Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaali järjestettiin historian ensimmäisen kerran 14.-17.3.2013. Sen tarjonta koostui uudesta aasialaisesta elokuvasta. Uudelle festivaalille oli tarvetta muutoin melko ankeassa Suomen elokuvakeväässä. Juurikin festivaalin ajankohta sekä tarjonta olivat tarvittava piristysruiske, jota Helsingin festariskene kaipasi. Kävin katsomassa muutaman elokuvan verran, mistä festarissa oikein oli kyse.
Ennen syrjäytyneitä olivat joutilaat. Ennen kuin keskustelu kouluttautumattomista, työttömistä ja sosiaalisesti eristäytyneistä nuorista ihmisistä alkoi dominoida suomalaista tiedonvälitystä, jonka eräänlaisena huipentumana voi nähdä Virpi Suutarin Hilton! – dokumentin, Suutari kirjoitti, ohjasi ja osittain leikkasi Susanna Helken kanssa vuosituhannen vaiheessa maakunta-Suomen monituisiin ongelmiin pureutuvan teoksen Joutilaat. Se seuraa kolmen nuoren miehen elämää jossain päin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoa, Suomen rajaseudulla, Suomussalmella.
Ehkä ensimmäisenä kokee hämmennystä tai puutuneisuutta. Loputtomalta tuntuvassa alkukohtauksessa seurataan käsivaralla kuvattua moottoripyöräkilpailua, joka jatkuu ja jatkuu ilman minkäänlaista dramatiikkaa, yllätystä tai murtumaa. Pyörät hidastavat mutkassa ja kiihdyttävät uudelleen, kunnes syöksyvät jälleen eteenpäin seuraavalla suoralla. Moottorien äänet katoavat ja jylähtävät uudelleen. Sää on tavanomaisen tylsistyneen aurinkoinen. Kamera yrittää ilmeisestikin pysytellä elokuvan päähenkilössä, Bud Clayssä (Vincent Gallo), välillä hetkellisesti hukaten hänet, mutta lopulta löytäen taas uudelleen.
Anoreksia nervosa on sairaus, mitä on hyvin helppo olla ottamatta vakavasti. Typerä ämmä ei halua syödä? Entä sitten? Miksi kutsuisit anoreksiasta kärsiville suunnattua ravintolaa? Tyhjä lautanen. Yksinäinen kokki. Vaikka koomikko George Carlinin hauskoista anekdooteista vaikuttaisi uupuvan empatia tai myötätunto, niin hän ei sävellä riitasointuja vain luuviuluista. Carlin kritisoi ennen kaikkea länsimaista kulttuuriamme, joka on selkeästi ympäristö, missä tällaiset sairaudet voivat syntyä. Ilmiö on niin laaja, että anoreksia nervosaa sairastaville on hoitokoteja jollaisen arkea Lauren Greenfieldin Thin käsittelee.
Cannesin elokuvafestivaaleilla 2004 ensiesityksensä saanut Hotel on itävaltalaisen ohjaajan Jessica Hausnerin toinen kokopitkä ohjaustyö. Kyseessä on Michael Haneken elokuvia hyvin vahvasti muistuttava psykologinen trilleri ilman trillerille ominaisia piirteitä. Se kertoo nuoresta naisesta, Irenesta (Franziska Weisz), joka saa uuden työn hotellin vastaanottovirkailijana. Aluksi miellyttävältä vaikuttava työ saa päivä päivältä yhä epämääräisempiä piirteitä. Muut hotellin työntekijät tuntuvat suhtautuvan varautuneesti ja epäillen Irenea kohtaan. Pomo korostaa päivittäin kuinka tärkeää on pitää kellarin ovet lukittuina, työkaveri Petra (Birgit Minichmayr) pyytää jatkuvasti Irenea tekemään hänen työvuoronsa antamatta kuitenkaan vastapalveluksia tai edes kiitosta. Pian Irenelle selviää, että edellinen vastaanottovirkailija on kadonnut jälkiä jättämättä. Ainoastaan räikeän punaiset silmälasit ovat jääneet jälkeen – ovatko ne sitten unohtuneet vai jätetty tarkoituksella, sitä meille ei kerrota. Työntekijöiden keskuudessa liikkuu urbaanilegenda poltetusta noidasta, joka kummittelee hotellin vieressä sijaitsevassa metsässä. Onko Irenen edeltäjän katoamisella ja noitahuhuilla jokin yhteys? Vai onko hotellin epäilyttävä työväki syynä nuoren naisen mystiselle katoamiselle?
Leikkauksestaan erityiskiitokset ansaitseva elokuva tekee kunniaa sille kauneudelle, jota laji parhaimmillaan edustaa.
Work Hard – Play Hard; Leviathan; Winter, Go Away!, Fortress ja erikoisnäytökset Mario Ruspolin ja Rose Lowderin elokuvista.
Raporttimme viimeisessä osassa kaksi Tony Raynsin mestariluokan näytöstä (Suzhou River, Pickpocket), Les Girls, The Smiling Madame Beudet ja Sátántangó.
