Pahoittelen, etten voi kirjoittaa tätä täysin vailla sentimentaalisuutta, mutta jotkut asiat vaativat rehellisen tarkastelun osakseen ja yllättäen joskus rehellisyyttä ei voi olla ilman sentimentaalisuuden häivähdystä. Tutustuin Errol Flynnin (1909-1959) elokuviin kuten niin moni muukin: krapulassa. Teinivuosina ja sen jälkeenkin erinäiset alkoholin täyttämät iltamat päätyivät seuraavana päivänä suolaisen ruoan ja aina energisen viiksiveikon hilpeään seuraan. En kerro tätä ylpeilläkseni tyypillisen suomalaiseen tapaan ja hyvin rasittavasti juomisella tai halutakseni korostaa sitä, vaan tuodakseni esille Flynnin taiteen erityislaatuisen piirteen ja ennen kaikkea jatkuvuuden poikamaisena, vallattomana taiteilijana. Hänen tiukasti hallittua, mutta lähes määrätöntä energiaa huokuva olemuksensa on hyvin ainutlaatuinen ja siksikin hänen elokuvansa ovat luonteva tapa nauttia niistä hetkistä, jolloin itsekin tarvitsee jotain joka kohentaa oloa.
Jo näistä ensimmäisistä näkemistäni elokuvista lähtien oli selvää, että Flynnissä on jotain epämääräistä, vaikeasti sanoiksi puettavissa olevaa karismaa. Pian hänestä tuli minulle yksi definitiivisimmistä Hollywoodin miestähdistä.
Miksi juuri Flynn? Errol Flynn oli jotain epätavanomaista hollywoodilaisessa tähtitarjonnassakin. Hänen nuoruudenroolinsa olivat säkenöiviä ja energisiä. Hänestä tuli tähti vain hieman sensuuria edustaneen Haysin koodin astuttua voimaan, mutta silti hänen esiintymisessään on raakaa seksuaalista energiaa. Hänen koko olemuksessaan on tiettyä säädyttömyyttä, kuin pikkutuhma ja lausumaton vitsi väreilisi alituiseen hänen silmiensä takana.
Tästä huolimatta Flynnin seksuaalinen ylivertaisuus ei ole elokuvissa mitenkään pelottavaksi tai pimeäksi määriteltyä (mikä on vahvassa kontrastissa hänen elokuvien ulkopuolella saamiinsa alaikäisiin sekaantumisen syytöksiin ja naistenmiehen maineeseen): synkkyys ja pimeys eivät olleet Flynnin klassisten hahmojen aineksia, toisin kuin monilla muilla ajan suosituilla miestähdillä – Humphrey Bogart, James Cagney. Toisaalta hän oli yhtä kaukana hyveen perikuvista, Gary Cooperista tai Henry Fondasta. Yllättävästi hänen lähin vertailukohtansa voi olla Cary Grant, vaikka Grant on pidättyväisempi, vähemmän fyysinen ja aina muka-asiallisen pukunsa hallitsema.
Errol Flynn on myös yksi harvoista tähdistä, jonka uran ytimessä oleva macho suvereenius hallitsee filmografiaa jälkikäteenkin tarkastellessa, jopa sen hienoimpia elokuvia – siinä mielessä hän on samanlainen hahmo kuin Clark Gable, jonka filmografia tosin on moninverroin Flynnin filmografiaa heikompi, oli seassa Tuulen viemää tai ei.
Voidaan olla montaa mieltä siitä mikä on Errol Flynnin upein hetki. Onko se elokuvan Elizabeth ja Essex (1939) kohtaus, jossa Essexin herttuaa esittänyttä Flynniä viedään teloituspaikalle? Onko se läpimurtoelokuvasta Kapteeni Blood (1935) paistava 26-vuotiaan sex appealia tihkuvan näyttelijäsuuruuden into ja rentous? Todennäköisesti useimmille definitiivisin Flynn-elokuva on Robin Hoodin seikkailut (1938) – allekirjoittaneenkin mielestä edelleen kautta aikain hienoin englantilaisen legendan versiointi. Tai ehkä He kuolivat saappaat jalassa (1941) -filmin hyvästijätön hetki pitkäaikaiselle yhteistyökumppanille, Olivia de Havillandille, heidän viimeisessä yhteisessä elokuvassaan?
