Helsinki Cine Aasia -raporttimme toisessa osassa mukana ovat esimerkiksi taiwanilainen wuxia-klassikko, vietnamilainen scifi-elokuva ja eteläkorealainen mielenhäiriökuvaus. Toimittajina Mikko Lamberg, Jyri Majuri ja Joonas Nykänen. Raportin ensimmäinen osa löytyy tämän tagin takaa: Helsinki Cine Aasia 2015.
On the Job (2013)
Kaksi palkkatappajaa päästetään ajoittain vankilasta vapaalle jalalle murhaamaan vallanhimoisen ja tärkeää poliittista asemaa tavoittelevan sotilashenkilön rikoksiin kytkeytyviä henkilöitä. Työstä ansaitut rahat miekkoset kuluttavat vankilassa aina niin hyödyllisiin ylellisyyksiin ja perheidensä tukemiseen. Erään keikan mentyä pieleen murhaajien perään lähtee kaksi idealistista poliisia, joista toinen sattuu olemaan kenraalin rikosvyyhteen kietoutuneen tärkeän miehen vävypoika.
Tämä filippiiniläinen rikoselokuva on niin puhdasta Martin Scorsesea, että siitä on mahdotonta sanoa mitään sen kummempaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan taidokkaasti niin kuvan kuin äänen suhteen leikattuina ja kahden tunnin aikana ei tule vilkuiltua kelloa. Takaa-ajokohtaukset, erityisesti filmin keskivaiheilla nähtävä sairaalaepisodi, jonka kaltaisia on nähty (huonommin tehtynä) lukuisat kerrat elokuvahistoriassa, ovat aidosti jännittäviä, mutta valitettavasti joissain toimintakohtauksissa hektisyyttä on haettu heiluttamalla kameraa epileptisen raivokkaasti. Paikasta toiseen hahmoja seuraavat pitkät kamera-ajot, jotka ovat vielä härskimmin esikuvaansa apinoivia kuin Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsin vastaavat.
Tämä ei ole toki huono asia enkä tarkoita moittia: Scorsesen kamera-ajot ovat vuorostaan sukua vaikkapa Max Ophülsin mestariteokselle Le plaisir, ja kamera-ajot yleensäkin on aivan liian vähän käytetty tapa tutustuttaa katsoja henkilöiden ympäristöön, ja sopivat siksi erinomaisesti ahtaan vankilan sisätiloihin. Elokuvan naisroolit taas ovat olemattomia (kiittämättömiä vaimoja ja tyttäriä tai tissibaarin työntekijöitä), joten tämä on ns. äijien filmi – mikä saa ainakin tämän miehen lähinnä huokailemaan tuskastuneena ajoittain elokuvassa esiintyvälle pullistelulle ja miesten välisen kunnian kysymyksille.
Koko Scorsese-pakka on siis kasassa. Toki mukana on paikallisväriä: Poliisin ja poliitikkojen kaikkialla rehottava korruptio on mukana niin läpikohtaisella tavalla, että sitä olisi vaikeaa kuvitella yhdysvaltalaiseen elokuvaan. Toisaalta sitä ei oikein haluttu kuvitella Filippiineilläkään: Tämä festivaaleilla nähty kansainvälinen leikkaus loppuu pessimistisemmin kuin teoksen kotimaassa nähty. Siellä loppuun on lisätty vielä yksi kohtaus, joka antaa katsojan odottaa pahan sittenkin saavan palkkansa. Ulkomaita varten ollaan voitu esittää elokuvassa se totuus, jonka tekijät ovat halunneet välittyvän. (ML)
Chigasaki Story (2014)
Näin tämän elokuvan Andorrassa Eerikinkadun Corona-biljardikapakan alakerrassa Helsingissä yhtenä keväisenä päivänä. Jotkut kriitikot ovat panneet merkille Chigasaki Storyn kulkevan Yasujirô Ozun (joka ei siis olekaan onneksemme Wim Wendersin loistavan Tokyo-Gan mukaan täysin unohdettu omassa kotimaassaan) ja Éric Rohmerin elokuvien tuntuisessa liikkuvan modernin maalauksen banaaleissa magiamaailmoissa ”kuin katseltaisiin maalin kuivumista” (Alan Sharpin kirjoittama sutkaus Arthur Pennin elokuvassa Night Moves) jopa koomisiin tuhkauurna-Ozu-viittauksiin asti. Chigasaki Story luo kuitenkin aivan omanlaisen pienen maailmansa, jota huolimattomuusvirheet, kuten kuvaajien varjojen näkyminen kuvassa – leikkausrytmin onnahteleminen – ii-hastuttavasti korostavat, ei nyt kuitenkaan samalla dynamiitin intensiivisellä, liipasinherkällä tarmolla kuin R.W. Fassbinderin varhaisissa kuolemaakin kaipaavasti lähestyvissä pläjäyksissä. Pikemmikin ihan päinvastoin, mutta mitään Y. Ozua tämä ei ole, vaikka hänen elokuviensa nimiä tässä heitellään. Toivoisi silti sinnepäin kuljettavan.
