German Angst (2015)
Joukkorahoitus on hieno keksintö, mutta rahansa voisi sijoittaa johonkin parempaan hankkeeseen.
Helsinki Cine Aasia 2015, osa 2
Helsinki Cine Aasia -raporttimme toisessa osassa mukana ovat esimerkiksi taiwanilainen wuxia-klassikko, vietnamilainen scifi-elokuva ja eteläkorealainen mielenhäiriökuvaus.
Halloween III: Season of the Witch (1982)
Tommy Lee Wallacella oli unelma. Toimittuaan John Carpenterin Halloweenissa leikkaajana ja lavastajana, Carpenter ja Wallace halusivat kokeilla jotain uutta sarjan seuraavassa osassa. Lupaa ei heti tullut, vaan välissä väsättiin varsin hätäisesti Rick Rosenthalin ohjaama Halloween II. Carpenterin ja alkuperäisen Halloweenin tuottaja-käsikirjoittaja Debra Hillin käsikirjoitus ei auttanut sinänsä mukiinmenevää imitaatiota ensimmäisen osan hyveistä, ja lopputuloksena jatko-osa on ihan siedettävä muttei merkittävä slasher. Rosenthal jatkoi urallaan hyvien elokuvien turhaa jatko-osittamista esimerkiksi Hithchcockin Lintujen jatko-osalla 90-luvulla, kun taas Carpenter, Hill ja Wallace saivat viimein luvan toteuttaa alkuperäinen visionsa siitä, miten elokuvasarjan tulisi jatkua.
Satan’s Bed (1983)
Tänä vuonna kolmenkymmenen vuoden kypsään ikään tullut Painajainen Elm Streetillä on kauhuelokuvien klassikoihin lukeutuvia teoksia, jolle on tehty liukuhihnan verran jatko-osia. Wes Cravenin luoma ja Robert Englundin loistavasti tulkitsema Freddy Krueger on ehdottomasti yksi kauhun ikonisimpia tappajia. Kyseinen hahmo sisältää aitoa pelkoa ja ripauksen huumoria samassa paketissa. Asioiden summa on sen verran kovaa luokkaa, että elokuvasta on tehty kopiointeja Aasian mantereella asti. Esimerkkinä voisi mainita intialaisen version, mutta jätetään tanssit ja laulamiset toiseen kertaan. Kerron teille ennemmin indonesialaisesta versiosta, jonka ohjauksesta on vastannut Lady Terminatorin sekä Mystics in Balin ohjannut kulttinimi H. Tjut Djalil
Boksitrollit (2014)
Animaatioelokuvilla on leimallinen maine lastenelokuvina. Koska niitä raahautuvat teattereihin katsomaan lasten lisäksi myös näiden vanhemmat, ryyditetään rainoja aikuiseen makuun tähdätyllä huumorilla. Nykyään esimerkiksi DreamWorks on rakentanut koko brändinsä joka suuntaan paisuilevasti säntäilevän digianimaation ja äkkiväärien viittausten tasapainottamisen varaan. Näiden elementtien yhdistelmästä syntyy markkinointinimitys “koko perheen elokuva”, joka operoi enemmän tai vähemmän “jokaiselle jotakin” -periaatteella.
Hercules (2014)
Mitä tehdä, kun tarvitaan kesäelokuva? Tätä tuottajat pohtivat aika ajoin. Siihen heillä on ollut vuosia ratkaisu. Kilautetaan jollekin hyvälle tyypille, joka tekee sellaisen. Tässä vaiheessa esille nousee usein Brett Ratnerin nimi. Se on kiva nimi. Ratner tekee mielellään kesäisen hittielokuvan. Enää tarvitaan aihe ja näyttelijä. Näihinkin on hyvät ratkaisut. Dwayne ”The Rock” Johnsonilla ei ole töitä, ja mytologiset aiheet ovat kuumaa kamaa Hollywoodissa. Herkules on tähän tarinaan soveltuva hahmo, koska hänestä on tehty useampia elokuvia tänä vuonna. Ensin Renny Harlin yritti ja sitä seurasi paskayhtiö Asylumin kopio. Joten se niin sanottu oikea filmi aiheesta tulee viimeisenä Ratnerin ohjaamana. Yllättäen tai miten sen nyt ottaa, Hercules perustuu sarjakuvaan..
Celia (1989)
Yksi yleisimmistä kritiikeistä epätavanomaisia elokuvia kohtaan on se, että teos on epätasainen; siis että sen tietyt osa-alueet eivät muodosta yhdessä jonkinlaista hallittua kokonaisuutta, jossa jokainen osa tukee toistaan aukottomasti. Väite on omituinen ja virheellinen, koska se on niin formalistinen ja perustuu katsojan tottumukseen eikä loogisesti perusteltavissa olevaan selitykseen. Se olettaa, että kerrontaan keskittyvällä elokuvalla on oltava jokin tietty muoto ja siihen muotoon olennaisesti kuuluvien tiettyjen kerronnallisten piirteiden on yksinkertaisesti täytyttävä, jotta elokuva olisi nautittava. Se siis tuuppaa sivuun kokeellisen elokuvan vaikutuksen, kulttuuriset erot ja sen, että elokuva on ensisijaisesti visuaalinen media, jolla on lupa kokeilla, sen sijaan että sen tulisi täyttää jotain iänikuisia tarinankerronnallisia vaatimuksia.
Raakalainen (1986)
Clive Barker on nimi, jonka jokainen kauhusta vähänkin enemmän kiinnostunut tietää. Stephen King julisti tämän Hellraiserin isän kauhun tulevaisuudeksi 80-luvun lopussa.Tämä Barkerin bodyhorror-teos olikin yksi aikakautensa merkittävimpiä kauhuelokuvia. Sen groteski kuvasto ja tehosteet toimivat tienviittana modernille kauhulle. Ennen tätä kirjailijan uralla oli kaksi merkillistä ja vähälle huomiolle jäänyttä yhteistyötä ohjaaja George Pavloun kanssa. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1985 valmistunut Underworld. Vuotta myöhemmin päivänvalon näki Raakalainen, jonka kannessa irvisteli rujon näköinen kuminaamahirviö. Kyseessä oli tietysti Rawhead Rex, joka perustuu Barkerin Veren kirjat 3 novellikokoelmassa julkaistuun kirjoitelmaan.