Kategoria:

Heremias (2006)

Sallikaa minulle pieni yleistys useiden elokuvaharrastajien puolesta: luulemme elokuvankatsojina olevamme usein vaihtoehtoisia maultamme, koska olemme tottuneet pitämään jotenkin kokeellisina kameratekniikoiltaan hurjia elokuvia, joiden dramaturgia on kuitenkin perinteistä järjestystä noudattava. Esimerkiksi Unelmien sielunmessu: hurja musiikkivideomainen estetiikka tukee erittäin saarnaavaa ja kylmän vanhatestamentillista tarinaa, jossa noususta ja ansaitsemattomasta gloriasta seuraa aina tiputus helvettiin, vapautus tuskan kautta.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg
Kategoria:

The Man from London (2007)

The Man from London oli Béla Tarrille paluu film noiriin, jota oltiin käsitelty puolitoista vuosikymmentä aiemmin elokuvassa Tarrin tyylillisesti ankarimmassa elokuvassa Damnation. Elokuvan tekoa varjostivat monet seikat. Ilmestyttyään elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Sitä kuvailtiin toisinaan jopa ohjaajan työryhmän tylsimmäksi teokseksi, jossa minimalistinen ja hidas tyyli oltiin viety jo äärimmilleen. Esteettisesti moitteita sai myös elokuvan dubbaustyöskentely. Suurin osa näyttelijöistä on unkarilaisia, mutta elokuvassa kuullut kielet ovat ranskaa ja englantia. Tekoa jarrutti vielä tuottaja Humbert Balsanin itsemurha, joka jäädytti rahavarat rahoittajien vetäytyessä paniikkinappulaa hakaten projektista pois ja joka oli tuhota koko elokuvan. Filmi on omistettu Balsanin muistolle.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg
Kategoria:

Marco Beltrami penetroi harrastustani

Heräsin eräänä yönä kylmän hien puskiessa kasvoilleni. Mielessäni oli vain yksi kysymys. Miksi elokuvasäveltäjä Marco Beltramin minussa herättämät tunteet hämmentävät minua näin? Kuvaillakseni tätä outoa suhdetta kyseiseen mieheen ja hänen työhönsä, minun pitänee aloittaa alusta. Elokuvaa kuvaillaan taiteenlajina usein taianomaiseksi. Joskus tämä taika kuitenkin rikkoutuu. Loitsu sanoo itsensä irti jos juoni menee viemäristä alas, näyttelijä lausuu repliikkinsä kiviseinän karismalla tai toimintaa leikataan kuin hiuksia 90-lukulaisen Johnny Deppin kampaamossa. Tähän ikävään laadunpudotukseen on mielestäni kuitenkin olemassa parannuskeino – Musiikki. Erinomainen, tilanteeseen sopiva elokuvamusiikki voi pelastaa hölmöt juonenkäänteet onnistumalla narratiivin typeryydestä huolimatta ruokkimaan katsojan immersionhalua sopivilla soinnuilla. Juuri tällaisen musiikin tekemiseen herra Beltrami sopii kuin nappi otsaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Joint Security Area (2000)

Pohjois- ja Etelä-Korean välinen juopa ei ole elokuvateollisuuden käsitellyinpiä aiheita vaikka se tarjoaa määrättömästi herkullisia mahdollisuuksia. Muistettavin vierailu näillä seuduin lienee Pierce Brosnanin viimeiseksi Bond-esiintymiseksi jäänyt Die Another Day, jossa Koreoiden rajamiinoitteen poispyyhkäisy muodosti pääkonnan suunnitelmien kulminaatiopisteen ja uhkasi aloittaa uuden sodan.

Eteläkorealainen Joint Security Area lähestyy tätä erästä maailmanhistorian räjähdysherkimmistä asetelmista huomattavasti pienemmän kaliiberin ratkaisulla, mutta osuu maaliin loppujen lopuksi paljon tarkemmin. JSA:ssa koreoiden välinen vyöhyke toimii kirjaimellisesti rajat ylittävän ystävyyden näyttämönä, mikä ottaa napakasti kantaa maiden väliseen naurettavaan tilanteeseen. Korean niemimaan viimeaikaisten tapahtumien valossa JSA lienee nyt peräti ajankohtaisempi kuin julkaisunsa yhteydessä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jarno Väistö
Kategoria:

Kauhuelokuvan sisäsiittoisuudesta

“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

The Iron Ladies (2000)

Yleisö rakastaa altavastaajia, englanniksi underdogeja. Jokainen joukkueurheilua käsittelevä elokuva perustuu samalle kaavalle, jossa luuserijoukkue haastaa ja lopulta voittaa suosikkijoukkueen keskinäisen solidaarisuuden ja ankaran harjoittelun ansiosta, mutta ennen kaikkea siksi, että he nauttivat urheilusta urheilun itsensä tähden. Suosikkijoukkue hamuaa luonnollisesti vain voittoa ja suhtautuu urheiluun siis väärin. Thaimaalainen The Iron Ladies ei ole enempää kuin tyypillistäkin tyypillisempi underdog-tarina, jonka kaikki voivat tunnistaa esimerkiksi The Mighty Ducks – trilogiasta. Iron Ladies on kuitenkin hieman erilainen urheiluelokuva, sillä sen altavastaaja on homoista, transvestiiteista ja transseksuaaleista koostuva lentopallojoukkue, jollainen oikeasti voitti Thaimaan lentopallomestaruuden vuonna 1996.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jens Hattuniemi