1950-luku on helppo nähdä japanilaisen elokuvan kulta-aikana. Nimekkäimmät ohjaajat nostivat entisestään tasoa, ja uusia nimiä alkoi tulla esille ryminällä. Uusi aalto alkoi nostaa päätään mitä pidemmälle vuosikymmen eteni ja sitä kautta sodanaikainen nuorempi sukupolvi alkoi saada ääntään enemmän ja enemmän esille. Alkuvuodet olivat kuitenkin suvereenisti kolmen kovan juhlaa.
On tunnettu ja ikävä fakta, että japanilaisesta elokuvasta ennen vuotta 1945 on kadonnut karkeasti arvioiden yli 90%. Sota, sen jälkimainingit, välinpitämättömyys varastoinnissa ja vuoden 1923 maanjäristyksen kerrotaan olleen suurimmat ”syylliset”. On siis selvää, että tuon ajan elokuvasta on vaikea sanoa mitään varmaa. Sen onneksi pystyy sanomaan, että elokuvataide oli vahvalla pohjalla Japanissa lähes alusta asti.
Poliisimies Zhang Hui Lingin vastuulle kuuluu Pekingin katutason rikollisuus ja hän kyttää päivin öin taskuvarkaita ja humpuukimaakareita. Kadut ovat tulvillaan erilaisia venkuloita: korvausrahan toivossa auton alle heittäytyviä muka-rampoja, väärennetyn rahan vaihtajia, uskonnollista krääsää tuputtavia guruja ynnä muita. 21 miljoonan ihmisen kaupungista löytyy höynäyttäjiä ja höynäytetteviä ikuisiksi ajoiksi ja Zhang kokee ajoittain suurta ahdistusta ihmisten vilpillisyyden takia, joka tuntuu loputtomalta suolta.
Eläinten oikeuksia käsittelevä dokumentti The Ghosts in Our Machine pyrkii kertomaan valokuvaaja Jo-Anne McArthurin ottamien kuvien kautta, mikä eläimiä surutta käyttävissä teollisuuden aloissa on pielessä. McArthurin kuvat ovat tavanomaisesti eläinten huonoja olosuhteita kuvastavia ja todella lähelle eläintä itseään pääseviä. Äärimmäiset lähikuvat häkeistä otetuista kärsivistä eläimistä pistävät välillä miettimään, ja normaalisti näitä asioita ajattelemattomien ihmisten päiden tulisi kääntyä tällaisella toiminnalla.
Suomalaisilla väitetään olevan läheinen suhde luontoon, sillä luontomme on monella tapaa puhtaampi ja koskemattomampi kuin monien muiden maiden luonnot. Ja me suomalaiset ylpeilemme tällä, se on osa identiteettiämme; olemme metsäläiskansaa, joka on totta kai kaupungistunut, mutta silti liikutumme kyyneliin asti, kun kuulemme korpiemme kuiskinnan. Matkailualalla puhdas luonto on suurimpia valttikorttejamme (ellei jopa suurin), jota erityisesti Lapin matkailu käyttää hyväkseen houkutellessaan etelän puolimiljoonametropolin asukkaita ynnä muita turisteja. Ilmiselvästi Lapista löytyy paljon koskematonta erämaata, jota kansainväliset kaivosyhtiöt eivät ole vielä raiskanneet, mutta Ilkka Raution vaivaannuttava näkemys Levin turismista huomauttaa kuinka matkailualan luonto on vain irvikuva luonnosta. Vähän niin kuin harrastaisi seksiä pumpattavan barbaran kanssa oikean naisen sijasta.
Yukio Mishima ehti noin 20-vuotisen uransa aikana julkaista suorastaan käsittämättömän määrän kirjallista materiaalia aina runoudesta ja proosasta näytelmiin. Myös elokuvan kanssa hän ehti lyhyesti flirttailla ennen suurieleistä itsemurhaansa, mutta vain pienimuotoisesti. Kahden cameo-esiintymisen lisäksi näkyvimmät roolityöt Mishima suoritti Yasuzo Masumuran hyvin tyypillisessä 60-luvun yakuza-elokuvassa Afraid to Die ja Hideo Goshan samurai-elokuvassa Hitokiri, jolle Takashi Miike myöhemmin ohjasi jonkinlaisen näennäismentaalisen jatko-osan Izo. Näistä silti selvästi omintakeisin ja korostettavin on lyhytelokuva Patriotism. Mishiman samannimiseen novelliin perustuva elokuva on kaikin puolin kirjailijan henkilökohtainen projekti, jossa näkyy hänen lisäkseen pienen kuvausryhmän pienellä budjetilla toteutettu käytännönläheinen panostus.
Mitä John Carpenter on todella halunnut ilmaista They Liven kohtauksella, jossa Roddy Piper ja Keith David mätkivät toisiaan turpaan yli viisi minuuttia, koska David ei suostu laittamaan aurinkolaseja silmilleen? Filosofian Elvikseksikin tituleerattu Slavoj Žižek jatkaa The Pervert’s Guide to Cineman jalanjäljissä ja tarjoaa muun muassa tälle tappelulle omaperäisen tulkintansa. Hänen toinen yhteistyönsä ohjaaja Sophie Fiennesin kanssa, The Pervert’s Guide to Ideology, käsittelee nimensä mukaisesti ideologiaa yhdistävänä teemana elokuville, jotka vaihtelevat Taksikuskin ja Tappajahain kaltaisista kaanonteoksista John Frankenheimerin Secondsin edustamiin kummajaisiin sekä toisen maailmansodan aikaiseen propagandaan. Näkökulma ei rajoitu vain seitsemänteen taiteeseen: osansa saavat myös muun muassa nykykapitalismi, 1900-luvun sosialismi, Beethovenin Oodi ilolle sekä Kinder-muna.
Ex-lakiopiskelija, teatteri ja televisioalan konkari Ken Loach (Mike Leigh’n lisäksi tunnetuimpia englatilaisia nykyohjaajia) muistetaan Suomessa ennen kaikkea hänen työväenluokkan ja sosiaaliverkostoissa rypivien elämää kuvaavista filmeistä. Niitä ovat esimerkiksi huostaanottokysymystä rajusti tarkasteleva Ladybird Ladybird, rakennustyömaaympäristöön osin sijoittuva Riff-Raff, työttömän ja terveystyöntekijän suhteesta kertova elokuva Nimeni on Joe, DDR:stä länteen tulleen taiteilijan pettymystä kuvaava Fatherland tai lemmikkihaukkaa pitävän pojan elämää luotsaava kaunis kuvaus Kes – poika ja haukka, joka oli muun muassa yksi Krzysztof Kieślowskin lempielokuvia. Koko uransa ajan Ken Loach on työskennellyt myös dokumenttielokuvan parissa.
