un kaikkihyvän, kaikkitietävän ja kaikkivoivan Jumalaa kohtaan tunnettua rakkautta yrittää hakea ihmiseltä, joissa useimmiten on vakavia puutteita, tulee takuuvarmasti pettymään. Ulrich Seidlin upea Paradise-trilogia, uskon, toivon ja rakkauden osista koostuva kokonaisuus käsittelee ennen kaikkea juuri tätä varauksetonta ja ehdotonta rakkautta, jota me ihmiset niin kipeästi kaipaamme.
Lapsen kehityksen kannalta on suotavaa, että hänellä on edes yksi vakaa suhde aikuiseen, oli kyseessä sitten biologiset vanhemmat, joku muu sukulainen tai ihan kuka tahansa tasapainoinen aikuinen. Daniel Joseph Borgmanin The Weight of Elephants käsittelee kirpeästi kuinka pohjattoman toivottomaksi ja yksinäiseksi lapsen ympäristö muuttuu, kun kerta toisensa jälkeen ympärillä olevat suhteet aikuisiin katkeavat syystä tai toisesta.
Jostain syystä olen aina elokuvakeskustelujen yhteydessä puolustanut Renny Harlinia – ehkä siksi, että minun mielestäni perussuomalainen selkäänpuukotusmentaliteetti painaa kritiikissä enemmän kuin elokuvalliset kriteerit. Vakioargumenttini on ollut ettei Harlin ole huono ohjaaja, hänelle vain tarjotaan pääasiassa surkeita käsikirjoituksia. 5 Days of Warin kohdalla tämä puolustus ei enää pidä, sillä Georgian sotaan sijoittuva toimintaoksennus oli ilmeisesti Harjolan pojalle henkilökohtaisesti tärkeä projekti – josta syntyi aivan kertakaikkisen kamala elokuva, joka todistaa Harlinin olevan paitsi huono ohjaaja, myös mahdollisesti huono ihminen.
Jean Renoir syntyi Montmartrella syksyllä 1894 samana vuonna kuin Céline, Huxley ja Cummings. Hän varttui Essoyesin maaseudulla, sai vaikutteita isänsä ympärillä pyörineistä naismalleista ja ihastui hoitajaansa Gabrielle Renardiin. Samalla hän kasvoi sisälle impressionismiin, jonka vaikutuksilla täytettynä teki myöhemmin loistavan French can-canin (elokuva esitetään Helsingin Orionissa 8.8:tta ja 11.8:tta). Hän tapasi isänsä maalariystäviä Claude Monetista Edgar Degasiin. Ensimmäisessä maailmansodassa hän haavoittui jalkaansa niin, että tuo vamma saattoi vielä vuosien kuluttua vuotaa verta. Kuuluisan mestarimaalarin poikana Jean Renoir ei tahtonut kuitenkaan seurata isänsä ammattia. Hän ryhtyi keraamikoksi, mutta vaihtoi urasuunnitelmia. D.W Griffith, Charles Chaplin, luonnollisesti saksalainen ekspressionismi ja muiden muassa Erich von Stroheim, joka myöhemmin näytteli myös Suuressa illuusiossa (Goebbelsin mukaan ”Cinematographic Enemy Number One”) olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi elokuvan mahdollisuuksista. Vuonna 1924 hän teki ensimmäisen elokuvansa, jossa hänen vaimonsa Catherine Hessling, Auguste Renoirin malli, näytteli. Jean Renoir tahtoi vilpittömästi tehdä vaimostaan tähden.
Australialais-ranskalaisena yhteistyönä toteutettu, Julie Bertuccellin käsikirjoittama ja ohjaama The Tree sai alkunsa, kun ohjaaja luki Judy Pascoen romaanin Our Father Who Art in The Tree ja halusi tehdä siitä elokuvasovituksen. Tuottaja Sue Taylor omisti kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti oli jäissä sopivan ohjaajan puuttumisen vuoksi. Hieman yllättävän ja onnekkaankin sattuman kautta ohjaaja ja tuottaja siis löysivät toisensa ja pystyivät aloittamaan haluamansa projektin. Elokuva sai kunnian päättää vuoden 2010 Cannesin elokuvajuhlat, ja sille annettiin näytöksen jälkeen seitsemän minuuttia kestäneet seisovat aplodit.
Akiko (Rin Takanashi) on nuori nainen, joka yliopisto-opintojensa rahoittamiseksi työskentelee poikaystävänsä Noriakin (Ryô Kase) tietämättä prostituoituna. Tilanne on elokuvan alkaessa jatkunut jo pidemmän aikaa. Akiko lähetetään yleensä baareista asiakkaiden koteihin tekemään työnsä. Hän ei ole uskaltanut kertoa asiasta Noriakille, joka on jo aavistanut jotain ja seuraa Akikoa pakkomielteisesti, esimerkiksi soittelemalla varmistuspuheluita.
Akikon motivaatiota ei kerrota: toisaalta hän tuntuu olevan haluton lähtemään varmasta parisuhteesta, toisaalta hän tuntuu pelkäävän Noriakin reaktiota ja hieman miestä itseäänkin. Eikä suotta, kuten elokuva tulee osoittamaan. Parittaja Hiroshin (Denden) ja ystävän ja kanssaprostituoitu Nagisan (Reiko Mori) neuvoista ei ole paljoa hyötyä.
Kohtalokas nainen on hienotunteinen, uskaltamaton, tyylitelty ja, mikäli lopun aavistaa jo alkumetreistä, myös täysin harmiton elokuva. Enää ei ole nuorekasta innokkuutta, uhmaa, kapinaa, seikkailumieltä. 400 Kepposta ja Jules ja Jim näyttävät nyt luonnollisilta nuoruuden purkauksilta kohti vanhuutta laskeutuvan intohimoisen eläjän retrospektiivissä. Oliko F. Truffaut lupaus, joka haihtui kuin höyhen tuleen? Toisin kysyen onko Truffaut tehnyt Kesyttömän jälkeen ainuttakaan hyvää parempaa elokuvaa?
Aki Kaurismäki on luonnehtinut Matti Ijästä Suomen suomalaisimmaksi ohjaajaksi. Kaikella rakkaudella on Ijäksen ensimmäinen valkokangaselokuva reiluun kymmeneen vuoteen, mikä sisältönsä ja visuaalisen ilmeensä suhteen palauttaakin miehen takaisin kotimaisen elokuvan kärkipäähän, sillä ohjaajalle tunnusomaisimmat piirteet ovat edelleen hyvin vahvasti läsnä. Moitittavaakin kuitenkin löytyy.