Chigasaki Storyssa poraudutaan ennen muuta pitkäkestoisten koko- ja yleiskuvien kautta ihmisten kommunikoinnin ja rakkauden kipeyden äärelle. Annetaan aikaa. Kuvat saavat kasvaa. Komiikkaa syntyy automaattisesti ihmissuhteiden ristiin kulkemisen tiellä. Tässä elokuvassa ei ole väkivaltaa. Tässä elokuvassa ei ole paljonkaan toisten välistä kontrollia. Tässä elokuvassa dialogikin on aivan yhdentekevää ja siksi uskottavaa. Vaikka tässä elokuvassa seurustellaan ja ollaan yhdessä, ihminen on aina yksin. Syntyy yksin maailmaan. Elää yksin maailmassa. Ja kuolee yksin maailman takia. Mutta kuka voisi kyseenalaistaa Chigasaki Storyn ihmisten onnea?
Ihmiset eivät koskaan pääse samalla taajuudelle toistensa kanssa, mutta niin kuuluukin olla. Sillä tasa-arvo on ehkä mahdonta, näes aina tulee joku joka tahtoo olla tasa-arvoisempi kuin toinen. Sille taas kai kukaan ei voi mitään.
Bertoluccista, Mizoguchista ja The Tree of Lifen rantakohtauksen kaltaisesta naiivista onnen kuvauksesta Emmanuel Lubezkin intensiivisen höyryävässä leikkauksessa (tämän elokuvan leikkasivat muuten ohjaaja Takuya Misawa ja Daisuke Hasebi) nopeaan Kurosawa-viittausvilahdukseen asti Chigasaki Story rakentaa kokonaan omanlaisensa pienen maailman, jonka henkilöhahmojen elämässä ei elokuvalle tai kirjallisuudelle anneta sijaa. Sen sijaan seurustellaan, vietetään aikaa yhdessä rannoilla, kotona, pelipöytien ääressä, huvilabakkanaaleissa ja rennosti olohuoneissa. Liu’utaan poeettis-meditatiivisesti unenkaltaista tilaa kohti, joka yhden kerran räjähtää kahden ihmisen fyysiseen kontaktiin, kun latautunut seksuaalinen patouma pääsee freudilaisesti irti mielikahleistaan ja laukaisee voyeuristisesti punaviinitahraisen ihmis-suhdeskandaalin. Se kuitenkin ohitetaan sen kummemmin. Kenellekään ei fyysisesti käy mitään radikaalia. Se ohitetaan, sillä nyt on aika juhlia rannalla! (JN)
The Liar (2014)
Kauneusklinikalla työskentelevä Ah-young pitää yllä kulissia ylellisistä elämäntavoista. Vaatimattomista lähtökohdista ponnistavan naisen elämän täyttävät luksusasuntojen esittelyt ja luotolla shoppailu elektroniikkaliikkeissä. Työtovereille sepitetään juttuja ökypoikaystävästä ja tulevista häistä. Todellisuudessa Ah-young kuitenkin asuu alkoholistisiskonsa kanssa ja tienaa vaatimattomasti. Nainen ei ole tyytyväinen elämäänsä, ja kulissielämä on hänelle ainoa tapa tavoitella hyväksyntää. Puitteet kulutusyhteiskunnan kritisoimiseen ovat kasassa.
