Kategoria:

Mad Foxes (1981)

Sveitsi on tunnettu käkikelloista, demokratiasta sekä suklaasta. Maassa on myös törkeä määrä massia, jolla jotkut onnekkaat pääsevät mälläämään. Erwin C. Dietrich on sveitsiläinen tuottaja. Dietrichia voisi tituleerata Euroopan Roger Cormaniksi. Kultavuosinaan Dietrich työskenteli espanjalaisen roskamaestron Jesús Francon kanssa. Parivaljakon suhde oli kummallinen. Dietrich sysäsi rahojansa tuotantoihin, joissa Franco vain perseili ja teki toinen toistaan erikoisempia kokeiluja. Francon aikana Dietrich tuotti kattavan määrän seksploitaatiota ja kaikkea muuta törkyä, mitä maa päällään kehtaa kantaa. Lopulta henkinen seinä tuli vastaan, koska Dietrich kyllästyi tuottamaan juopottelulomia. Joka tapauksessa Dietrich tuotti vielä 80-luvulla ilman Francoa läjän sotaelokuvia sekä muuta roskaa, kuten Mad Foxesin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila
Kategoria:

The Last Days (2013)

Ihmisen aivotoiminta on monimutkainen asia ja me koemme asiat omalla tavallamme. Meillä kaikilla on omat pelkomme. Toiset pelkotilat ovat tietysti toisia yleisempiä. Klaustrofobia on varmaankin yksi yleisimmistä kammoista, joita pystyn kuvittelemaan. Ahtaassa paikassa vietetty aika saattaa olla traumaattista ja varmasti monet kokevat ahtaanpaikan kammoa esimerkiksi ollessaan jumissa hississä. Mitä tapahtuu silloin, jos tämän fobian käänteinen versio, eli aukioiden pelko ottaa vallan koko yhteiskunnasta? Ohjaaja/käsikirjoittajaveljekset David ja Àlex Pastor kertovat sen meille The Last Daysissa, jonka idea on valitettavan debiili.

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila
Kategoria:

Espoo Ciné 2013, osa 3

The Deflowering of Eva Van End lainaa kehystarinan Pier Paolo Pasolinin Teoreemasta: muukalainen saapuu keskiluokkaiseen perheeseen, jonka jäsenet hänen kauttaan tulevat huomaamaan sisäiset ja kätkettyinä pysyneet minänsä. Muuten näiden elokuvien yhteydet jäävät sitten vain teoreettisiksi, visuaalisesti ja sisällöltään kun on kyse täysin eri maailmoista tulevista teoksista; sellaista mieltä repivää, päätä puhdistavaa ja sielua murskaavaa vaikutusta kuin Teoreemalla on The Deflowering of Eva Van End ei yritäkään tarjota, vaan suoltaa kestonsa ajan mustaa huumoria ja pysyttelee visuaalisesti yhtä kamera-ajoa, sekin kovin tavanomainen, lukuunottamatta harmittomana; siispä näiden kahden elokuvan itselleni mahdoton vertailu loppukoon nyt. Tämä teksti spoilaa kaiken.

Julkaistu: Kirjoittaja: Laajakuvan toimitus
Kategoria:

Espoo Ciné 2013 -ennakko

Tapahtumaketju lähtee liikkeelle terveystarkastuksen aikana tehdystä nöyryytyksestä ja siitä seuranneesta hyljeksimisestä. Hakkaaminen ja normiksi muodostunut rahojen keruu täyttää kazakkilasten koulupäivät maaseudulla, mutta viimeinen tippa läikähtää ja laukaisee hiljaisessa pojassa järjestelmällisen henkisen ja fyysisen harmonian tavoittelun. Kaikki koulussa opittu imeytyy tarkasti pojan mieleen, mutta oppien käyttötarkoitus alkaa muodostaa uutta suuntaa.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jouni Heinonen
Kategoria:

Wrath of the Titans (2012)

Eeppinen on nykyään rankasti ylikäytetty sana, mutta joissakin kohdissa se on paikallaan – esimerkiksi silloin, kun se laitetaan etuliitteeksi antiikin Kreikan aikaiselle runoudelle. Uskomattomia yhteensattumia, järjettömiä hirviöitä, jumalallisia väliintuloja, tragediaa myymään miljoonia iltapäivälehtiä ja ihmisluonnon ylittävää sankaruutta – siis oikein, oikein hyvää kamaa käytettäväksi silloin, kun tarkoituksena on väsätä ison ruudun superlatiivinen efektileffa. Tarinat ovat valmiiksi toimivia, hahmot klassista sorttia, tapahtumat isoja ja kohtalot merkittäviä – ei muuta kuin cgi:llä minotauria veistämään ja homman luulisi olevan siinä. Mutta jos eeppisiä asioita tapahtuu pelkästään visuaalisella osastolla eikä fiilisrekisterissä, ei touhusta tule yhtään mitään. Tämän todistaa erinomaisesti Jonathan Liebesmanin tunneköyhä kökköpotpuri Wrath of the Titans.

Julkaistu: Kirjoittaja: Iikka Kivi
Kategoria:

Dracula 3D (2012)

Sanon seuraavan siksi, jos satutte ihmettelemään, että mitä se toimittaja mussuttaa. Toisin kuin kauhuelokuviin erikoistunut toimittaja Mononen, en voi sanoa ymmärtäväni kauhuelokuvan lajia. Hän, kuten moni muu kauhun rakastaja, jos olen oikein ymmärtänyt, katsoo sitä tavallaan kuten pitää, genren itsensä kautta, kohdellen sitä ymmärtäväisesti, jopa hellästi, ottaen ilon irti yksityiskohdista, pienistä variaatioista. Kauhuelokuva on hänelle se rakkaus mitä tunnemme nähdessämme vanhan koiramme juoksevan meitä pihatiellä vastaan: eipä se yllätyksiä tarjoa kuin harvoin, mutta miksi niitä pitäisi saadakaan? Tämä ei toisaalta tarkoita sitä, etteikö kauhufani voisi nauttia yllätyksistä – ne eivät vain ole välttämättömyys, jos paketti toimii.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg
Kategoria:

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (2010)

Cannesissa vuonna 2010 Kultaisen palmun voittanut Apichatpong Weerasethakulin ohjaustyö Setä Boonmeen edelliset elämät on saanut osakseen paljon kansainvälistä suitsutusta. Se oli ensimmäinen 2000-luvulla pääpalkinnon voittanut aasialaiselokuva, ja se valittiin Thaimaan ehdokkaaksi Oscar-gaalassa, joskaan finaalipaikkaa ei herunut. Arvostelu toisen perään läimäytti sille täydet pisteet ylistäen sen salaperäistä tunnelmaa. Pystyykö elokuva lunastamaan suuren hehkutuksen myötä muodostuneet hävyttömän korkeat ennakko-odotukset näin pari vuotta julkaisun jälkeen? Lyhyesti sanottuna: ei.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jyri Majuri
Kategoria:

Kauhuelokuvan sisäsiittoisuudesta

“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila