Suomalaiset eivät ole urheilukansaa, vaan voittajakansaa. Alle 20-vuotiaiden jääkiekon maailmanmestaruus alkoi kiinnostaa tasan siinä samassa hetkessä valtaisaa määrää jengiä, kun voitto kilahti plakkariin. Sitä edeltävinä vuosina, jolloin menestys oli vaatimattomampaa, oli aika hiljaista. Innostumme lajista kuin lajista hetkellisesti ja ylpeilemme menestyksellä siinä, jos vain voittoja on tiedossa. Olympialaisissa lasketaan mitaleja kieli pitkällä, on laji sitten jääkiekko tai pitsinnypläys.
Kun voittoa ei ole pärähdäkään, innostus lajia kohtaan murenee ja katoaa – lyhyt fanaattisuus on ikään kuin äkillinen mielenhäiriö tai humalainen pikkujoulutilitys, josta toivuttuaan kaikki ovat vähän noloina yskimässä: ”Tästä ei sitten puhuta, eihän?” Positiivistakin tässä suomalaisten tavassa tietysti on. Ehkä suomalainen innovatiivisuus ja sisukkuus on syntynyt samasta innostukseen kykeneväisestä lähteestä. Valitettavasti myös kokemamme pettymys, selän takana jupiseminen, kateus ja melankolia ovat samaa ainesta.
Samassa syssyssä luulemme helposti taiteen olevan kilpailu, kuten urheilunkin. Samassa mielessä kuin myötäelämme hyvän, tarinavetoisen elokuvan hahmojen mukana tai urheilukilpailuissa jännitämme Suomen joukkueen puolesta, haluamme myötäelää (menestyneiden) taideteosten tekijöiden mukana, ovat he sitten säveltäjiä, maalareita tai vaikka Oscar-ehdokkuuden saaneita lyhytelokuvan tekijöitä, kuten nyt otsikoissa olleet Selma Vilhunen, Kirsikka Saari ja Elli Toivoniemi ovat olleet. Se on kai sitä samaa perua, jonka tähden kirjailijoidenkin pitää olla nykyään tuotteita, markkinoitavia persoonia, jotka toisinaan jättävät jopa teoksensa varjoon.
Seuraavaksi ei mitään tutkittua tietoa, vaan subjektiivista vastarannankiiskiyttä: Olenko ainoa jonka mielestä jorinat ihmisistä teosten takana ovat tavattoman kyllästyttäviä, jos ne eivät liity suoraan itse teokseen? Olenko ainoa, jota ei kiinnosta onko hyvä teos suomalainen vai ei, jos se on vain relevantti, ansiokas ja mielenkiintoinen?
Tällä en tietenkään tarkoita, ettenkö toivoisi esimerkiksi suomalaiselle elokuvateollisuudelle kaikkea hyvää ja että raha sen piirissä ei saisi liikkua. Suomalaisen taiteen kaupallinen menestys ei ole huono asia eivätkä rahan ansaitseminen ja verotulot siinä sivussa lainkaan huono juttu. Tarkoitan, että ensisijaista teoksessa pitäisi olla se onko siitä mihinkään kuin se kuinka suomalainen se on.
Tähän voisi tietysti joku vastata, että totta kai kannattaa olla kiinnostunut oman maansa kulttuurista ja edistää sitä ja tällainen kannustus ”oman joukkueen puolesta” taidefestivaaleilla on ihan luonnollista. Aivan. Mutta miksi sitten innostumme aivan yhtä lailla siitä, jos suomalaiset pärjäävät ulkomailla silloinkin, kun juuri suomalaisella kulttuuritaustalla ei ole niinkään väliä? Kimi Räikkösen menestys formuloissa tai Sofi Oksasen käännösmäärät ulkomailla kiinnostavat meitä perusteellisesti. Ja muistamme varmasti iltapäivälehtien hämmästyneet otsikot 2012, kun Nobelin kirjallisuuspalkintoa ei saanutkaan Oksanen, vaan suurelle suomalaisyleisölle ihan tuiki tuntematon kiinalainen Mo Yan.
Ainoa mitä nämä menestykset tuovat esiin ulkomailla on kuitenkin se tieto, että Räikkönen on suomalainen ja niin on Oksanenkin – joka kirjoittaa Viron lähihistoriasta. Jos joku pystyy jotenkin erottelemaan mikä Räikkösen taidoissa on jotenkin erityisen suomalaista (verrattuna muihin lajin parissa yhtä menestyneisiin tai menestyneempiin kuljettajiin) eikä yksilöllistä tai ihan vaan yleismaailmallisesti kilpa-autourheilullista, siitä vaan. Minä siihen en ainakaan pysty. Oksanen kirjoittaa suomeksi, mutta Virosta. Voidaanko nyt alkaa matemaattisesti erottelemaan mikä osa vaikka Puhdistuksen tekijyydestä on suomalaista, verrattuna virolaisuuteen tai oksaslaisuuteen, kieltä lukuunottamatta? Onko myös Oscar-ehdokkaana oleva The Act of Killing suomalainen elokuva, koska sen teossa levityspuolella on mukana ollut myös YLE, vaikka päärahoitus on tullut Tanskasta, ohjaaja on alunperin yhdysvaltalainen ja elokuva käsittelee Indonesian historiaa? Vai onko cocktailissa oltava yli 50 prosenttia Suomea, ennen kuin se maistuu tarpeeksi karjalanpiirakalta ja saa alkaa tapailla Maamme-laulua?
