Neljäosainen (à viisikymmentä minuuttia) televisioelokuva P’tit Quinquin on ranskalaisen Bruno Dumontin uusin ohjaustyö ja Cahiers du Cinéman vuoden 2014 elokuva. Se on vähän kuin jos… Kiimaisten poliisien Jouko Turkka olisi pyydetty sovittamaan Twin Peaks Yle Kakkosen maalaiskomediaksi sillä Werner Herzogin Lasisydämen metodilla, että näyttelijät yritettiin pudottaa hypnoosiin ennen kuvausten aloittamista.
Toisin muotoiltuna: P’tit Quinquin on vähän kuin Dumontin aikaisempien elokuvien – La Vie de Jésus (1997), Inhimillisyys (1999), Flandres (2006) – Frankensteinin hirviö, mutta siitä on poistettu ilmeisin sokkihoito: naturalistisesti kuvatut väkivallan ja seksin aktit, joiden vuoksi hänet on aiemmin kategorisoitu muun muassa Gaspar Noén ja Catherine Breillatin tyylilliseksi sukulaiseksi. Tilalle on löydetty komedia.
Elokuvan muoto on armollisempi tai vaihtoehtoisesti vähemmän kunnianhimoisempi kuin mitä Dumontilta on lupa odottaa. Tämä voi johtua teoksen tuotantohistoriasta ja -ympäristöstä, vaikka se käytännössä onkin televisiosarjan sijaan yksi pitkä elokuva, jota on Ranskassa esitetty myös teattereissa. En väitä, että Arte-televisiokanava olisi hänet välttämättä neuteroinut. Dumontin seuraavakin ohjaustyö on komedia. Ehkä hän haluaa kokeilla jotain uutta.
Armollisella tarkoitan: nyt Dumontin elokuva liikkuu nopeammin. Se näyttää (mitä kuviin on poimittu, millä tavoin ja kuinka pitkäksi aikaa) ja kuulostaa (äänimiksaus) perinteisemmältä elokuvalta. Samalla syntyy dilemma. Sitä on helpompi suositella kuin montaa muuta Dumontin haastavaa (ja kuten mainittu, myös brutaalia, kyynistä ja inhottavaa) elokuvaa, mutta ehkä hyvän sisäänheittotuotteen sijaan on parempi suositella ohjaajan originaaleja teoksia, vaikka ne hetkellisesti polttaisivatkin enemmän henkisiä resursseja.
Dumontin elokuvissa on totuttu seuraamaan verkkaista tilasta toiseen kuljeskelua ja tiloissa oleskelua varsin maalauksellisissa kompositioissa, millä taas on purettu vakiintuneita elokuvagenrejä ja elokuvallisia esitystapoja. En sano, että hän olisi suoranaisesti älykköohjaaja ja hänen elokuvansa taidefilosofista sudokua. Ne ovat tunnetta, niissä puhuvat liha ja vietit; niihin reagoi vahvasti. Tarina- tai dialogivetoisia elokuvia ne eivät siinä mielessä ole, että Hollywood-elokuvan tapaan asiat palautuisivat käsikirjoituksen kaltaiseen siistiin ja sääntöjen mukaan laadittuun manuaaliin (toisen näytöksen ongelmat voitetaan jättämällä toinen näytös pois), jota seuraamalla kenen tahansa olisi mahdollista luoda dumontilainen elokuva. Elokuvansa kirjoittava Dumont ei laadi käsikirjoituksia. Hän kirjoittaa romaanin.
Annan mieleen painuneen esimerkin siitä, kuinka Dumontin elokuvat tuntee. Mysteereiden mutta ei gimmickien elokuvassa Hors Satan (Cahiersin 2011:n listalla sijalla neljä) äänimiksaus on viety pisimmälle, mutta idea ei ole uusi. Siinä rahiseva ruoho ja tuuli – äänimaiseman taustaelementit – on välillä nostettu dialogin päälle, ja dialogia on vielä miksattu kauemmaksi. Syntyy kahtaalle repivä rinnastus, kuten jo Inhimillisyydessä, kun laajakuvassa maastoa kulkee pieneksi muuttunut ihminen, mutta joka rahinan ja puuskutuksen poimiva ääniraita on lähikuvaakin lähempänä. Hors Satanin jälkeen on ehdollistunut heräämään tuuleen niin kuin Robert Bressonin elokuvan jälkeen on ehdollistunut heräämään katua koputtaviin askeliin.
