DocPoint 2014 -artikkelimme toisessa osassa Jyri Majuri ja Toni Liimatainen käyvät lävitse ydinvoimateemaisia ja eläinten oikeuksia käsitteleviä elokuvia.
The Ghosts in Our Machine (2013)
Eläinten oikeuksia käsittelevä dokumentti The Ghosts in Our Machine pyrkii kertomaan valokuvaaja Jo-Anne McArthurin ottamien kuvien kautta, mikä eläimiä surutta käyttävissä teollisuuden aloissa on pielessä. McArthurin kuvat ovat tavanomaisesti eläinten huonoja olosuhteita kuvastavia ja todella lähelle eläintä itseään pääseviä. Äärimmäiset lähikuvat häkeistä otetuista kärsivistä eläimistä pistävät välillä miettimään, ja normaalisti näitä asioita ajattelemattomien ihmisten päiden tulisi kääntyä tällaisella toiminnalla.
The Ghosts in Our Machine pyrkii esittelemään siinä nähtävät eläimet yksilöinä. Jokaisella on oma nimensä, ja ne näkyvät jopa elokuvan lopputeksteissä ennen ihmisiä. Elokuvassa itsessäänkin todetaan, että monista koostuvaa massaa ajatellessa ihminen ei helposti ymmärrä jokaisen eläimen takana piileksivää persoonallisuutta. Siksi on hyvin valitettavaa, että elokuva esittelee oikeastaan aivan liian monta eläintä – usein vieläpä vain sanomalla, että tässä on eläin X, ja sen jälkeen unohtamalla kyseisen eläimen kokonaan. Tämän vuoksi elokuvan loputtua suurin osa siinä nähdyistä eläimistä on juuri tuota elokuvan itsensä mainitsemaa harmaata massaa, mikä tekee elokuvasta paradoksin itsensä kanssa. The Ghosts in Our Machine onnistuisi paljon paremmin jokaisen eläimen persoonallisuuden esittämisessä, jos niitä tuotaisiin ruudulle vähemmän.
Elokuva pyrkii nostamaan tietoisuutta eläinten huonoista oloista tietyillä aloilla aina ruokateollisuudesta turkistarhaukseen. Eläinperäisistä tuotteista kokonaan luopuneille nämä asiat tuskin tulevat yllätyksenä, joten eniten elokuvaan samaistuville se ei välttämättä tarjoa mitään uutta ja mullistavaa. Muille elokuva tuntuu lopulta vain dokumentilta äärimmäisen huolestuneesta valokuvaajasta. Vaikka jotkin yksittäiset kuvat ovat hyvin pysäyttäviä, ei elokuvalla käännytetä päitä. Voidaanko tällöin sanoa, että se on epäonnistunut tehtävässään? (JM)
The Horses of Fukushima (2013)
Ydinvoimaa käsittelevään Voiman ytimessä -esityssarjaan kuuluva The Horses of Fukushima kertoo surullisen tarinan Fukushiman reaktorionnettomuuden vuoksi kärsineistä hevosista. Evakuointikäskyn vuoksi paikallisen tallin hevoset jouduttiin jättämään ilman huolenpitoa kahdeksi viikoksi. Tässä ajassa osa hevosista nääntyi nälkään, ja lopuista tuli äärimmäisen traumatisoituneita.
