsien PowerPoint-diojen sijaan. Upeat luontokuvat maanpäällisistä paratiiseista ovat omiaan nostamaan keskustelua niiden katoamisesta. Asukkaiden puheet tulevasta pakosta jättää saarensa ovat inhottavaa seurattavaa, koska he itsekin tiedostavat mahdottomuuden täystyöllistymiseen isommissa maissa. Vanhemmat asukkaat kertovat mieluummin kuolevansa ison tulvan tullessa kuin jättävänsä kotikontunsa. Tästä huolimatta dokumentissa olevat ihmiset tuntuvat suhtautuvan asiaan enemmän elämän kiertokulkua ajattelemalla kuin syyllisiä etsimällä.

ThuleTuvalun ero tavalliseen luonnonpelastusdokumenttiin on se, että se näyttää kaunistelematta saarten elinkeinoja. Etenkin Qaanaaqin tapauksessa tämä tarkoittaa kuvia metsästämisestä, ja ainakin DocPointin näytöksessä kuuluneista kärvistelyistä päätellen kuvat useista lähietäisyydeltä ammutuista kiväärinlaukauksista sarvivalaan päähän ovat tarpeellisia kohdeyleisön maailmankuvan laajentamiseksi. On totta, että eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa ei tulisi glorifioida, mutta kun joka ikisen eläimen kuolema tuntuu karmealta, unohtaa luonnonsuojelusta innostunut idealisti helposti, että nyt ei olla länsimaassa, jossa on mahdollisuus tehdä valinta falafel-ravintolan ja salaattibaarin välillä. Nämä ihmiset eivät metsästä ilkeyttään, vaan koska heidän on yksinkertaisesti pakko, jäähän kun on vähän vaikeampi istuttaa perunoita. Hylkeen päästessä metsästäjiä pakoon kuuluivat yleisöstä rempseät naurahdukset. ”Häh häh hää, siitäs saivat”, tuntui olevan konsensus. Katsojilta unohtui, että epäonnistuneet metsästäjät eivät saaneet syödäkseen. Kun omaa ajatusmaailmaa ei pysty erottamaan erilaisen vallitsevan tilanteen realiteeteista, on ThuleTuvalun kaltainen elokuva omiaan tuomaan esille sen, että kaikilla ei ole mahdollisuutta eettisiin valintoihin, jotka mahdollistuvat vasta yhteiskunnan myötä. Grönlannin poliitikot ovatkin ylistäneet elokuvaa juuri tämän ansiosta. (JM)

State of Play (2013)

Etelä-Korea tunnetaan Itä-Aasian konservatiivisimpana kulttuurina, jolle jopa Japani jää kakkoseksi. Tämä on hallitseva piirre State of Playssa, jossa lukioikäiset pojat unelmoivat Starcraft-strategiapelin mestaruudesta ja raharikkaasta urasta. Elokuva seuraa amatööriä, keskisarjalaista ja mestaria heidän luoviessaan henkilökohtaisten karikkojensa ohitse.

Vaikka videopeliurheilu on tullut Suomeenkin jäädäkseen, ja Yle on pitänyt huolen myös televisioesityksistä, on Etelä-Korean meininki aivan oma lukunsa. Otteluita näyttävät televisio-ohjelmat ovat huippusuosittuja. Hallit täynnä pelaajia kannustavia, innostuksesta kirkuvia teinityttöjä ja -poikia ovat hämmästyttävä näky, vaikkei asiassa ihmeteltävää ole: fanikulttuureja syntyy urheilun kuin urheilun ympärille. Jokaisella pelaajalla on oma tallinsa, kilpa-ajotiimien tapaan. Talleihin kiinnitetyt nuoret herrat (naisia ei nähdä joukossa ainuttakaan) treenaavat harmaissa, sponsoroiduissa asuntoloissa kuukaudesta toiseen koulun ja ystävien kustannuksella nostaakseen suoritustasoaan: pari sataa käskyä minuutissa ei ole vielä mitään.

Vaikka ilmiö on moderni, jotkut tavat eivät muutu: Tallien nuorimmat pelaajat joutuvat todistamaan arvonsa myös siivoamalla ja laittamalla ruokaa kokeneemmille konkareille. Kaikilla on samat ilmeettömät kasvot, samanlaiset kampaukset, yhdenmukaiset puvut ja useimmilla samanlaiset paksusankaiset lasit. Unelmia on vain yksi: Mestaruus, koska “se on cooleinta mitä tiedän”. Ilmekään ei värähdä näiden palkoihmisten kasvoilla vihollisjoukkojen ottaessa yhteen monitoreilla.