Kaikki nämä ovat hyviä vaihtoehtoja, mutta minulle kaikkein puhuvin Flynn-hetki on nyrkkeilyelokuva Gentleman Jimin (1942) lopussa. Gentleman Jim on viimeinen elokuva, jonka Flynn sai tehdä puhtoisen voimakkaalla imagollaan ennen kuin raiskaussyytteet varjostivat miehen uran loppupuolta ja tekivät hänen valkokangashahmostaan kompleksisemman ja iän karttuessa alati synkemmän.
Se kertoo perusrakenteeltaan yllättävän uskollisesti (ja tietysti romanttisia käänteitä ja muita värittäen ja lisäillen) nyrkkeilystä herrasmieslajin tehneen James J. Corbettin tarinan, jossa Corbett nousee vähän kerrassaan entistä merkittävämmäksi urheilijaksi. Hän onnistuu herrasmiehen imagollaan ja nopeutta painottavalla askeltekniikallaan tekemään nyrkkeilystä sen innokkaiden seuraajien toivoman taktisen ja hienostuneen lajin silkan raa’an hakkaamisen sijasta.
Gentleman Jim on periaatteessa Hollywoodia karmeimmillaan. Raoul Walshin ohjaama urheilutarina on olevinaan humoristista melskaamista, jossa ylilyöntien rajoja ei varota, vaan kaasutellaan ylitse ja samantein yli jyrkänteen reunan. Lukuisat elokuvan sivuhahmoista ovat Flynnin esittämän Corbettin ylikorostuneesti huitovia irlantilaisia sukulaisia tai muuten vain pihalla olevia riehujia, ovat he sitten Corbettia hyljeksivän herrasmieskerhon itsekkäiden porvareiden lauma tai Corbettin lähipiiriä managereista sukulaisiin. Kaikkein suurin ylilyönti on elämää suuremman Ward Bondin esitys herrasmiehen lähes täydellisenä vastakohtana, titteliään puolustavana raskaansarjan maailmanmestari John L. Sullivanina, jonka heiluminen voisi olla vaikka saman ajan typerimmistä suomalaisista elokuvista. Hollywoodista Hämeeseen on toisinaan yllättävän lyhyt matka.
Kaiken tämän keskiössä, kokoavana voimana ja elokuvasta niin loistavan tekevänä on kuitenkin Errol Flynnin alati hymyilevä hahmo. Gentleman Jim on siitä erikoinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, ettei siinä ole laskukausia eikä heikkoja hetkiä, joiden jälkeen sankari oppisi nöyryyttä ja voittaisi haasteet vasta tajuttuaan, että urheilua suurempi asia on perhe. Herrasmies Jim on voitosta voittoon ikuisesti liitelevä luonnonvoima, jonka ainoa heikompi hetki on lyhyt ja johtuu krapulasta – senkin hän selättää hetkessä.
Perheen rooli sisaruksista vanhempiin on miestä rehellisesti ja avoimesti tukeva, ei vastakohtainen voima urheilulle. Perhe ei ole pois urasta tai unelmista. Urheilun lisäksi Jimiltä löytyy aikaa myös hänen rakastamalleen teatterille. Äiti huolehtii pojastaan, mutta huolehtimisen voittaa kuitenkin halu kannustaa poika mestaruuteen. Kotipiirin pappi kuuluu myös kannustusjoukkoihin. Köntysmäisten isoveljien kanssa tappelemisen vihjataan olevan Gentlemanin nopean jalkatyön takana. Mutkattomat ja suorat ihmiset ovat oikeasti mutkattomia ja suoria.