Vaikka The Horses of Fukushima kuului DocPointissa ydinvoimaa käsittelevään esityssarjaan, kertoo se itse onnettomuudesta hyvin vähän ja keskittyy enemmän siinä nähtäviin hevosiin. Hevosten pelkäävät katseet ja niiden häiriintynyt käytös esimerkiksi tavallista päivänvaloa nähdessään tarjoavat katsojalle enemmän kuin hän odottaa. Kärsiville hevosille alkaa jokaiselle kehittyä oma persoonansa, ja tämän vuoksi The Horses of Fukushima muuttuu jossain vaiheessa ydinvoiman vaaroista kertovan dokumentin sijaan elokuvaksi eläinten oikeuksista. Hevosille onnistutaan luomaan yhteiskunnan ulkopuolelle jääneen ihmisen identiteetti, ja tämän ansiosta elokuva onnistuu henkilöllistämään eläimensä paljon paremmin kuin lähes pelkästään siihen pyrkinyt The Ghosts in Our Machine. Lisäksi jokainen mieskatsoja pystynee tarjoamaan huomattavan määrän myötätuntoa todella kivuliaasta penisongelmasta kärsivälle hevoselle…
The Horses of Fukushima sopii alkuperäisestä aiheestaan huolimatta paremmin katsottavaksi yhdessä nimenomaan eläinten oikeuksia käsittelevien elokuvien kanssa kuin DocPointissa esitettyjen ydinvoimadokumenttien pariksi. Fukushiman onnettomuudesta ja ydinvoiman vaarallisuudesta elokuva ei sano kovinkaan paljoa, mutta ehkä juuri sen asetelman tarjoamien olettamusten vuoksi se onnistuu koskettamaan aivan eri tavalla. Dokumenttielokuvana se on mukavan erilainen jo siksi, että kaiken selostava kertoja on korvattu mykkäelokuvien tyylisillä väliteksteillä. Tällainen hyvin vähäpätöinen, mutta toimiva ja erilainen ratkaisu saa elokuvan tuntumaan yllättävän tuoreelta tapaukselta. (JM)
Beyond the Wave (2013)
1. maaliskuuta 2011 maa järisi Japanissa ja laittoi liikkeelle tapahtumakulun, joka ei ole pysähtynyt vielä tänäkään päivänä. Järistys ja siitä aiheutunut tsunami vaurioittivat Fukushiman ydinvoimalan kolmea reaktoria, minkä seurauksena säteily pääsi vapautumaan ja leviämään tuhansien neliökilometrien alueelle. Beyond the Wave kertoo yhden tarinan tuhon keskeltä.
Ohjaaja Kyuko Miyaken täti Kuniko joutui pakenemaan kotikaupungistaan Namienista ja jättämään kukoistavan liike-elämän taakseen. Tarinassa seurataan kuinka Kuniko kaipaa kotiaan eikä ole valmis hyväksymään tosiasioita vaan yrittää kaikin voimin rimpuilla ja pitää kiinni menneisyydestään, josta on jäljellä enää vain ränsistyneet talot, pihat ja puutarhat.
Kameralle on tallentunut dokumentaarisesti hienoja, mutta Kunikon kannalta surullisia hetkiä, joissa hän ihmettelee vuokraamansa juhlatilan rikkoutunutta kattoa toistellen vain sanoja: ”Voi… Voi herranjumala.”Pitkän matkaa elokuvaa tämä tietynlainen kapinointi ja asioiden kieltäminen onkin yksi Kunikon määrittävimpiä tekijöitä, jotka tekevät hänestä juuri mielenkiintoisen seurattavan. Optimistista asennetta on kyllä pakko ihailla, mutta suurin osa ajasta kuitenkin turhautuu ihmettelyyn miettiessä, että eikö nainen osaa päästää irti menneisyydestään.
Suuren osan kestostaan dokumentti nojaa yksinomaan Kunikon periksiantamattomuuteen, joka nousee jollain tavalla elokuvan rakenteelliseksi ongelmaksi. Filmi junnaa liikaa paikallaan toistaen ja näyttäen samoja asioita eli lähinnä Kunikon harhailua ajatuksissaan ja entisissä kotipaikoissaan, joissa ei saa viettää liikaa aikaa ja tämäkin aika tulee olla puettuna suojapukuun. On kuitenkin lohdullista, että muutoksen siemen alkaa lopulta näkyä Kunikosta kun hän ensiksi kertoo kertomuksensa sivulauseessa siitä miten ei ikinä itke ihmisten nähden. Pari minuuttia eteenpäin ja nainen vollottaa tajutessaan sen, että paluu kotiin onnistuu aikaisintaan vuonna 2017. Hetki, jossa asia konkretisoituu Kunikolle on yksi elokuvan hienoimmista ja aidoimmista hetkistä, joka kaataa tämän kotiin halajavan täti-ihmisen viimeisetkin suojamuurit.