Jos haluatte nähdä, millainen on maallistunut hengellinen elokuva, katsokaa La Vie de Jésus ja Inhimillisyys. Jos haluatte nähdä, millainen on WTC-iskujen jälkeinen amerikkalainen western, katsokaa Twentynine Palms (2003), Dumontin vaikein elokuva ja erinomainen rinnakkaisteos samana vuonna ilmestyneelle Lars von Trierin Dogvillelle. Uusiksi hän halusi tehdä myös maailmanlopusta kertovan katastrofielokuvan (ja mennä Roland Emmerichin reviirille), mutta siihen ei löytynyt rahoitusta.
Asioiden yksinkertaistamiseksi on helppo tyytyä toistamaan vastaanotollisessa avaruudessa taottua mantraa, joka ehkä pätee paremmin Dumontin ensimmäisiin elokuviin: että hän on Bressonin perillinen. Heittäisin sekaan Ming-liang Tsain. Mutta siinäkin on kyse sisäänheitosta.
La Vie de Jésusin, Inhimillisyyden, Flandresin ja Hors Satanin tavoin P’tit Quinquinin tapahtumapaikka on Pohjois-Ranskan maaseutu, Dumontin kotiseutu. Ihmisiä on vähän, ja he elävät maasta ja karjasta rannikon läheisyydessä. Hyvänä kirkkaana päivänä mereltä näkee Englannin.
Dumontin ohjaajan uran tragedia taitaa olla se, että omien sanojensa mukaan hän tekee elokuvia “tavallisista ihmisistä” ja haluaa heidän niitä katsovan. Hänen elokuvissaan esiintyy eri näköisiä ja kokoisia ihmisiä, mikä ei kylläkään ole sattumanvarainen tai demokraattinen snapshot ranskalaisesta väestöstä – esimerkiksi Inhimillisyyden amatöörinäyttelijöitä etsittiin pitkään. Mutta näyttelijät ovat harvoin elokuvaihmisiä. He eivät ole mallitoimiston portfoliosta poimittuja kosmetiikkatuotteiden mainoskasvoja, mutta heissä on magnetismia, josta kiitos kuuluu myös hyvälle näyttelijäohjaukselle ja elokuvaukselle. Dumontille tyypillinen mutta elokuville vieras sommitelma on se, että jos pääosassa on mies ja nainen, nainen on usein miestä kookkaampi tai samankokoinen: La Vie De Jésus, Inhimillisyys, Twentynine Palms, Hadewijch, Hors Satan. Lainaan Jonathan Rosenbaumia: roolitus on fysiognominen, ruumiin ulkomuoto heijastaa persoonaa.
Mutta eivät massat katso hänen elokuviaan. Ne ovat art house -yleisön ja elokuvakriitikoiden suosikkeja. “Haluan, että elokuviani katsoisivat muutkin kuin lontoolaiset boheemit”, hän on sanonut. Hors Satania ei nähnyt juuri kukaan, ja kenties siksi sitä seuranneessa – ja mielestäni Dumontin heikoimmassa mutta ei huonossa – elokuvassa Camille Claudel 1915 nähtiin Juliette Binoche, ei-englanninkielisen Euroopan tunnetuin (nais)näyttelijä ja pelkästään kehujen arvoinen.
Mutta kokisivatko esimerkiksi pohjoisranskalaisen maaseudun asukkaat – kohdeyleisö? – Dumontin hahmojen kuvaavan heitä osuvasti? En tiedä. Ainakaan heitä ei kuvata “lämmöllä”: oteta polven päälle ja syötetä omenasosetta kuin Pekko-elokuvassa.