Corbett oli vaivaton nyrkkeilijä. Vaikutelma syntyy helposti, kiitos Flynnin paneutumisen rooliinsa, ja hänen voittamattomuuteensa on helppoa uskoa. Elokuvan rakenne on yksinkertainen: jokaista merkittävää ottelua seuraa jakso, jossa seurataan Jimin nousua yhteiskunnassa vähän kerrassaan merkittävämmäksi ikoniksi sekä hänen riiusteluaan morsmaikkunsa Victorian (Alexis Smith) kanssa. Jokainen voitettu ottelu on entistä komeampi ja tuo häntä lähemmäs ottelua Sullivanin kanssa. Matsi tietysti historian tuntemalla tavalla päättyy 21. erässä Jim Corbettin suvereeniin voittoon.
Mutta tässä kohtaa tulee mutka, syy siihen miksi Gentleman Jim on niin merkittävä elokuva. Voittamattoman Jimin suvereenin matkan jälkeen elokuvan lopetus onkin voimakas, toismaailmallinen. Kun Jim on vihdoin saavuttanut kaiken ja juhlistaa sitä laajenneen ystäväpiirin kanssa prameassa kartanossa, saapuu suurelle juhlapaikalle, keskellä suurinta iloa, Corbettin vastikään tyrmäämä entinen maailmanmestari John L. Sullivan, haastaja ja viimeinen este Jimin tiellä mestaruuteen, joka on nyt voitettu.
Aiemmin elokuvassa ylitse räikeästi lyönyt Bond on yhtäkkiä kuin toinen mies, hiljaa puhuva, mietteliäs ja melankolinen. Hän saapuu onnittelemaan Jimiä, joka katsoo voitettua uudella vakavuudella. Hän ojentaa mestaruusvyönsä ja pyytää pitämään siitä hyvää huolta. ”Yhdysvaltain kansalta”, lukee vyön kaiverruksessa. Ei ole sattumaa, että kohtauksen taustalla on suuri peili, josta Jim on vain hetkeä aiemmin katsonut itseään. Ohjaaja Walsh on tajunnut elokuvan maailmassa täydellisesti tiivistettynä hegeliläisen dialektiikan tosimerkityksen: voitto on häviön veli. Samalla hetkellä, kun Jim kohtaa voittonsa, hän kohtaa myös oman väistämättömän häviönsä Sullivanin hahmossa. Hän kohtaa ajan.
Merkittävä kohtaus on tietysti myös siksi, että se heijastuu koko Errol Flynnin yksityiselämään. Kuten aiemmin todettua, tämä on viimeinen Flynnin rooli, jossa hän pystyi olemaan aidosti lempeä ensirakastaja. Tulevissa rooleissa oli yhä enemmän katkeruutta, huvittavia sivujuonteita ja 50-luvulle tultaessa jo aitoa melankoliaa. 1942 huolta huomisesta tuntematon nuori sankari ja ryyppymies on muuttunut vanhetessaan alkoholistiksi, joka on tajunnut, että suurin ongelma ei olekaan huominen, vaan menneisyys. Kun Gentleman Jim katsoo voiton hetkellä peiliin ja näkee sitä kautta häviön Ward Bondin muodossa, näkee siinä Errol Flynn myös oman uransa lakipisteen.
Kohtaus on kaiken elokuvan riemukkaan meuhkaamisen jälkeen nyrkki vatsaan. Juuri koska Jimille kaikki on ollut kapitalistisen opportunistin, pintaliitäjän helppoudella tapahtuvaa, muutamaa humoristista fyysistä kolhua lukuunottamatta, on laskun tapahtuminen lopussa niin väkevä, niin suurta elokuvataidetta.