Alkuun The Liar käsittelee aihettaan hyvin. Ah-youngin kulissi ei oikeasti tuo hänelle lisäkunnioitusta. Osa työtovereista näkee suoraan valheiden läpi. Kadehdituksi ja pidetyksi tulemisen sijaan Ah-young tekee niitä asioita, joilla hän kuvittelee saavansa kunnioitusta ja olevansa tämän myötä mielenkiintoinen persoona. Todellisuudessa kaikki ovat kuitenkin niin kiinnostuneita omista asioistaan, ettei hieno jääkaappi ole kuin ohikiitävän muka-kiinnostuneen tokaisun arvoinen tapaus. Kahvipöytäkeskustelussa tapahtuva poikaystävän tulojen hehkutus saa totta kai muut vaatimaan kuvia miehestä, mutta kun Ah-young lavastaa kuvat rikkaasta rakastajasta, eivät ne herätä noteeraavaa myhäystä kummoisempaa reaktiota. Tällaisten tilanteiden kuvaamisessa The Liar onkin parhaimmillaan, koska se herättää ajatuksia juuri siitä, ettei mikään lopulta riitä tuloilla ja tavaralla pröystäilyssä, mutta silti sitä odotetaan kaikilta. Myös poikaystävän perheelleen kertomat valheet Ah-youngin menestyksestä tukevat tätä. Jos koko elokuva olisi yksinomaan tällaista, toimisi se erinomaisena kritiikkinä menestymisen illuusion vääristyneestä arvottamisesta ja valheellisista odotuksista.
Elokuva kuitenkin lässähtää kasaan siinä vaiheessa, kun katsojalle selviää, että Ah-youngilla on valehtelemiseen pakottava mielenhäiriö. Tämän myötä elokuva tokaisee, että ei se suuri saatana ollutkaan mikään kulutusyhteiskunta ja sen aiheuttamat paineet, vaan vanha kunnon hulluus. Ratkaisu tuntuu melkeinpä loukkaavalta, koska elokuva kovasti haluaisi sanoa jotain, mutta ei uskalla. Loppupuolella nähtävä Ah-youngin sekoilu on kuin Jim Carreytä Ace Venturassa. Kun soppaan lisätään vielä alkoholistisiskon kanssa käyty nolostuttavan rankka tappelu kaatosateessa, ei lopputulosta voi kehua kovinkaan miellyttäväksi. (JM)
The Last Reel (2014)
Kulikar Sothon ohjaamassa elokuvassa Ma Rynetin esittämä Sophoun on itseään etsivä pahistyttö, jonka perhe paheksuu hänen elämäntapojaan. Sophoun viettää yöt bilettäen ja moottoripyörällä hurjastelevan pikkurikollispoikaystävänsä kanssa ja hädin tuskin käy enää yliopistolla. Eräänä yönä vailla kyytiä juhlapaikalta kotiin oleva Sophoun pakenee ahdistelijoita pieneen elokuvateatteriin, jonka seiniltä löytää hämmästyksekseen julisteita, joiden mukaan hänen äitinsä olisi ollut suuri elokuvanäyttelijä ennen punaisten khmerien valtaantuloa. Elokuvateatterin omistaja on kuvannut vuosia aiemmin historiallisen elokuvan Sophounin äidin kanssa, mutta elokuvan viimeinen kela on tuhoutunut. Sophoun, joka näyttää äärimmäisen paljon äidiltään, päättää ohjata kelan uusiksi ja pääosittaa itsensä ja hunsvottipoikakaverinsa. Apuun värvätään niin Kambodžan elokuva-arkiston väkeä kuin koulutovereita.
Sophounin perheen isä taas on konservatiivinen turpiinvetofaija, joka työskentelee armeijalle. Koska turpiinvetofaijan manöövereihin kuuluu viattomien hakkaamisen lisäksi yrmyily, muille perheenjäsenille vittuilu ja muu kliseisten konservatiiviperheenisien päiviä rattoisasti täyttävä toiminta, hän ei tietysti hyväksy tyttärensä äkkiä syttynyttä mielenkiintoa maansa ja perheensä menneisyyttä kohtaan. Spoilaan tässä nyt syyn (koska jos ette ole jo arvanneet sitä, taidatte olla vähän höpsöjä): isäpappa on kuulunut myös punaisiin khmereihin ja häpeää sitä!
