Jan Forsströmin Silmäterä on erilainen uutuus suomalaisen elokuvan joukossa. Mestariteoksesta ei voida puhua, hädin tuskin hyvästäkään elokuvasta, mutta ainakin Silmäterä haastaa hieman katsojaansa, eikä kyseessä ole yksiulotteinen, kärsimysten kautta voittoon ja kasvamme ihmisinä –tarina.
Ihan aluksi täytyy mainita, että festivaali näyttää itsekin myöntävän Tendernessin olevan keski-ikäisille hipsterinaisille suunnattu elokuva. Sillä katsojille jaettiin ennen saliin astumista kosteuttavaa kasvorasvaa. Luoja paratkoon, otin näytteen vastaan ja kävelin nopeasti saliin… Itse elokuvan alku piirtää valkokankaalle lumiset ja komeat alppimaisemat. Tarina potkaistaan käyntiin, kun nuori mies joutuu lasketteluonnettomuuteen Alpeilla. Hänen eronneet vanhempansa lähtevät Belgiasta käsin Ranskaan sairaalaan.
un kaikkihyvän, kaikkitietävän ja kaikkivoivan Jumalaa kohtaan tunnettua rakkautta yrittää hakea ihmiseltä, joissa useimmiten on vakavia puutteita, tulee takuuvarmasti pettymään. Ulrich Seidlin upea Paradise-trilogia, uskon, toivon ja rakkauden osista koostuva kokonaisuus käsittelee ennen kaikkea juuri tätä varauksetonta ja ehdotonta rakkautta, jota me ihmiset niin kipeästi kaipaamme.
The Deflowering of Eva Van End lainaa kehystarinan Pier Paolo Pasolinin Teoreemasta: muukalainen saapuu keskiluokkaiseen perheeseen, jonka jäsenet hänen kauttaan tulevat huomaamaan sisäiset ja kätkettyinä pysyneet minänsä. Muuten näiden elokuvien yhteydet jäävät sitten vain teoreettisiksi, visuaalisesti ja sisällöltään kun on kyse täysin eri maailmoista tulevista teoksista; sellaista mieltä repivää, päätä puhdistavaa ja sielua murskaavaa vaikutusta kuin Teoreemalla on The Deflowering of Eva Van End ei yritäkään tarjota, vaan suoltaa kestonsa ajan mustaa huumoria ja pysyttelee visuaalisesti yhtä kamera-ajoa, sekin kovin tavanomainen, lukuunottamatta harmittomana; siispä näiden kahden elokuvan itselleni mahdoton vertailu loppukoon nyt. Tämä teksti spoilaa kaiken.
Italiasta kajahtaa Marco Bellocchion pöhköllä melodraamalla, jossa seurataan muutamaa ihmistä Italiassa vuoden 2009 helmikuussa kuuluisan koomapotilas Eluana Englaron viimeisinä päivinä. Tietääkseni puhtaan fiktiiviset hahmot joutuvat jokainen “sattumanvaraisesti” kohtaamaan ympärillä Englaron eutanasiamahdollisuudesta kuohuvan yhteiskunnan kautta omia eutanasiaan liittyviä kokemuksia. Lääkäri päättää pelastaa narkkarin, Englaron isän eutanasiapyynnöstä äänestävä senaattori pohtii meneekö puolueensa mukana asiassa vai ei, ja toisaalla näyttelijäperheen poika yrittää auttaa kauttaaltaan halvaantunutta vihannessiskoaan kuolemaan, jotta hänen äitinsä palaisi teatterin lavalle.
Pahoittelen, etten voi kirjoittaa tätä täysin vailla sentimentaalisuutta, mutta jotkut asiat vaativat rehellisen tarkastelun osakseen ja yllättäen joskus rehellisyyttä ei voi olla ilman sentimentaalisuuden häivähdystä. Tutustuin Errol Flynnin (1909-1959) elokuviin kuten niin Lue lisää
Tappajahai muovasi aikanaan eläinkauhugenren realistisempaan suuntaan. Tämä Spielbergin vesihirviö oli ensimmäinen aidon kokoinen ja tuntuinen valkohai. Näinpä kumiasusteet ja gorillapuvut vaihtuivat entistä todellisempiin ihmisten saalistajiin – Vaikkei Tappajahai ole realistinen sanan varsinaisessa merkityksessä, on se silti osoitus elokuvan kehityskaaresta, jonka seurauksena tuottajat vierittivät valkokankaalle eläimellisiä tappajia aina karhuista käärmeisiin. Joten ei ole kovinkaan yllättävää, että tämä apinointi johti myös kirjaimellisesti tappaja-apinaan. Näin syntyi elokuva Link. Ohjaajan vastuu annettiin ozploitaation saralla kunnostautuneelle Richard Franklinille, jonka tunnetuimpia elokuvia lienevät Psykon ensimmäinen jatko-osa ja australialainen seksikomedia Fantasm.
Väestöliiton kanssa yhteistyössä toteutettu Tuhottu nuoruus käsittelee pökerryttävän suoraan aborttia, ottaen huomioon, että elokuva on valmistunut vuonna 1947. Taustalla paistaa selkeästi Suomen valtion tarve valaa uskoa sodan runtelemaan kansaan, jotka jatkaisivat suurien sukupolvien tehtailua. Hyvinvointivaltiopornon tirehtööriksi on osoitettu Hannu Leminen ja malliesimerkiksi hän on kehittänyt Niinisen perheen, jonka vaimo pusertaa ulos juuri kuudetta lastaan. Lapsen syntymä on totta kai aina iloinen tapahtuma, vaikka perheen arkea varjostaa liian ahdas kaupunkiasunto ja perheen vanhin tytär, Kirsti riiustelee lääkärinpojan, Einon kanssa. Tunne on molemminpuolinen, sillä Einon perhe suhtautuu myös varsin epäluuloisesti ”laitakaupunkilaisheitukkaan”.