Vanhemmat ihmiset eivät oymmärrä ilmiötä. Opettaja yrittää puhua nuorukaista antamaan aikaa myös opinnoille ja kavereille. Vierailulla netittömässä maalaiskylässä mestaripelaaja kuuntelee huvittuneen näköisenä, kun vanhat papat antavat hänelle moraalisaarnoja ja ohjeita tulevaisuutta varten. “Sinun pitää kunnioittaa esi-isiäsi”, on ohje, jolla ei ole hänelle mitään merkitystä.

Kun mestari lopulta murtuu valtavan paineen edessä (eli hän ei saa sanottua erityisen vaikean ottelun jälkeen haastattelussa mitään ja yksittäinen kyynel valuu hänen kasvojaan pitkin), hän hämmästyy ja helpottuukin fanien reaktiosta: He rakastuvat häneen uudelleen, koska hänellä oli rohkeutta näyttää tunteensa. Tämä ei kuulu korealaiseen mieskuvaan. Itkeminen on heikkouden osoitus.

State of Play on mielenkiintoinen ajankuva nopealla tahdilla maailman moderneimpiin valtioihin singahtaneen maan ideologisesta kaksijakoisuudesta, mutta ei erityisen mieleenpainuvasti toteutettu. Käteen ei jää kuin vanha viisaus siitä, että liika on liikaa eikä muutaman vuoden kuuluisuus ole tuhoutuneiden ihmissuhteiden arvoinen asia, vaikka toisaalta tunteita näyttävät pelaajat voivat näyttää esimerkkiä faneilleen ja olla lupaus tulevaisuudesta, jossa mies saa olla mies pakottautumatta ennalta määrättyyn muottiin. (ML)

The Gleaners (2013)

Zuyi Yen The Gleaners alkaa ohjaajan palattua yliopistosta ja haastatellessa kotikylänsä asukkaita sen lähihistorian selvittämiseksi. Vanhoilta kyläläisiltä löytyy mielenkiintoisia tarinoita vainoista, tapetuista asukkaista ja kylän yleisestä kehittymisestä. Näillä aineksilla kasaisi helposti dokumentin, mikä lienee ollutkin ohjaajan tarkoitus. Se mikä tekee The Gleanersista mielenkiintoisen, on elokuvan muodon muuttuminen sen tekoprosessin aikana. Ohjaajan itsensä keskustelut perheensä kanssa luovat pohjan paljon mielenkiintoisemmalle elokuvalle kuin kylän lähihistoria. Äidin tyytymättömyys pojan naimattomuuteen ja sen myötä tuleva sosiaalinen häpeä tulevat useasti esille, ja poika alkaa vaikuttaa melko välinpitämättömältä omia mielihalujaan seuratessaan.

Maanviljelijäperheen arki on nykyisin hyvin vaikeaa, ja ohjaajan vanhemmat kärsivät alituiseen rahapulasta. Tästä huolimatta vanhemmat ovat valmiita antamaan pojalleen rahaa esimerkiksi matkaa varten – onhan se vanhempien tehtävä. Äärivanhoilliset vanhemmat ovat rakastavia ihmisiä, mutta he eivät pysty ymmärtämään yliopistokoulutusta ja elokuvaohjaajan ammattia. Heidän mielestään rehellinen opettajan työ olisi paljon parempaa, mieluiten tietenkin valtion palkkalistoilla. Valtion virka on edelleen heille elinikäinen tuki ja turva, kun taas uudistusmieliselle pojalle tämä olisi hirveä kohtalo. Naimatonta poikaa paheksuvat naapurit nyrpistävät nenäänsä ruokakaupassa, mikä on äidille kamalampaa kuin pojan naimattomuus itsessään. Kiinalainen kunniakäsitys tulee hyvin esille perheen keskusteluista.

Oman lisänsä soppaan tuo kesken elokuvan sattuva tapaturma, jossa perheen isä putoaa katolta tiilikasan päälle naapureita auttaessaan. Jättimäinen sairaalalasku ja sitä seuraava työkyvyttömyys tekevät maanviljelijän ammatin harjoittamisen mahdottomaksi. Muutenkin kituvalla alalla töiden tekemättä jättäminen tarkoittaa tilasta luopumista, mitä perhe ei haluaisi tehdä. Perheen äiti yrittää etsiä uusia töitä, mutta yli kuusikymppisen maanviljelijän on täysin mahdotonta löytää mitään. Vaikka kyse onkin aivan eri kulttuurista, tuo tilanne mieleen hyvin ajankohtaisen kehityssuunnan myös meillä länsimaissa. Kiinan tapauksessa tämä tarkoittaa, että valtio hylkää eniten apua tarvitsevat kansalaisensa. Kohtaus itku kurkussa hiuksiaan työnhakua varten värjäyttävästä äidistä tuhoaa uskon maailmaan. (JM)