Isän menneisyys ja yleensäkin koko elokuvan pääasia menneisyyden kohtaamisesta kuitataan edellisessä festivaaliartikkelin osassa käsitellyn Coming Homen tapaan sillä, että “menneet ovat kuitenkin menneitä”. Elokuva haluaisi kovasti sanoa jotain menneisyyden pahoista teoista ja anteeksiannon merkityksestä (buddhalaisuus nähdään yhtenä vastauksena), mutta ottaa sitten kuitenkin varauloskäynnin ennen kunnolliseen lopputulokseen pääsemistä ja jättää katsojan tyhjän päälle. Se on harmillista, sillä elokuvalla on rohkeutta näyttää turpiinvetofaija käyttämässä väärin valtaansa nykyisessäkin asemassaan ja pieksätyttävän, uhkailevan ja kyyditsevän ihmisiä (tämä elementti kuitenkaan jätetään vain jotenkin sivuun kahden kohtauksen jälkeen siihen enää koskaan palaamatta). Kuten erinomaisessa, Indonesian lähihistoriaa tarkastelevassa The Act of Killingissä nostettiin esiin: onko mikään kuitenkaan muuttunut, vaikka pinnalla kaikki vaikuttaa nyt sofistikoituneemmalta?
The Last Reelin päättyessä valkokankaalla näkyy punaisten khmerien vainoissa kuolleita elokuvantekijöitä, joille teos on omistettu. Kuinka kukaan kehtaa kuvata menneiden olevan nyt enää vain menneitä ja sen jälkeen laittaa murhissa kuolleiden ihmisten kasvoja kokonaisen litanian verran? Ainoa lohtu on se, että toisin kuin Coming Homessa, tässä elokuvassa sentään muistetaan maolaisuuden (jota punaiset khmerit edustivat) negatiiviset jäljet elokuvan historiaan.
The Last Reel sanoo, että menneisyyden kohtaamisen palkkiona on kaikille mielenrauha ja kiva mieli, kun todellisuudessa ainoana menneisyyden kohtaamisen palkkiona pitäisi olla menneisyyden kohtaaminen, siis totuus: Nykyisen kambodžalaisen sukupolven lukuisat vanhemmat ja isovanhemmat ovat elossa siksi, että he ovat murhaajia. Siksi myös niin moni nykyisestä sukupolvesta on elossa; koska heidän vanhempansa murhasivat, eivät olleet murhattuina.
Osaltaan koen The Last Reelin ongelmalliseksi kenties siksi, että elokuva kannattaa buddhalaisuutta vaihtoehtona. Kristillisestä taustasta nousevassa näkökulmassa taas synnintunto toimii eri tavalla. Syyllisyys pyyhitään pois elokuvateatterissa viimeisen kelan valmistuttua. Ylimaallinen anteeksiantamisen ja kiltteyden sanoma on väsyttävää, koska on täysin oikeutettua kysyä onko anteeksiannolla todellista merkitystä ilman, että sen kanssa vaaditaan edes jotain rangaistusta. Korkeassa asemassa olleille punaisille khmereille jaettavien rangaistusten saralla Kambodžalla on ollut epätyydyttävä historia, johtuen siitä että yksittäisille ihmisille jaettavat rangaistukset saivat odottaa liian kauan; vielä joskus ne olisivat olleet osittain tie kollektiivisen syyllisyyden tunnustamiseen eikä sitä tahdottu tehdä; eteen tuli vielä muitakin kriisejä kuten Vietnamin kanssa käyty sota (joka usein tupataan unohtamaan lähinnä Yhdysvaltojen turpiinottamisessa keskittyneessä länsimaisessa historiankirjoituksessa), jonka vaikutukset tuntuivat vielä vuosia jälkeenpäin. Sittemmin taas satunnaisesti jaellut rangaistukset ovat palvelleet jo vuosikymmeniä unohdettuina eläneiden syntipukkien rankaisukeinona.