Kokonaisuutena elokuva on lohduton. Se kertoo kuinka ihmisen koti on siellä, missä hänen sydämensä on eikä missään muualla. Uuden aloittaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta etenkin kun taustalla kytee ajatus ja lohduton toivonkipinä siitä, että pääsisiköhän sitä jo sittenkin ihan pian palaamaan kotiin. Hahmoja on helppo ymmärtää, sillä tuskin kukaan haluaisi perustaa kotia ja aloittaa kaiken rakentamista alusta alueella, jolla säteilymittari värähtelee näennäisesti turvallisissa lukemissa ja asuinpaikkoina toimivat harmaat rakennuskontit. (TL)
Journey to the Safest Place on Earth (2013)
Ohjaaja Edgar Hagenia huolestuttaa, mitä ydinvoiman tuottamisessa syntyvälle jätteelle tapahtuu. Journey to the Safest Place on Earth kuvastaa välillä pelottavankin ironian kautta, miten absurdia on etsiä melkein 250 000 vuotta vaativaa loppusäilytyspaikkaa ydinjätteelle planeetalta, jonka maaperä ja olosuhteet ovat alati vaihtuvia ja ihmisen tekemistä päätöksiä riippumattomia. Tähän kun lisätään vielä se, että myös ihmisten tekemät päätökset muovaavat maailmaa ja maaperää, on soppa valmis.
Elokuvassa kuullaan mielipiteitä monilta alan asiantuntijoilta. Vaikka itse ohjaaja Hagenin mielestä ydinvoima on selkeästi aivan väärä ratkaisu ihmisen energiatarpeisiin, on elokuvan asiantuntijoilla kuitenkin tarpeeksi paljon teorioita ja mielipiteitä, jotta asiasta tulee esille enemmänkin kuin yksi näkökulma. Ongelmaksi ei muodostu niinkään itse ydinvoiman tuotanto, vaan siitä syntyvän jätteen varastoiminen. Suurin osa elokuvassa nähtävistä asiantuntijoista on itse asiassa sitä mieltä, että ainoastaan ydinvoima on riittävä tapa tuottaa sähköä ihmisen tarpeisiin, ja nimenomaan sen tuottaman jätteen varastoinnille tulisi tehdä jotain. Tästä katsojalle tuleekin tunne, että oma tarve saattaa olla liioiteltu, ja tehokkain tapa taistella energiankulutusta vastaan on itse asiassa vähentää omaa tarvetta sen käyttöön, jolloin vähemmän kustannustehokkaat tavat energiatuotantoon nousevat esille varteenotettavina vaihtoehtoina.
Journey to the Safest Place on Earth ei ole elokuvateknisesti sieltä vahvimmasta päästä. Se keskittyy pitkälti asiantuntijoiden haastatteluihin paikallaan olevan kameran säestämänä. Asiantuntijat kertovat sinällään mielenkiintoisia asioita, mutta lopulta elokuva nojaa pitkälti niiden varaan tarjoten niiden lisäksi hyvin vähän yhtään mitään. Ohjaajan itsensä välillä heittämät puheet kuulostavat liian yksiulotteisilta ja jopa saarnaavilta, joten elokuvan mielekkyys jää juuri asiantuntijamielipiteiden varaan. Tämän vuoksi elokuva vaatii katsojaltaan tavallista enemmän, koska sen kertomat faktat ovat mielenkiintoista ja jopa tärkeitä, mutta esitystapa lopulta melko tylsä. Tämä ei tarkoita, että Journey to the Safest Place on Earth olisi huono elokuva. Elokuvan tarjoaman asiasisällön vuoksi se vain ansaitsisi mielenkiintoisemman tai mukaansa tempaavamman esitystavan. (JM)
Metamorphosen (2013)
Ohjaaja Sebastian Mezin päättötyöksi tehty elokuva Metamorphosen jatkoi DocPointin Voiman ytimessä –esityssarjaa kertomalla Majakin tuotantolaitoksesta Venäjällä. Yksi ihmiskunnan eniten radioaktiivisia päästöjä tarjonneista paikoista on jäänyt huomaamatta lähes kaikkialla, joten ohjaaja koki tarpeelliseksi esitellä päästöalueella asuvan kaupungin ihmisiä ja sen, miten he kärsivät kaikesta tästä, oli se sitten radioaktiivisesta säteilystä koituvia terveysongelmia tai muiden venäläisten silmissä tapahtuvaa sosiaalista stigmatisointia.
