On aika listata vuoden huonoimmat elokuvat, koska yllättäen niitäkin on jälleen tehty. Tähän tuskin mahtuu edes kolmasosaa koko vuoden paskimmista elokuvista, sillä en millään raaskinut tai ehtinyt katsoa kaikkia viime Lue lisää
Mitä John Carpenter on todella halunnut ilmaista They Liven kohtauksella, jossa Roddy Piper ja Keith David mätkivät toisiaan turpaan yli viisi minuuttia, koska David ei suostu laittamaan aurinkolaseja silmilleen? Filosofian Elvikseksikin tituleerattu Slavoj Žižek jatkaa The Pervert’s Guide to Cineman jalanjäljissä ja tarjoaa muun muassa tälle tappelulle omaperäisen tulkintansa. Hänen toinen yhteistyönsä ohjaaja Sophie Fiennesin kanssa, The Pervert’s Guide to Ideology, käsittelee nimensä mukaisesti ideologiaa yhdistävänä teemana elokuville, jotka vaihtelevat Taksikuskin ja Tappajahain kaltaisista kaanonteoksista John Frankenheimerin Secondsin edustamiin kummajaisiin sekä toisen maailmansodan aikaiseen propagandaan. Näkökulma ei rajoitu vain seitsemänteen taiteeseen: osansa saavat myös muun muassa nykykapitalismi, 1900-luvun sosialismi, Beethovenin Oodi ilolle sekä Kinder-muna.
Jukka Kärkkäisen (Kovasikajuttu) ja Teemu Nikin (3 Simoa) koostaman sekä esittelemän, Elokuvateatteri Orionissa pidetyn näytöksen ohjelmisto ei pohjautunut itse festivaalien historiaan. Elokuvat ovat valittu edustamaan kotimaista roskaestetiikkaa, joskaan varsinaista roskaisuutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä esiinny kuin yhdessä elokuvassa. Puhuisin ennemmin mustista komedioista, jotka pyrkivät kukin tavallaan hylkäämään säädyllisen ja kunnollisen elokuvanteon rajat. Mahdollisimman korkea loukkaavuusaste on tässä yhteydessä merkittävä ansio. Esiintyjät itse virittivät yleisöä vastaanottavaiseen tilaan yrittämällä oksentaa ämpäreihin valkokankaan edessä.
Ex-lakiopiskelija, teatteri ja televisioalan konkari Ken Loach (Mike Leigh’n lisäksi tunnetuimpia englatilaisia nykyohjaajia) muistetaan Suomessa ennen kaikkea hänen työväenluokkan ja sosiaaliverkostoissa rypivien elämää kuvaavista filmeistä. Niitä ovat esimerkiksi huostaanottokysymystä rajusti tarkasteleva Ladybird Ladybird, rakennustyömaaympäristöön osin sijoittuva Riff-Raff, työttömän ja terveystyöntekijän suhteesta kertova elokuva Nimeni on Joe, DDR:stä länteen tulleen taiteilijan pettymystä kuvaava Fatherland tai lemmikkihaukkaa pitävän pojan elämää luotsaava kaunis kuvaus Kes – poika ja haukka, joka oli muun muassa yksi Krzysztof Kieślowskin lempielokuvia. Koko uransa ajan Ken Loach on työskennellyt myös dokumenttielokuvan parissa.
Yhdysvaltojen kokoisessa maassa, jossa teatterilevitykseen julkaistaan 300 miljoonan hengen yleisölle satoja elokuvia vuosittain, ei ole kovinkaan ihmeellistä, että lähes jokainen elokuva kerää syystä tai toisesta omat paheksujansa. Syynä voi olla Lue lisää
Cormac McCarthy. Nimi herättää itsessään kunnioitusta miehen kirjallisuutta tuntevien keskuudessa. Ei pelkästään siksi, että kirjat itsessään ovat yleensä mainioita tai vähintään mielenkiintoisia epäonnistumisia, vaan myös siksi, että hän on yksi eniten yksityisyyttään suojelleista kirjailijoista. Siksi McCarthyn hyppyä Hollywoodin tuotantokoneistoon The Counselorilla, miehen ensimmäisellä alkuperäiskäsikirjoituksella sitten vuoden 1976, voisi pitää merkittävänä tapahtumana. Merkit olivat kuitenkin synkät, kun ohjaajan pallille nousi Ridley “Ripuli” Scott, mies joka ei ole tehnyt mitään merkittävää sitten Blade Runnerin.
Talo täynnä sukulaisia juhlistamassa yhdessäoloaan illallisen merkeissä. Uudet tyttö- ja poikaystävät esittäytyvät ensi kertaa patriarkaalisille vanhemmille. Letkeä keskustelu muuttuu pian kuitenkin riidaksi suuren kartanon ruokailutilassa, ja riidan tiimellyksessä kukaan ei huomaa, että erään tyttären uuden poikaystävän otsaa koristaa ikkunasta lentänyt varsijousen nuoli. Ja niitähän tulee lisää teräaseiden uhkan lisäksi ulkona ja sisällä vaanivien eläinnaamareihin sonnustautuneiden tappajien ansiosta.
Hollannin valinta vuoden 2014 Oscar-gaalaan, Borgman, on mielenkiintoinen, kiusaannuttava jännityselokuva manipuloinnista ja etuoikeutetun ihmisen syyllisyydestä köyhän vierellä. Tuo eittämättä mieleen ensimmäisenä Michael Haneken unohtumattoman Funny Gamesin. Rähjääntyneen oloinen Borgman (Jan Bijvoet) soittaa keskiluokkaisen perheen ovikelloa ja pyytää täysin ventovierailta ihmisiltä lupaa käyttää heidän kylpyammettaan. Hän väittää tuntevansa perheen äidin, Marinan (Hadewych Minis) väittäen häntä hoitajaksi nimeltä Maria. Perheen isä Richard (Jeroen Perceval) suivaantuu Borgmaniin ja pahoinpitelee miehen.