Kollektiivisen syyllisyyden ajatusta ajoi myös Kambodžan edesmennyt kuningas Norodom Sihanouk, jonka punaiset khmerit syrjäyttivät vuosikymmeniksi vallasta ja jota he pitivät vuosien ajan panttivankina ja nukkehallitsijana. Hän piti valtaan palattuaan yksittäisten khmerien vainoamista todellisen vastuun välttelynä, sillä rikoksiin oli syyllistynyt satojatuhansia ihmisiä. Tämänkin mielipiteen voi toisaalta asettaa historialliseen kontekstiin: Etuoikeutetussa asemassaan runsaasti taiteita harrastanut Sihanouk oli eläessään esimerkiksi hyvää pataa Pohjois-Korean kanssa – ja toisaalta sai myös Yhdysvalloilta ja Kiinalta tukea, koska vastusti Vietnamia. Toisaalta hän oli kotimaassaan kauheuksien ajan päättymisen symboli ja edistysmielisenä pidetty johtaja. Vielä vuonna 2014 korkea-arvoisia entisiä punaisia khmerejä tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Vaikeiden kysymysten väistely, jolla pyritään ymmärtämään aivan kaikkia, on muutenkin elokuvataiteen ja yleensäkin modernin ajan vitsaus. Se on elokuvassa ymmärrettävää. Kaikki elokuvantekijät eivät voi olla Marcel Ophülseja ja Claude Lanzmanneja ja luoda monituntisia ja -ulotteisia dokumenttijärkäleitä kollektiivisesta syyllisyydestä. Elokuva taiteena usein yksinkertaistaa tunteen tasolla, ja sekin on selvä juttu; se on myös nimenomaisesti elokuvan voima, siinä missä runouden tai maalaustaiteen. Silti sen ei soisi tappavan tietoisuutta historiasta. Yksinkertaistuksen tulee jäädä ulkopuolelle, kun puhutaan kansanmurhista, tai ainakin katsojan pitää tietää vastuunsa katsojana ja kriittisenä ajattelijana. The Last Reel päättyy tilanteeseen, jossa siinä väsättävä filmi on saatu viimein valmiiksi ja se esitetään täydelle elokuvasalille, joka taputtaa hurmoksessa: jatkuvuus on löytynyt. Ajatus on ironiassaan huikea: Elokuvan avulla historia on viimein oikaistu. Idean lempeä kauneus jää puolitiehen, vatsanpohjalle taas jää vain epämääräinen, pyörryttävä tyhjyys. (ML)
Dragon Inn (1967)
Vuoristokapakka. Rosvojoukko viettää bakkanaaleja mässäillen nuudeleita ja hörppien likööriä venaillessaan uhrejaan Dragon Gate Innissa. Pahat miehet ovat vallanneet mestan ja koittavat myrkyttää matkalaisia peitelläkseen suuren demonisen juonen murhata kaksi poliittisesti tärkeää sisarusta. Ennen heitä huudeille kävelee veijarimaisesti hymyilevä – etuhammasjono joka työntyy esiin on huulien alta paljastuva lumi – vuoristosoturi, joka odotellessaan mestariaan äkkää jonkin olevan vinossa. Älykkyydellään, hyvällä sydämellään, nokkeluudellaan, reflekseillään ja tikarinheittotaidollaan hän päihittää hurjan bandiittijoukon.
Elokuva nousee uuteen loistoon, kun kehyksiin kävelee aurinkosateenvarjon alla vihaisena lymyilevä blondi, ylivoimainen budolajien taitaja, eunukkikeisari. Infernaaliset rummutukset saattelevat hänen sisääntuloaan. Huilut vuotavat nokistaan itkevää usvaa, oboet tahdittavat jännitystä, rummut halkeavat ylensyömisestä. Taivas oksentaa ukkosen. Vuori kiljuu. Suu-urku. Kalliot ovat naisen lantio lepäillen auringossa. Miehen hopeaviikset heiluvat vuorituulessa. Kaksi pallitonta ex-miestä, keisari on nimittäin survaissut heiltä pallit pois, liittyvät hyvisten joukkoon. Eunukkikeisarin armeija lymyilee vuoren huipulla.
Hyvisten ja pahisten välinen kuilu kapenee. Lopussa eunukkikeisaria vastaan käyty taistelu muuttuu hieman epäreiluksi: viisi yhtä eunukkikeisaria vastaan. Hänen pallittomuudestaan heitetään armottoman julmaa läppää. Viimein hyvisten joukko keksii idean juosta nopeasti keisarin ympärillä ja sekoittaa näin tämän suuntavaiston. Hän alkaa nähdä vastustajansa monena.