Ilman kuvauslupia toiminut ohjaaja on saavuttanut kaupunkilaisten luottamuksen, ja tämän ansiosta jokainen heistä esiintyy elokuvassa omana itsenään kertoen välillä hyvin arkaluontoisia ja henkilökohtaisia asioita elämästään. Venäjän valtion suhtautuminen kaupungin asukkaisiin on jopa järkyttävää seurattavaa, sillä kaupunkilaiset joutuvat yhä elämään luonnon antimilla, ja radioaktiivisesta vedestä kalastaminen ei ole se kaikkein terveellisin mahdollinen tapa hankkia ravintoa. Muuta keinoa ei kuitenkaan ole, sillä kaupungissa ei ole esimerkiksi tuoreita elintarvikkeita tarjoavia kauppoja. Valtio on jättänyt asukkaat pelkästään oman onnensa nojaan ja jostain kumman syystä tästä ei ole kerrottu missään muualla. Tilanteesta tulee huolestuttavampi, kun katsoja kuulee myös joidenkin suomalaisten ydinvoimaloiden jätteiden kulkeneen Majakin kautta 90-luvulla.
Metamorphosen etenee pitkälti hyvin tyhjentäviksi jättävien itsessään kauniiden, mutta pelottavien luontokuvien säestämänä. Uhkaavan huminan täyttämä ääniraita lisää inhottaviksi äityvien tarinoiden tarttumapintaa tarjoten katsojalle pelottavan upean visuaalisen tripin. Säteilymittarin kuljettaminen muuten näennäisesti luonnontilassa olevassa ympäristössä huokuu näkymätöntä ja muuten tiedostamatonta vaaraa, joka on itsessään akuutti ja huomiota vaativa, mutta joka ei saavuta reaktiota missään valtionsensuurin vuoksi.
Ohjaaja Mez oli itse paikalla DocPointin näytöksessä kertomassa elokuvansa tekoprosessista. Harvoin on yksikään ohjaaja esiintynyt yleisölle niin nöyrästi ja vaatimattomasti kuin Mez DocPointissa. Hän kertoi muun muassa siitä, miten hän samaistui kaupungin ihmisiin eikä kehdannut kieltäytyä esimerkiksi alueen antimista tehdyistä juhla-aterioista siksi, että ihmiset olivat niin ystävällisiä. Oman terveytensäkin likoon laittanut ohjaaja ei usko elokuvansa muuttavan mitään, mutta juuri tällaisen uhrautuvaisuuden ja aidon välittämisen vuoksi elokuvasta jää sellainen olo, että se ansaitsisi suuremman levityksen. Vain kahden ihmisen voimilla tehdyn ja äärimmäisen upeasti kuvatun elokuvan visuaalinen ilme, humanismi ja intensiteetti nostavat Metamorphosenin DocPointissa nähtyjen elokuvien parhaimmistoon. (JM)
Pandora’s Promise (2013)
Monien dokumenttien haasteet kulminoituvat yleensä siihen, että ne eivät osaa päättää näkökulmaansa ja kantaansa käsillä olevaan asiaan. Tai sitten on olemassa myös niitä toisenlaisia dokumenttielokuvia, jotka vain tyytyvät tuuppaamaan katsojan naamalle kahmalokaupalla tietoa, joka on jostain kumman syystä jäänyt täysin vaille esimerkiksi median huomiota vuosikymmenien ajan. Pandora’s Promise kuuluu ehdottomasti tähän jälkimmäiseen ryhmään, mikä tekeekin siitä tavallaan todella mielenkiintoisen, kun se esittelee miellyttävän maanläheisesti ja ymmärrettävästi esimerkiksi ydinvoimaloiden toimintaa. Samalla se kuitenkin on aivan äärimmäisyyksiin asti näkökulmansa rajannut elokuva, joka lähinnä ärsyttää. Asioita tarkastellaan poikkeuksetta vain yhdestä näkökulmasta vaikka yksittäisiä tarinoita onkin mukana lukuisia. Katsojan naamalle syöksähtävä paasaus muistuttaa välillä kiihkouskovaisen julistusta.
