Maa: Yhdysvallat, Australia
Genre: Scifi, toiminta
Ohjaus: Doug Liman
Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie, Jez Butterworth, John-Henry Butterworth, Hiroshi Sakurazaka
Kuvaus: Dion Beebe
Leikkaus: James Herbert
Sävellys: Christophe Beck
Näyttelijät: Tom Cruise, Emily Blunt, Bill Paxton, Brendan Gleeson
Aikamatkustus on kivaa – erityisen viehättävää se on siksi, ettei sitä ole vielä keksitty. Kyse on siis lähinnä mahdollisuuksien varaan rakentuvasta unelmoinnista. Fiktiossa ajassa matkustaminen tarjoaakin työkalun leikitellä elämässä tehdyillä päätöksillä ja niiden muuttamisella. Tieteiskeksinnöille tyypillisten vaaratilanteiden ja oman edun tavoittelun lisäksi Tarinankertojien työkaluna aikamatkustus tarjoaa keinon kohdata menneet virheteot ja niiden oikaisemisen tai rauhaan jättämisen kautta kasvaa ihmisenä. Nostalgiahenkisissä konsepti herättää ajatuksen suorastaan parempaan aikaan palaamisesta.
Edge of Tomorrow’ssa suoritettava aikaloikka on varsin lyhyt. Ulkoavaruuden valtaajia vastaan käytävän sodan ratkaisutaistelussa Tom Cruisen esittämä sotilas William Cage juuttuu aikasilmukkaan: Kuollessaan ihmiskunnan musertavaan tappioon päättyvässä taistelussa hän herää edellispäivässä. Kärhämän uudestaan ja uudestaan kokevasta Cagesta kehkeytyy taitavampi taistelija ja tietenkin maapallon viimeinen toivo ylivoimaista vihollista vastaan. Cagen tukena rähinöi Emily Bluntin näyttelemäRita Vrataski, joka on samaisen kyvyn ansiosta kasvanut supersotilaan ja propagandamaskotin mittoihin.
Elokuvaan sisältyy kuitenkin tyylillisesti huomattavasti kauemmaksi kurottava hyppy menneeseen. Vaikka leffa sijoittuu lähitulevaisuuteen, sen kuvaama sotatanner herättää vahvoja mielleyhtymiä ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta. Ainakin maantieteellinen dynamiikka on tuttu, sillä se toistaa molempien konfliktien kenties kuuluisinta näyttämöä. Mielikuvituksettomat avaruusolennot ovat nimittäin luoneet vahvan aseman Keski-Eurooppaan. Niinpä sankarit käyvät ihmiskunnan turvaamiseksi kukistamaan vihollista, joka ponnistaa Saksanmaalta.
Elokuvan aloittava – ja sittemmin useasti toistettava – näyttävä taistelu ranskalaisrannalla toimii Normandian maihinnousun scifiversiona. Myös taistelujen luonne muistuttaa maailmansotien massa-armeijoista. Taistelukentälle passitettavat sotilaat on varustettu futuristisella eksoskeletonilla, mutta he eivät ole eliittijoukkioita vaan suurissa joukoissa värvättyä tavallista jalkaväkeä. Elokuva putoaa science fiction -keksintöjen ansaan: Uusi teknologinen edistysaskel on helppo keksiä, mutta on hankala hahmottaa, miten se muovaa sosiaalisia malleja ja kulttuurisia käytänteitä. Edge of Tomorrow ei edes pyri pohtimaan näitä aspekteja. Sen sijaan se haikailee sotaa sellaisena Euroopan länsirintamalla käytävänä sankaritarinana, jollaisena sitä on kerrottu yhdysvaltalaisessa fiktiossa ja historiankirjoituksessa viimeisellä vuosisadalla.
Toimintaspektaakkelin innostavimmat elementit ovat kuitenkin kotoisin japanilaisesta lähdemateriaalista, nuorisolle suunnatusta light novel –teoksesta All You Need Is Kill. Sieltä ponnistaa muun muassa Full Metal Bitchiksi nimetty, miehisimmätkin miehet maskuliinisessa pullistelussa vaimentava Vrataski, joka ryntää taisteluun japsiropesta lainatun ylileveän miekkansa kera. Parhaimmillaan elokuva onkin kuin länsimaiseksi live action –elokuvaksi sovitettua mangaa, mikä tarjoaa vaihtelun välähdyksiä länsimaisen toimintaelokuvan kuluneeseen kuvastoon.
Monet Edge of Tomorrow’n kiinnostavimmista tarina-, hahmo- ja rekvisiittaelementeistä jäävät kuitenkin varsin irrallisiksi ja vaille suurempaa käyttöä. Epäselväksi jää esimerkiksi se, mitä matkijoiksi nimetyt ja muodottomana pikselimassana toteutetut avaruusolennot muka matkivat. Elokuva tuntuukin siltä, että se on hakannut alkuperäismateriaalin palasiksi useaan otteeseen ja karsinut sen uuteen uskoon, kunnes mukana säilyneet elementit ovat menettäneet kaiken merkityksensä. Lisäksi elokuva ei tunnu osaavan päättää, ovatko päähenkilön palvelustoverit tärkeä osa tarinaa vai ei. Niinpä se hyppii Cagen sooloseikkailuista remuavan ryhmän pariin ja takaisin.
Värikkään, vaikkakin jossain määrin kliseisen, ryhmän sivuuttaminen korpeaa siksi, että pelkän Cagen seuraaminen on varsin mielenkiinnotonta puuhaa. Hahmon kokema kamppailu ei innosta, sillä tätä piinaavaan aikasilmukan takana odottava tavoite on tylsän geneerinen. Maailman pelastaminen on Päiväni murmelina –skenaarion pantiksi liian muodoton, jotta siitä saisi tyydyttävästi otetta. Cagen aikasilmukan muodossa kohtaama uusi mahdollisuus ei ensisijaisesti tarjoa hänelle mahdollisuutta kasvaa hahmona – ellei usko Bill Paxtonin paasausta sodasta rohkeuden kiirastulena, tai leffan viimeisen kolmanneksen aikana tyhjästä revittävää pakollista romanssintynkää Vrataskin kanssa – vaan hioa kykyjään kuin toiminnallisessa videopelissä konsanaan. Cage oppii kukistamaan kohtaamansa fyysiset vastukset, mutta hahmona hän jää vaille samaistumispintaa. Edes sadat kuolemat ja tauoton treenaaminen eivät tunnu hetkauttavan Cagen psyykettä tai Cruisen vakaata kansikuvaimagoa suuntaan tai toiseen. “Elä, kuole, toista”, eikä enempää odoteta, kuten elokuvan juliste muistuttaa.
Toistaminen onkin turvallisempaa kuin uuden tekeminen. Ehkä siksi elokuva hakee sotakentille visuaalisen inspiraationsa menneestä, vaikka tapahtumat sijoittuvat tulevaan. Edge of Tomorrow tuudittaa katsojaa turvallisuudentunteeseen luomalla maailman, jossa sen pahemmin teknologiassa kuin ajassa tapahtuvat loikkaukset eivät luo mitään, mikä poikkeaisi totutusta. Muuttumattomuus tarkoittaa toki helppoa lähestyttävyyttä, koska se ei vaadi katsojaa haastamaan itseään tai maailmankuvaansa. Toisaalta täsmälleen samasta syystä Edge of Tomorrow’n mahdollisuudet todella säväyttää jäävät hatariksi – eikä se tilanne parane edes useiden yritysten myötä.