Levolliset, usvaiset vuorimaisemat odottavat taustalla, kun huikeat koreagrafisesti musikaaliset, kiinalaista oopperaa imitoivat lähitaistelukohtaukset käyvät toistensa perään unenomaisissa väreissä. Taiwanin tasankoiset viljelymaat saavat vastakohdikseen usvaiset valesypressien ja mäntyjen täyttämät vuorimaisemat. Vaikka toimintaa esiintyy paljon, filmistä ei muodostu niin kutsutusti hidasta toimintaelokuvaa. Sen sijaan se ammentaa täyttä kekseliästä tykitystä tyylikkäistä taistelukohtauksista lähes kaiken aikaa. Tämäntapaisia elokuvia voisi katsoa kuusi putkeen. (JN)
Flapping in the Middle of Nowhere (2014)
Vietnamilaiselokuva Flapping in the Middle of Nowhere kuvastaa opiskelijatyttö Huyềnin elämässä tapahtuvaa muutosta hänen tultuaan raskaaksi. Poikaystävän epämääräinen pyöriminen kukkotappelupiireissä ei ole nuoren naisen silmissä parasta, mitä tuleva isä voi lapsensa tulevaisuuden takaamiseksi tehdä, joten abortti käväisee useampaankin otteeseen mielessä. Rahaa tällaiseen luksukseen ei kuitenkaan ole. Kaikkialla neuvotaan miettimään tarkkaan, mitä naisen kannattaa tehdä, mutta jokainen käytetty hetki tekee abortista vaikeamman sikiön kehittyessä. Kaikki lääkärit eivät eettisistä syistä suostukaan liian isoksi kasvaneen sikiön murhaamiseen, mutta toiset vaihtoehdot vaativat taas enemmän ja enemmän rahaa. Poikaystävän yhtäkkinen häipyminen ei ainakaan auta asiaa.
Tähän asti Flapping in the Middle of Nowhere on kuvannut aihettaan erinomaisesti. Huyềnia esittävän Nguyễn Thùy Anhin hieman epävarman oloinen ja jopa pelokas näyttelytyyli on omiaan kuvaamaan päänsisäistä taistelua käyvää naista, jonka vastuulle valtava päätös on jätetty. Elokuvassa hahmoja vaivaava nihkeä kuumuus saa vaikean päätöksen kanssa kärvistelemisen näyttämään ja tuntumaan entistä kivuliaammalta. Ladyboyna työskentelevän ystävän vitsailu tuo tilanteeseen irvokkaan lisän – varsinkin kun positiivisen hupsuttelijan ulkokuoren alta löytyy puolikas ihmisraunio, jolle asiakkaan nyrkistä naamaan saaminen on oikeastaan jo normaali kokemus työpäivän päätteeksi.
Valitettavasti elokuvassa tulee se vaihe, jossa Huyềnin ainoa keino hankkia rahaa on ruveta myymään itseään. Länsimaisessa elokuvassa tämän haukkuisi helposti tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi ratkaisuksi siksi, että se on nimenomaan elokuvissa nähty ratkaisu – vähän samalla tavalla kuin kolmiodraaman päättyminen yhden osapuolen kuolemaan ja niin edelleen. Vietnamilaisessa elokuvassa ratkaisu toimii siksi paremmin, että seksiturismi on siellä harvinaisen iso asia. Tämän takia tuntuukin absurdilla tavalla väärältä, että tuolle tielle lähdettyään Huyền saa välittömästi asiakkaan, joka ei janoa seksiä, vaan haluaa vain katsella ultraäänikuvia ja tunnustella vaavin potkimista. En tarkoita, että elokuvan pitäisi koko ajan synkistellä ja murskata sieluja, mutta jos tarkoitus on kuvastaa arkisten tapahtumien kautta nuorten naisten ahdinkoa, ajaa liian helppo ja epätodellinen ratkaisu sen kauemmas alkupisteestä.
