Hei kaikki, olen Jari Halonen ja kerron teille nyt muutamia totuuksia kansalliseepoksestamme, Kalevalasta. Se on ensinnäkin käsitetty täysin väärin, mutta minä, Jari Halonen, korjaan tämän. Olen käyttänyt elämästäni yhdeksän vuotta uuteen elokuvaani Kalevala – Uuteen aikaan, jotta vanhan, Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan rinnalle nousisi uusi ja uljaampi versio.
Eeppinen on nykyään rankasti ylikäytetty sana, mutta joissakin kohdissa se on paikallaan – esimerkiksi silloin, kun se laitetaan etuliitteeksi antiikin Kreikan aikaiselle runoudelle. Uskomattomia yhteensattumia, järjettömiä hirviöitä, jumalallisia väliintuloja, tragediaa myymään miljoonia iltapäivälehtiä ja ihmisluonnon ylittävää sankaruutta – siis oikein, oikein hyvää kamaa käytettäväksi silloin, kun tarkoituksena on väsätä ison ruudun superlatiivinen efektileffa. Tarinat ovat valmiiksi toimivia, hahmot klassista sorttia, tapahtumat isoja ja kohtalot merkittäviä – ei muuta kuin cgi:llä minotauria veistämään ja homman luulisi olevan siinä. Mutta jos eeppisiä asioita tapahtuu pelkästään visuaalisella osastolla eikä fiilisrekisterissä, ei touhusta tule yhtään mitään. Tämän todistaa erinomaisesti Jonathan Liebesmanin tunneköyhä kökköpotpuri Wrath of the Titans.
Jodorowsky halusi lohta, tuottaja sillisalaattia – menu maistuu silti mainiolle.
Cannesissa vuonna 2010 Kultaisen palmun voittanut Apichatpong Weerasethakulin ohjaustyö Setä Boonmeen edelliset elämät on saanut osakseen paljon kansainvälistä suitsutusta. Se oli ensimmäinen 2000-luvulla pääpalkinnon voittanut aasialaiselokuva, ja se valittiin Thaimaan ehdokkaaksi Oscar-gaalassa, joskaan finaalipaikkaa ei herunut. Arvostelu toisen perään läimäytti sille täydet pisteet ylistäen sen salaperäistä tunnelmaa. Pystyykö elokuva lunastamaan suuren hehkutuksen myötä muodostuneet hävyttömän korkeat ennakko-odotukset näin pari vuotta julkaisun jälkeen? Lyhyesti sanottuna: ei.
Kuusamon järvet kimaltelevat auringonvalossa, ja poro kävelee rauhallisesti metsässä. Yllättäen metsän rauhallisuus ja seesteisyys järkkyy ilman halki kiitävän nuolen voimasta. Poro kaatuu, ja Saoirse Ronanin esittämä 15-vuotias teinityttö nimeltä Hanna kävelee sen vierelle päästääkseen sen tuskistaan. Tämä on ensimmäinen useista kerroista, kun Joe Wrightin Hannassa Ronanin hahmon teko rikkoo maailmassa vallitsevan harmonian, luoden hetkellisen kaaoksen jonka jälkeen hänen sisällään tuntuu taas vallitsevan jonkinlainen tyhjyys.
