Matka japanilaiseen elokuvaan, osa 4

Koska 90-luvun alku oli lapsuuden parasta aikaa, aloitetaan se nuorison parissa ja tyttökoulusta, johon päästään ohjaaja Shun Nakaharan kanssa sympaattisessa The Cherry Orchardissa (Sakura no Sono, 1990). Vuoden tärkein tapahtuma on ovella ja kuten tapana on, mikään ei ota onnistuakseen, kun hermostuneet teinit hakevat omaa paikkaansa. Samana vuonna ilmestynyt Jun Ichikawan ohjaama Tugumi jatkaa tarkemmin henkilöityen monella tavalla sairaan tytön rikkinäiseen elämään. Ulkopuolisen kertojan ansiosta tapahtumat pidetään suuripiirteisempinä, mikä antaa tarvittavaa aikaa kehittyvälle tarinalle.

By |2016-04-14T17:25:39+03:0004.06.2014|Vieraskynä|0 Comments

Edge of Tomorrow (2014)

Aikamatkustus on kivaa – erityisen viehättävää se on siksi, ettei sitä ole vielä keksitty. Kyse on siis lähinnä mahdollisuuksien varaan rakentuvasta unelmoinnista. Fiktiossa ajassa matkustaminen tarjoaakin työkalun leikitellä elämässä tehdyillä päätöksillä ja niiden muuttamisella. Tieteiskeksinnöille tyypillisten vaaratilanteiden ja oman edun tavoittelun lisäksi Tarinankertojien työkaluna aikamatkustus tarjoaa keinon kohdata menneet virheteot ja niiden oikaisemisen tai rauhaan jättämisen kautta kasvaa ihmisenä. Nostalgiahenkisissä konsepti herättää ajatuksen suorastaan parempaan aikaan palaamisesta.

By |2016-03-02T18:08:35+02:0030.05.2014|Kritiikit|0 Comments

Tuhat kertaa hyvää yötä (2013)

Kuvakäsikirjoituksen Alankomaissa tapaamme draaman noloimman keinon: puolilähikuvien ylikäytön sekä arvaamattoman väsyttävästi toimivan leikkauksen ihmisnaamasta ihmisnaamaan. Harvoin ihmisnaamassa riittää voimia herättämään innostusta, ja vain harvoin ohjaaja ja kameramies osaavat päästä näyttelijöiden minään tätä tietä: uhkarohkea yritys on useimmin epäonnistunut (esimerkkejä on liian monta niistä tässä yhtäkään mainitakseni) kuin onnistunut (Faces, Jeanne D'Arcin kärsimys, Persona, Sátántangó, tai uusista vaikka ei aivan samaa luokkaa kuin edelliset edustava Free Ranges vain joitakin tunnetuimmista mainitakseni), mutta kun se on onnistunut, on se voinut paljastaa meille jotakin kopioimatonta: tunteen suoran palon elämän hullussa liekissä porautuen olemassaolon helvettiin ja heittäen sen kankaalle kuin totuuden suoraan päin silmiä.

By |2016-03-02T18:05:38+02:0010.05.2014|Kritiikit|0 Comments

Wetlands (2013)

Tarina kuroutuu sheivaamissattuman varaan: kun Helen on ajelemassa peppukarvojaan erään työkaverin innoittamana, hän ajaa myös vahingossa jotain muutakin. Rusahdus ja verta putoaa vessan kaakeleille. Ensimmäisellä kerralla Lars von Trierin Nymphomaniacin alkukuvina esitetyssä trailereissa luulin hänen ajavan pillustaan ulos putkahtaneen klitoriksen, mutta: hän ajaakin peräpukamansa puhki. Kertojaääni sanoo, että kuvitteli vain vanhoilla kävyillä olevan peräpukamia, mutta huomaa, että niitä voi olla vähän jokaisella. Hän joutuu lääkäriin ja – tavallaan – ihastuu hoitajaansa, joka on tosin varattu; sen jälkeen yrittää pokailla tätä toiselta suuseksiin suostumattomalta naiselta. Vaikka juonikuvio saattaisi kuulostaa nyt saippuaoopperajaksolta, pysyttelee Kosteikkoja tyyliltään yhtä kaukana sellaisesta kuin Katainen köyhistä, toisin sanoen yhtä kaukana kuin Jupiterin kuu maasta.

By |2016-03-02T17:46:20+02:0009.05.2014|Kritiikit|0 Comments

Lisa Limone ja Maroc Orange: Tormakas armulugu (2013)

Eestiläisen Nukufilmin uusi pitkä animaatioelokuva tuo katsojille jotain aivan uutta nähtävää. Se on suomalaistenkin kanssa yhteistyössä tehty nukkeanimaatiomusikaali, joka kertoo siirtolaisuudesta, orjuudesta ja rakkaudesta. Aavistuksen härskejä ja absurdeja kohtauksia on muutamia, mutta aika täysipainoisesta koko perheen elokuvasta on kysymys.

By |2016-03-02T17:46:11+02:0008.05.2014|Kritiikit|0 Comments
Go to Top