Niin kuin La Vie de Jésusissa, pystyyn kuolleelta seudulta löytyy huonotapaisia mutta surullisia poikalapsia, jotka lähinnä tappavat aikaa. La Vie de Jésusisin poikapäähahmolla on epilepsia, P’tit Quinquinin (elokuvan nimi on pojan nimi) poikapäähahmolla on kuulolaite. P’tit Quinquinissa pojat ajautuvat törmäyskurssille paikkakunnan muutaman tummaihoisen pojan kanssa, niin kuin La Vie de Jésusin mopopojat ja niin kuin Flandresissa heidän vanhemmat vastineensa Lähi-idän sotaretkellä. Vääntöä seuraa uskonnollinen radikalisoituminen – tuttu piirre Hadewijchista.
Eniten P’tit Quinquin on velkaa Dumontin hienoimmalle elokuvalle Inhimillisyys. Siinä ehkä elokuvahistorian epäuskottavin etsivä joutuu selvittämään pikkutytön raiskausmurhaa. Lapsenkaltainen etsivä Pharaon on niin orpo ja avuton, että kerran hän meinaa tukehtua syömäänsä omenaan. Koska elokuva on vain nimellisesti rikosproseduuri ja oikeasti eräänlainen Jeesus-paralleeli, etsivä ei juuri käytä aikaa poliisityöhön. Mutta jotenkin juttu tuntuu ratkeavan, kun maailman kauheutta on ensiksi katsottu tarpeeksi pitkään.
P’tit Quinquinissa seurataan samoin painotuksin murhatutkimusta, jonka kautta seudun ihmisiä esitellään. Ensiksi löydetään lehmä ja lehmän sisältä ihmisen kappaleita. Sitten löytyy toinen lehmä ja toinen ruumis. Sitten löytyy kolmas ruumis. Sitten neljäs. Tapausta tutkiva poliisipäällikkö näyttää Touretten syndroomasta kärsivältä Albert Einsteinilta, joka yrittää sekä pysyä hereillä että pitää pakkoliikkeensä kurissa. Hänen aisaparinsa on harvahampainen luutnantti, jonka kanssa he käyvät mahdottoman banaaleja keskusteluja. He ovat kuin villin lännen sheriffejä, joiden tehtävä on selvittää lähes yksin syrjäseudun ongelmat; kun kerta Dardennen veljesten elokuva Kaksi päivää, yksi yö ymmärrettiin Cannesissa belgialaiseksi westerniksi, niin minä kutsun P’tit Quinquinia vuoden toiseksi ranskankieliseksi westerniksi.
On harvinaista, että Dumontin elokuvissa olisi gageja (tai edes mitään huvittavaa). Tässä P’tit Quinquin eroaa: Se on kuin tilannekomedia, joka on tehty outsider-elokuvan esittäjillä. Siitä löytyy absurdeja tilanteita ja understatementia kuin Roy Anderssonin ohjaustöistä – matalan intensiteetin slapstickia, jonka työstämisessä oleellisinta on lavastaa uskottavan jäykäksi se sosiaalinen tilanne, jota slapstick rikkoo.
Mutta komedia ei pelkästään pane halvalla. Se on myös tapa reagoida, kun jokin on liian synkkää muuten kohdattavaksi. P’tit Quinquin on ehkä puskafarssi, mutta se on puskafarssi murhasta, rasismista ja hulluudesta. Se on prosessi, jonka aikana yksi nykyelokuvan merkittävimmistä ohjaajista keksii oman aikaisemman tuotantonsa uudelleen. Sillä on koodan henki, mutta tuskin se koodaksi jää.
Ps.
Saako tällaisen listan laittaa? Saa. Inhimillisyys > Twentynine Palms > La vie de Jésus > Hors Satan > Flandres > Hadewijch > P’tit Quinquin > Camille Claudel 1915.
Suositeltavaa lisälukemista: Christopher Sharrettin kolmiosainen essee “Bruno Dumont and the Revival of the Human” Film Internationalissa on ehkä paras saatavilla oleva englanninkielinen esitys Bruno Dumontin elokuvista.