Pandoras’s Promise lähestyy aihettaan esittelemällä aluksi kolmasosan kestostaan ydinvoiman historiaa ja teknisiä yksityiskohtia. Katsojalle näytetään kuinka reaktorit käytännössä toimivat ja mitä ydinreaktion aikana tapahtuu. Samalla esitetään kuvastoa siitä kuinka elokuvassa mukana oleva ympäristöaktivisti Mark Lynas kiertää ympäri maailmaa säteilymittarin kanssa toteamassa ja toistelemassa, että joka paikassa on säteilyä jopa haitallisiksi luokiteltuja määriä. Joiltain tiuhaankin asutuilta metropolialueilta säteilyä löytyy moninkertaisia määriä verraten esimerkiksi Fukushiman ympäristöön. Dokumentti ei kuitenkaan koskaan kerro aivan tarkasti mistä päin Fukushimaa tai sen ympäristöä nämä arvot mitataan saati tyydy erittelemään sitä, että olisiko säteilyllä ja säteilyllä mahdollisesti jotain eroa.
Elokuva pitää sisällään hurjan määrän pieniä tarinoita, joilla kaikilla on kuitenkin sama päämäärä ja kysymys esitettävänään; onko ydinvoima sittenkään niin vaarallista kuin luullaan? Kaikki päätyvät lopulta vähintään siihen, että ehkei ydinvoima sittenkään ole se kaikista ympäristölle haitallisin energiantuotantokeino. Näin ehdoton asiaan suhtautuminen ja yksittäisten tutkimusten esittäminen absoluuttisena faktana on suorastaan raivostuttavaa ja vie sen täysin mahdolliselta todenperäisyydeltäkin pohjan katsojan lähes vieraantuessa koko elokuvakokemuksesta. Se, millä tavalla Pandora’s Promise pakottaa katsojansa ajattelemaan ja kääntymään suoranaisesti ydinvoimamyönteiseksi nostattaa lähinnä mieleen kysymyksiä siitä, että onko koko elokuvan takana jokin ydinvoimapomojen lobbausrintama, joka on hätäpäissään mahdollisesti rahoittanut koko dokumentin tuotannon.
Kaikessa ehdottomuudessaan ja hämmennyksessään elokuva onnistuu kuitenkin kiinnittämään mielenkiinnon ja nostattamaan kahvipöytäkeskusteluja johtuen yksinomaan sen provosoivasta ilmaisutavasta, joten täysin ansiottomasta elokuvasta ei kuitenkaan voida puhua. Ympäristönsuojelijoihin ja ydinvoiman vastustajiin suhtautuminen aivan kuin he olisivat jotenkin älyllisesti vajaampia ja asiaansa täysin hurahtaneita anarkistisekopäitä, kielii kuitenkin epäilyjä siitä, että onkohan elokuvan tekijöillä sittenkään olleet täysin puhtaat jauhot ja motiivit pussissa elokuvaa tehtäessä. Kaikista utopistisin elokuvan ilmoille heittämä ajatus on se, että se väittää 10 miljardin ihmisen pystyvän elämään elämäänsä nykypäivänä länsimaisilla elämäntavoilla.
Elokuva on kuin anorektikko, jonka luiden ympäriltä ei liikaa lihaa löydy. On selvää, että näin löyhän ja rikkinäisen kokonaisuuden esittäminen ei ruoki ihmisiä toivotulla tavalla. Ilman suurempia perusteluja, syvällisempää tutkimusta ja ennen kaikkea kanssaihmisten arvostamista ja heidän näkemystensä huomioimista maailma ei pelastu. (TL)
– – – – –