Päätellen siitä tavasta, jolla iltapäivälehdistö käsittelee suomalaisten menestystä maailmalla, Suomi on maailman maista alituiseen se, joka pelkää milloin joku muista maista alkaa ehdottaa munanmittauskilpailua. Miksi aina niin huono itsetunto? Samalla kun hehkutetaan jotain kyllästymiseen asti, sen arvoa alennetaan tekemällä siitä latteaa. Oscar-ehdokkuus lyhytelokuvakategoriassa kirvoittaa otsikoita tekijöiden taustasta marmattavina kotiäiteinä. Toisella kädellä ojennetaan jo mitalia ja toisella lyödään avarilla takaraivoon, Bud Spencer -malliin. Eikä tämä toki mikään tuore ilmiö ole. Jo Juice Leskinen lauloi paperitähdistä ja siitä kuinka rakastetusta kansansuosikista tulee inhimillisyytensä tähden helposti myös yleinen sylkykuppi. Kaikki kohtuullisuus on tiessään. Jättiotsikoita revitään ja menestyksen takia jännitetään, mutta kuinka moni oikeasti on nähnyt Pitääkö mun kaikki hoitaa? -elokuvan?
Seuraava on mutua ja saatte tietysti todistaa minut vääräksi, mutta luulen olevani jäljillä. Keskimäärin ihminen ei vaivaudu ottamaan kunnolla selvää niistä kulttuurisista taustoista, joista ulkomaalaiset taideteokset ponnistavat. Jotkut eivät edes tiedä mistä taustoista heidän oman maansa taideteokset tulevat. Keskimäärin ihminen ei edes tiedä miten hänen kotonaan olevat kodinkoneensa tarkalleen ottaen toimivat, saati miksi jonkun itselleen kaukana olevan valtion kulttuuri on sellainen kuin on. Kuitenkin fantasioimme siitä, että ehkä suomalaisten tekemän taiteen näkyvyys maailmalla saa ihmiset kiinnostumaan myös Suomesta – siis aivan peräpohjolassa sijaitsevasta viiden miljoonan asukkaan jurottajakansasta. Mistä omituisesta satumaailmasta tämä oletus on lähtenyt liikkeelle? Hallusinaatiomme perustuvat siihen, että meidän on pakko olla erityisiä, aivan todella mielettömän erityisiä, kaikkien kansojen joukossa. Ironia on se, että valitettavasti kaikki kansat ajattelevat itsestään näin. Rehellisesti lukijat: Kuinka monen suomalaisen uskoisitte ottavan selvää alkuperämaasta, jos ehdokkaaksi Oscar-juhlien lyhytelokuvakategoriaan pääsisi indonesialainen, zimbabwelainen tai vaikka ecuadorilainen elokuva, joka vieläpä voittaisi?
Täsmennettäköön tässä toistamiseen vielä, etten tietysti moiti suomalaista elokuvateollisuutta siitä, että se menestyy tai edes siitä, että sen puolesta riemuitaan enkä halua litistää saavutuksia muiden tavoin, koska se olisi vähän turhan ironista aiheen huomioon ottaen. Aihetta mollata on nimittäin ihan tarpeeksi jo siinä, että niin moni fiktioelokuva on niin huono, siis ihan luokattoman ala-arvoinen. Muutamankin kerran olen miettinyt miksi näin on ja tullut siihen tulokseen, että niin tekijät kuin katsojat ovat ensisijaisesti kiinnostuneita teosten suomalaisuudesta, suomalaisilta maistuvista aiheista ja käsittelytavoista, ei siitä ovatko ne hyviä. Kun suomalaisuuskriteeri teoksen sisällössä ja markkinoinnissa täyttyy, teos on tavallaan jo voiton puolella, saanut tietyt katsojat teattereihin. Sillä onko elokuva sitten enää kovin laadukas ei ole niinkään väliä.
Selma Vilhusen, Kirsikka Saaren ja Elli Toivoniemen elokuva on sen takia ansioitunut, vaikken nyt suoraan sanoen siitä henkilökohtaisesti jaksanutkaan innostua, että vaikka sen pohja on juurikin suomalaisen perheen arjessa, joka venytetään vastoinkäymisineen makaabereihin ja absurdeihin mittoihin, se ei ole kiinnostunut omasta suomalaisuudestaan, vaan tarinastaan, joka on yleismaailmallinen ja ymmärrettävä. Siksi se on ehdokkaana. Siispä onnea Oscar-ehdokkaaksi päässeille – ei siksi, että he ovat suomalaisia eikä siksi, että taidekilpailuissa olisi mitään järkeä, vaan siksi, että tästä tulee toivottavasti heidän urilleen entistä enemmän nostetta – ja sen myötä lisää hyviä elokuvia.