Mutta, mennään viimein itse kirjoituksen otsikkoon; huomionarvoisin seikka teoksessa on Errol Flynnin hymy. Sullivanin poistuttua ja juhlien jatkuessa, siirtyy Jim puutarhaan, jossa toteaa tulevalle morsiamelleen, että miettii Sullivanin tunnetta tänä yönä, kun hän miettii nukkumaan mennessään sitä, että mestaruus on nyt iäksi menetetty. Victoria vastaa elokuvan viisaimmin sanoin: ”Sinä taidat pitää hänestä… ja hän sinusta. Sydän pelaa ihmeellisiä pelejä toisinaan.” Jim joutuu myöntämään tosiasiat – jonain päivänä minä olen Sullivan.
Mutta nämä tosiasiat pyyhkii tieltään hänen hymynsä. Tämä hymy täydellistää kohtauksen, se on piste iin päälle, jota ilman elokuva ei tuntisi niin väkevältä. Se on seikka, joka pitää elokuvan pystyssä, huolimatta aivan viimeisestä kohtauksesta, joka saa päättää filmin jälleen yhteen esimerkkiin remuavasta idioottihuumorista. Tämä hymy tiivistää koko Errol Flynnin filosofian ja on avain hänen merkityksellisyyteensä: Se pyyhkii pois huolen, ottaa vastaan todellisuuden sellaisena kuin se on.
Seikkailu on seikkailua ja poikainseikkailu vasta seikkailua onkin, mutta Flynnin elokuvista eivät tee vastustamattomia komeat meritaistelut, pitkät miekkailukohtaukset, tutuksi käyvä sivuosanäyttelijöiden kaarti tai edes lumovoimainen Olivia de Havilland, yhä uudestaan Flynnin kanssa yhteen päätyvä sankaritar.
Errol Flynniä ei olisi ilman hänen hymyään. Koko hänen sex appealinsa ei johdu alati läsnäolevasta fyysisyydestä tai hänen miellyttävän hallitusta äänestään. Sillä ei ole edes tekemistä hänen charmikkaiden kasvojensa kanssa. Mikään näistä yksittäisistä osasista ei toimisi, ja Flynn olisi yksi tusinoista suuren lihatehtaan myllyyn jauhetuista pallinaamoista, jos hänellä ei olisi hänen hymyään. Se hohtaa täydellisenä, lempeänä eikä lainkaan teeskenneltynä hänen valkoisista hampaistaan. Se ei ole amerikkalainen hymy, joka väläytetään tuntemattomille siksi, että halutaan näyttää pahojen aikeiden puuttuvan, vaan aidon ystävällinen, elämää kupliva hymy. Se on poikamainen, kujeileva mutta itsevarma. Nuorekkuudestaan huolimatta se hehkuu paljon nähneen maailmanmiehen kasvoilla. Se on Don Juanin hymy jälleen uuden sänkyseikkailun edessä, herrasmies Jimin hymy valloittamattomien nyrkkeilykehien, teatterilavojen ja seurapiirien odottaessa. Se on hienostuneen riitapukarin hymy.
Se on myös merkki katkeruudesta, viimeisiä roolejaan tekevän alkoholistin tunnusmerkki, valehtelijan ja kuoleman hymy. Tiensä pään löytäneen sotilaan ohut lihaksen kouristus. Se on kontrasti pahuudelle: enää ei satu, nyt se on ohi. Traagisimmillaankin virne auttaa pysymään edelleen kiinni maailmassa.
Gentleman Jimin lopussa hymyssä saattaa olla katkeruuden juonteita, jotka tulevina vuosina syvenivät ja tekivät hymystäkin monimerkityksellisemmän, väsyneemmän, ironisemman… mutta loppuun asti se säilytti sen piirteen Errol Flynnissä, jonka olemassaoloon skandaalien, alkoholin ja huumeiden, menetetyn perheen, Hollywoodin anteeksiantamattoman runtelun ja sydänkohtausten jälkeen uskoi tuskin edes hän itse: hänen viattomuutensa.
Artikkelin kuvat elokuvasta Gentleman Jim, paitsi ensimmäinen, joka on Flynnin omaelämäkerran kansikuva.