Suomalaiset eivät ole urheilukansaa, vaan voittajakansaa. Alle 20-vuotiaiden jääkiekon maailmanmestaruus alkoi kiinnostaa tasan siinä samassa hetkessä valtaisaa määrää jengiä, kun voitto kilahti plakkariin. Sitä edeltävinä vuosina, jolloin menestys oli vaatimattomampaa, Lue lisää
Yukio Mishima ehti noin 20-vuotisen uransa aikana julkaista suorastaan käsittämättömän määrän kirjallista materiaalia aina runoudesta ja proosasta näytelmiin. Myös elokuvan kanssa hän ehti lyhyesti flirttailla ennen suurieleistä itsemurhaansa, mutta vain pienimuotoisesti. Kahden cameo-esiintymisen lisäksi näkyvimmät roolityöt Mishima suoritti Yasuzo Masumuran hyvin tyypillisessä 60-luvun yakuza-elokuvassa Afraid to Die ja Hideo Goshan samurai-elokuvassa Hitokiri, jolle Takashi Miike myöhemmin ohjasi jonkinlaisen näennäismentaalisen jatko-osan Izo. Näistä silti selvästi omintakeisin ja korostettavin on lyhytelokuva Patriotism. Mishiman samannimiseen novelliin perustuva elokuva on kaikin puolin kirjailijan henkilökohtainen projekti, jossa näkyy hänen lisäkseen pienen kuvausryhmän pienellä budjetilla toteutettu käytännönläheinen panostus.
Jukka Kärkkäisen (Kovasikajuttu) ja Teemu Nikin (3 Simoa) koostaman sekä esittelemän, Elokuvateatteri Orionissa pidetyn näytöksen ohjelmisto ei pohjautunut itse festivaalien historiaan. Elokuvat ovat valittu edustamaan kotimaista roskaestetiikkaa, joskaan varsinaista roskaisuutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä esiinny kuin yhdessä elokuvassa. Puhuisin ennemmin mustista komedioista, jotka pyrkivät kukin tavallaan hylkäämään säädyllisen ja kunnollisen elokuvanteon rajat. Mahdollisimman korkea loukkaavuusaste on tässä yhteydessä merkittävä ansio. Esiintyjät itse virittivät yleisöä vastaanottavaiseen tilaan yrittämällä oksentaa ämpäreihin valkokankaan edessä.
Jean-Luc Godardin elokuva on hirveyksiäkin esitellessään kehotus ihmisille mennä toisten ihmisten luo.
Ensimmäiseltä Season Film Festivalilta valitsimme seuraavat elokuvat raporttiimme: Our Children, Paradise: Faith, The Invisible War, Nina.
Valitettavasti elokuvan historiaa tarkastellaan usein kovin suppeasti ja monotonisesti, raa’asti kanonisoiden ja länsimaalaisesta, virallisesti hyväksytystä ja muka-korrektista vinkkelistä. Tällöin unohtuu erittäin merkittäviä, ilmaisuvoimaltaan rikkaita ohjaajia. Kanonisoidun aseman sijasta nämä henkilöt jäävät ikään kuin sivuhuomautuksiksi, joista vain harva kuulee ja jotka vielä harvempi oppii tuntemaan.
Kaanoneissa huonoin puoli, erityisesti elokuvan puolella, onkin niiden paikalleen jähmettyminen. Usein kaanonit eivät uusiudu edes osittain ajan tarpeita varten, vaan itsepäisesti korostavat kaupallisen elokuvan kuuden tai seitsemän ensimmäisen vuosikymmenen saavutuksia seuraavien ylitse järkähtämättömällä ankaruudella. Mikään elokuva ei voi ainakaan seuraavaan pariin kymmeneen vuoteen olla parempi Sight and Soundin äänestyksessä, kuin Citizen Kane tai Vertigo tai muut vakituiset top kympissä seilaavat perusteokset. Citizen Kanenkin vaihtuminen jälkimmäiseen ykkössijalla kesti puoli vuosisataa. Edes mikään aikalaiselokuva ei voi tulla niin merkittäväksi.
En tunne kovinkaan montaa tanssin harrastajaa, tai sen enempää tanssielokuvan ystäviä. Korkeintaan Dancen tuijottajia.
Minkälaista on tanssielokuva, miksi sellaisia tehdään festivaaliksi asti (Loikka 21.–24.3.2013), ja mitä ne antavat lajia ymmärtämättömille? Kyse ei ole väliaikatanssista, musikaalista, bollywoodista, juonellisesta sivuhaarasta, vaan elokuvista joiden sisältö on yhtä kuin tanssia.
Elokuva taitaa olla ainoa taiteenlaji, joka voi esittää ja tulkita mitä tahansa muuta taidetta. Tarvittaessa se on kuitenkin itse kaikista muista taiteista riippumaton.
Tampere Film Festival (6.3.–10.3.) tarjoaa ensi viikolla kolmen kattauksen verran puolalaista lyhytanimaatiota.
