Maa: Ranska
Genre: Toiminta
Ohjaus: Olivier Megaton
Käsikirjoitus: Luc Besson, Robert Mark Kamen
Kuvaus: Eric Kress
Sävellys: Nathaniel Méchaly
Leikkaus: Audrey Simonaudin, Nicolas Trembasiewicz
Näyttelijät: Liam Neeson, Maggie Grace, Forest Whitaker, Dougray Scott, Famke Janssen
Pierre Morelin Taken oli ilmestyessään ihan oikeasti raikas ja hieno juttu. Koen tarvetta muistuttaa itseäni siitä joka kerta, kun vastaavanlainen vanhemman miesnäyttelijän kovaa luonnetta kovalla toiminnalla korostava, moraalista ylemmyydentunnetta kultivoiva kostoelokuva ilmestyy. Oli kyseessä sitten Pierce Brosnan tai Kevin Costner, monet 80- tai 90-luvulla nimeä itselleen tehneet ovat epäonnistuneesti pyrkineet elvyttämään mainstream-yleisön silmissä kuolevaa uraansa esittämällä eläköityneitä, kovia miehiä, joiden pitää yleensä perhesyistä palata hakkaamaan pahiksia.
Tätä omituista, 2010-luvulle lähinnä sijoittuvaa toiminnan aligenreä voisi kutsua setätoiminnaksi. Siitä nauttivat nykyään eniten ihmiset, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. 40-vuotiaalla Kaarle Katsojalla on ehkä itselläänkin vaikeuksia puhua tyttärelleen, joten on tyydyttävää nähdä kova äijä yrittämässä tehdä samaa. On vielä tyydyttävämpää nähdä, miten kiitollinen ja rakastava tyttärestä elokuvan lopussa tulee, kun päähenkilö on pelastanut väkivalloin, murhaten kymmeniä, tämän seksuaalisesta tai hengenvaarallisesta ahdingosta. Kokemuksessa saavutetaan siis omalla tavallaan uniikin keski-ikäinen katarsis, jossa perhe-ongelmia ratkotaan oikeassa elämässä läsnä olevien tylsien sanojen sijaan nyrkein ja luodein.
Itse en kuulu elokuvien kohderyhmään, ja niiden parista poistuessani mietinkin aina yhtä asiaa: Mitä ideaalikatsojan mielessä pyörii vartti elokuvan jälkeen? Sekö, että olisi aika helkkarin siistiä, jos ksenofobiset konnat varastaisivat lapseni jotta voisin pelastaa hänet? Toivottavasti ei. Toinen mahdollisuus on, että ajatus oman, mahdollisesti hieman tylsän, elämän pariin palaamisesta on masentava, jolloin elokuvan aikana koetut tunteelliset huiput värittyvät ja mustuvat mielessä, kunnes jäljelle jää pelkkä satutettu olo. Tämän päättelyketjun takia olen erittäin hämmentynyt, että kirjoitan teille nyt Taken-elokuvien kolmannen osan arvostelua. Kuka näitä oikein käy katsomassa?
Liam Neeson palaa siis Bryan Millsin rooliin. Ensimmäisessä osassa Neesonin piti tarjota kilokaupalla rystysvoileipiä pariisilaisille korstoille, koska he kidnappasivat hänen turistityttärensä seksikauppaan. Jatko-osassa Neeson ja hänen ex-vaimonsa kidnapattiin ja Neeson koordinoi puhelimitse (hykerryttävän typerissä kohtauksissa) tyttärensä kanssa pelastuksen. Tässä kolmannessa osassa sitten… noh, ei oikeastaan kidnapata ketään. Neeson lavastetaan venäläisten asekauppiaiden toimesta ex-vaimonsa murhasta, ja hänen pitää paeta poliiseja ja selvittää murha ihan Yhdysvaltojen rajojen sisällä.
