Kuin Kiimaisten poliisien Jouko Turkka olisi pyydetty sovittamaan Twin Peaks Yle Kakkosen maalaiskomediaksi sillä Werner Herzogin Lasisydämen metodilla, että näyttelijät yritettiin pudottaa hypnoosiin ennen kuvausten aloittamista.
Maps to the Starsilla David Cronenberg on onnistunut ohjaamaan oudon ja kylmän elokuvan, vaikka aiheen puolesta kaikki siinä – nimellisesti Hollywoodiin sijoittuvassa satiirissa – on nähtyä ja vielä tylymmin yllätyksetöntä.
Trier on Rainer Werner Fassbinderin ja Pier Paolo Pasolinin sukulainen: eurooppalainen räyhähenki, jolle hienovaraisuus on outo käsite.
Skotlantiin sijoittuva musikaali sai rahoituksensa – ah, niin muodikkaasti – Kickstarterista, ja ohjaajana häärii Belle & Sebastian -yhtyeen toinen solisti, Stuart Murdoch. Yhtyeen musiikin tuntevat tietävät varmaankin jo, mitä on tiedossa; ylisuuria ja löysiä, mutta ei-niin-masentavan-harmaita-koska-tämä-ei-ole-grungea -tason villapaitoja, paksusankaisia Clark Kent -laseja ilman mitään varsinaista hyötykäyttöä sekä tanssimista, jolla ilmaistaan että hahmot ovat erittäin hip ja cool. Tämä tuntuu välillä hieman laiskalta, mutta räikeät, tosielämään kuulumattomat värit vakinaistivat paikkansa realistisia tunteita ja tapahtumia käsittelevissä elokuvissa viimeistään Jacques Demyn Cherbourgin Sateenvarjoissa.
Kun ottaa huomioon, että elokuvan päähenkilön, Euroopan halki matkaa taittavan äänittäjä Philip Winterin (Rüdgier Vogler) alluranpunainen Toyota Corolla pirstaloituu juuri Portugalin rajalla, voi sanoa, että kaikki ei ala hyvin. Sitä paitsi hänen vasen jalkansa on murtunut. Syyksi hän myöhemmin ilmoittaa, että on noussut väärällä jalalla sängystä, ja se osuu hyvin yhteen kaiken muun kanssa. Kaiken lisäksi hän on mämmikoura ja epäonnenvaris: rengas on osunut tiellä lojuvaan naulaan ja puhjennut, mutta vielä enemmän: Winter on siirtäessään renkaita tönäissyt vahingossa kaiteen päälle jättämäänsä ainoaa vararengastaan; se on vierinyt mereen.
Mistä syntyy julkkiksen vetovoima? Miksi joku pitää Cheekistä, joku Sofi Oksasesta ja joku haikailee edelleen Tauno Palon tai Matti Pellonpään perään? Haluamme uskoa, että heissä on synnynnäistä, aitoa vetovoimaa, jota karismaksikin kutsutaan. Eikä käy kiistäminen, kaikki neljä edellä mainittua ovat tai olivat hyviä työssään ja lahjakkaita ihmisiä, mutta heidän ympärillään on myös suuri määrä kaikkea lahjakkuuteen liittymätöntä, jotka paisuttavat illuusiota heidän erityisyydestään. Kasvot väkijoukossa, vuonna 1957 ilmestynyt ja edelleen häkellyttävän ajankohtainen mestariteos, peräänkuuluttaa medialukutaidon perään lähes 60 vuotta aiemmin ennen kuin tätä käsitettä Suomessa on hädin tuskin sisäistetty. Andy “Matlock” Griffith esittää viihteen kultapoikaa, jonka tarina repii auki julkkikseen ammattiin liittyvän imagon paljastaen alta valtavan koneiston, jonka tarkoituksena on tehdä aidosta parempaa.
Kuluttaja ei vaivaudu vaan valittaa. Hän on sairaan lisäksi olennainen osa sairautta.
Hollannin valinta vuoden 2014 Oscar-gaalaan, Borgman, on mielenkiintoinen, kiusaannuttava jännityselokuva manipuloinnista ja etuoikeutetun ihmisen syyllisyydestä köyhän vierellä. Tuo eittämättä mieleen ensimmäisenä Michael Haneken unohtumattoman Funny Gamesin. Rähjääntyneen oloinen Borgman (Jan Bijvoet) soittaa keskiluokkaisen perheen ovikelloa ja pyytää täysin ventovierailta ihmisiltä lupaa käyttää heidän kylpyammettaan. Hän väittää tuntevansa perheen äidin, Marinan (Hadewych Minis) väittäen häntä hoitajaksi nimeltä Maria. Perheen isä Richard (Jeroen Perceval) suivaantuu Borgmaniin ja pahoinpitelee miehen.