Tämän myötä elokuvassa alkaa tulla kasvavassa määrin kohtauksia, jotka ovat unta tai kuvitelmaa. Näiden kohtausten tekninen toteutus on valitettavasti kliseisintä mahdollista hidastuskuvaa ja valonsäteisiin kävelemistä. Kun riipaiseva todellisuus muuttuu fantasiamaailmaksi, menettää Flapping in the Middle of Nowhere tehonsa. Tyylirikot eivät pilaa elokuvaa, mutta sen loputtua pettymys kutittelee takaraivossa. (JM)
2030 (2014)
Vietnamilainen 2030 oli kenties visuaalisesti kaunein Cine Aasiassa 2013 esitetty elokuva. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa filmissä maapallon vedenpinta on noussut valtavasti ilmastonlämpenemisen seurauksena. Erityisesti Vietnamin viljelysmaat ovat kärsineet valtaosan maan eteläosasta jouduttua veden alle, ja suuryritykset ovat joutuneet keksimään uusia keinoja tuottaa väestölle ruokaa.
Kalaa saadaan jonkin verran, mutta se ei riitä; kasviksia ja makeaa vettä arvostetaan erityisesti. Laivoilla ja veneillä entisten tilustensa päällä liikkuvat maanomistajien jälkeläiset keräävät sadevettä tynnyreihin ja varjelevat harvoja kasviksia ja maaeläimiään (kuten kanoja) tarkasti.
Harmaa, tuulen ja sateen täyttämä aava meri on elokuvan fyysinen ja henkinen maisema. Elokuvan päähenkilö Sao (Quynh Hoa) löytää maanviljelijämiehensä kuolleena. Kuolema on tapahtunut epäilyttävissä olosuhteissa. Jäljet johtavat entisen poikaystävän ovelle, ja sattumoisin kyseessä on myös geenimanipuloitua levää ruoaksi tuottavan yrityksen ovi. Saon kahden rakkauden historiaa (ja aikaa ennen pahinta vedenpaisumusta) tarkastellaan kronologiassa ees taas hyppivässä elokuvassa.
Elokuva esittelee maailmaansa virkistävän alleviivaamatta. Keksinnöt vedenalaisen maansa poijuilla merkitsevistä viljelijöistä raskaisiin ruumisarkkuihin, jotka tiputetaan merenpohjaan, jotta omaisilla olisi aikaa kerätä rahaa vainajan polttohautaamiseen ovat kiehtovia, mutta arkisia. Elokuvassa ei siis ole Kevin Costnerin Waterworldin tapaista roskaista ja itsestään numeroa tekevää postapokalyptista fiilistä. Ei sillä, että Waterworldissa mitään vikaa olisi.
Erikoista kyllä, elokuvan vedenalainen kuvaus, jota nähdään myös varsin paljon, ei ole mitenkään erityisen vaikuttavaa. Vaikuttavimpia ovat jatkuvasti hieman harmaana hohkaavan vedenpinnan yläpuolella veneiden liikettä ja aaltojen loisketta tallentavat kamerakuvakulmat, jotka muistuttavat kokeellisen Leviathan-elokuvan vettä viistävistä kameroista. Meren keskellä kelluu satunnaisia kauppapaikkoja, kasvisten tuottamiseen tarkoitettuja laboratorioita ja muita tukikohtia ja kaukana taustalla häämöttävät vähäisille maaplänteille rakennetut ahtaat suurkaupungit ja vuorennyppylät. Tietokonegrafiikoilla maltillisen tyylikkäästi taustalle toteutetut tuuliturbiinit pyörivät taustalla jyhkeinä. Elokuvan hieno äänimaailma korostaa erityisen paljon juuri tuulen ja vedenloiskeen yhteistä massaa, ihmisen pienuutta tässä valtavuudessa.
Teoksen heikoin puoli, jonka ainakin tämä katsoja halusi jättää kokonaan huomiotta, on scifistinen juoni korruptoituneesta suuryrityksestä, joka tuntuu keskiössä olevan, miellyttävän vähäeleisen kolmiodraaman ja luonnon keskellä kamppailevien ihmisten kuvien rinnalla täysin turhalta jälkiajatukselta ja ylenpalttiselta ekoihmisten pahimmilla painajaisilla ratsastamiselta. Geenimuunneltu ruoka esitetään itseisarvoisesti pahana, vaikka mitään pahoja vaikutuksia sillä ei näytetä olevan. Tiedättehän: “Soylent green is people!” (ML)