Poliiseja johtaa Forest Whitaker, joka esittää Forest Whitakeria esittämässä poliisia. Kuten Liam Takenin jälkeen, myös Forest on nykyään auttamattoman tyypitetty “näyttelemään” samaa roolia uudestaan ja uudestaan nokkelana jokamiehenä, joka tietää aina vähän muita enemmän. Valitettavasti Taken 3:ssa Neesonin pitää aina olla ruokaketjun huipulla, joten tällä kertaa käsikirjoitus tekee Forestista vähän normaalia avuttomamman. Myönnettäköön. etten tiedä näyttelystä ammattina yhtään mitään, mutta on tavallaan harmillista nähdä uransa enemmistön aikana erittäin monipuolisia rooleja tehneiden ihmisten päätyvän tekemään näyttelemisestä juuri sen, miksi sitä kutsuin – ammatin. Käydään kameroiden edessä, ja kuvattiin elokuvaa tai puffia paikallisuutisiin, vedetään samalla naamalla jokainen sessio. Onhan se mukavaa, että lahjakkaat tyypit saavat vihdoin ainakin toivottavasti hyviä summia tasaisista suorituksistaan, mutta näin elokuvia rakastavan näkökulmasta se on tavattoman kyynistä ja tylsää.
Tylsästä puheen ollen, sitä on myös ohjaaja Olivier Megatonin tyytyminen Audrey Simonaudin ja Nicolas Trembasiewiczin aivan uskomattoman tökeröön leikkaukseen. Asiaa ei auta kuvaaja Eric Kressin tapa kuvata toimintakohtauksia. Kun lähtökohtana esimerkiksi tiukassa autokaahailukohtauksessa on otoksia, joissa on joko jatkuva lähikuva jostain auton puskurista tai jatkuvasti johonkin yksityiskohtaan kokonaiskuvan läpi zoomaava kamera, voi olla vaikea saada aikaan kovin vangitsevaa lopputulosta, mutta leikkaajien ratkaisu änkeä jokainen toimintakohtaus täyteen alle sekunnin kestäviä otoksia ei ole missään nimessä hyvä vaihtoehto, koska loppuvaikutelma on yksi kolmesta:
- Katson Steven Seagalin Unkarissa vuonna 2004 kuvattua sukellusvenetoimintaelokuvaa.
- Minulla on epileptinen kohtaus. Auttakaa.
- En saa mistään mitään selvää ja tylsistyn.
Lienee sanomattakin selvää, että yksikään vaihtoehdoista ei ole jännittävä, kuten toimintakohtaukselta voisi toivoa. Visuaalista puolta säestää joko jokin soundtrackin tylsistä melankolisista kitarapoppibiiseistä tai Nathaniel Méchalyn aivan naurettaviin sfääreihin kohoava kirkkoaarioiden täyttämä sävellys, joka sopisi paremmin Feeniks-linnun tulivuoresta nousemiseen kertovan oopperaan kliimaksiin kuin kohtaukseen, jossa kolme ihmistä seisoo lentokentällä puhumassa keskenään.
Tämä on oikeastaan sääli, koska Luc Bessonin ja Robert Mark Kamenin käsikirjoitus on niin ksenofobinen ja typerä, että siinä on välillä ihan oikeasti hyvä meno. Eräässä kohtauksessa golfataan maailman kirkkaimmalla viheriöllä svengimusan ja paskan läpän tahdissa, kun taas toisessa tuhotaan kymmenien teinien kalliit iPadit käynnistämällä palohälytys high schoolissa. Bessonin ja Kamenin käsitys Yhdysvalloista on itsessään jo hilpeä, mutta kun siihen lätkäistään vielä päälle pari oikeasti oivaltavaa toimintajippoa, ainekset ovat jo hyvin kasassa. Neeson sentään räjähtää elokuvassa ei kerran, vaan kahdesti, joista toinen tapahtuu hissikuilussa.
Ideologisesti koko homma haiskahtaa jo niin härskisti, että hymy on herkässä. Venäläiset terrorisoivat Yhdysvaltojen kansalaisia heidän omalla maaperällään, tappaen jopa heidän koiriaan (eivät tosin John Wickin), mutta valtio vain jarruttelee sankarimme yrityksiä estää tämä epäoikeus. Kaiken lisäksi he selvästi nauttivat tästä ja asuvat opulenteissa kartanoissa polttaen sikareita, ja… öh. Elokuva voisi siis yhtä hyvin sijoittua Suomeen ja kuvastaa iltapäivälehtien kovasti tituleeraamien mystisten maakauppojen lopputuloksia. Lopputuloksena Neesonin pitää siis tappaa kaikki venäläiset, koska sellaisia ei jenkeissä kaivata. En tiedä, onko se tarkoituksellista vai ei, mutta Taken 3 saa katsojansa jopa sympatisoimaan Liamin kanssa asian tiimoilta, koska on oikeasti vähän turhauttavaa, kun Whitakerin poliisijoukot sadannen kerran lähtevät Liamin perään olennaisen johtolangan löytymisen jälkeen. Yhtälön ällöspektriä nostattaa se, että kaikki elokuvan hahmot edustavat omissa opulenteissa kartanoissaan asuvaa valkoista yläluokkaa. Valtio ja Venäjä on paha, raha hyvä. Antaisivat suoraan päättövallankin tämän mukaan, niin kaikki olisi hyvin. Hups, niinhän jo tehtiinkin! Luc-sedällä lienee kissanpäivät.
Silloin kun ei paheksu kässärin poliittisuutta, voi naureskella sen yllättävälle yritykselle esittää Neeson jonkinlaisena malli-isänä, joka antaa tyttärelleen vinkkejä hyvään vanhemmuuteen ja esimerkiksi kritisoi ravintolassa vieraita lapsia, koska he ovat äänekkäitä. Kannattaa pitää mielessä, että miehen saavutukset elokuvasarjassa tähän mennessä ovat olleet kymmenen vuotta myöhässä tulevien syntymäpäivälahjojen antaminen ja tyttärensä kranaatinheittotaitojen hiominen.
Tämä tavallaan paljastaa sen, mistä elokuvassa on siis todella kyse; sen miksi ihmiset yhä katsovat näitä setätoimintoja. Koska kohdeyleisö yhä samaistuu päähenkilöön, vaikka hänen perheongelmiensa ratkominen ei miellyttäisi, rakentamalla koko elokuvan päähenkilön egon ja moraalisen ylemmyydentunteen pönkittämiselle saadaan rakennettua teos, joka muistuttaa vähemmän elokuvaa ja enemmän jonkinlaista itseapukirjaa, joka toimii kuin suoneen ammuttuna kunhan katsoja on tarpeeksi vastaanottavainen. Elokuvan lopussa eräs pahantekijä anelee Neesonilta, että ampuisi tämän. Liam on juuri murhannut kymmenen muuta, mutta kävelee ylpeänä (pian muutenkin kuolevan, toistaiseksi vain kärsivän) pahiksen luota pois. Moraalinen ylemmyydentunne saavutetaan siis jopa jättämällä pahis kitumaan kuoliaaksi. Pian tämän jälkeen lyödään viimeinen naula tähän arkkuun, jonka myötä käy selväksi, että “sankarimme” ei voi todellakaan luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä ja ydinperheensä jäseniin. Naapurille ei enää koskaan ojenneta auttavaa kättä. Kuten Jacques Tati julistaa laittaessaan kirjeen hevosen takapuoleen Jour de fêtessä: “This is American style!”
—–
En tiedä, onko Luc Besson käsikirjoituskumppaninsa kanssa tehnyt vuoden loukkaavimman vai salakavalasti paljastavimman elokuvan. En myöskään tiedä, onko sillä yhtään mitään väliä.