Törkyä kankaalle 40 vuotta – haastattelussa Lloyd Kaufman
Troman pomo on ylpeä uimisestaan valtavirtaa vastaan.
Troman pomo on ylpeä uimisestaan valtavirtaa vastaan.
Oikeushammaslääkäri Oili Lyyra (Tanjalotta Räikkä) selvittää rannasta löytyneen ruumiin henkilöllisyyttä miesystävänsä, rikosetsivä Eero Harakan (Kari Sorvali) kanssa. Yksityiselämän puolella Oililla on ongelmia siskonsa Lauran (Anna-Elina Lyytikäinen) boheemin käytöksen kanssa. Oili haluaisi Lauran ryhdistäytyvän, käyvän koulunsa loppuun ja tähtäävän kohti keskiluokkaista unelmaa. Kaksi autoa, kaksi lasta ja yksi koira. Laura viettää kuitenkin aikaa naisten kanssa, jotka kyseenalaistavat Oilin neutraalin suhtautumisen työssään näkemään väkivaltaan ja naisten kohteluun. Kuin kohtalon ivaksi, Laura raiskataan puistossa, ja Oili joutuu kyseenalaistamaan oman luottamuksensa suomalaiseen oikeusjärjestelmään, omiin arvoihinsa ja ennen kaikkea miehiin. Lauran ystävät paljastuvat naisia kaltoin kohtelevia miehiä rankaisevaksi iskuryhmäksi, joka ottaa seuraavaksi kohteekseen nuorille tytöille pelon maantiedettä opettavan autokoulunopettaja Auvisen (Pertti Sveholm).
Kalifornian pääkaupungista Sacramentosta 30 kilometriä luoteeseen sijaitsee yksi maailman eniten vartioiduimmasta vankilasta. Folsomin piirivankilaan sijoittuva At Night I Fly on elokuvasäveltäjänä muun muassa toiseen festivaalin elokuvaan Belleville Babyyn musiikit tehneen Michel Wenzerin debyyttityö kokopitkänä elokuvana, vaikka kestoa tällekin elokuvalle tulee vain sopivat 88 minuuttia. Folsom on sama paikka, jossa muun muassa Edward Bunker ja Danny Trejo ovat nuorina lusineet, ja jossa Johnny Cash kävi kuuskytluvulla heittämässä kuuluisat keikkansa.
Moi, un noir on klassikko, jolla on tietysti oma paikkansa elokuvahistoriassa artifaktina ja maantieteellisenäkin esineenä, todisteena. Niin sanotun etnografisen elokuvan saralla se on suunnannäyttäjä ja toimi myös lähtölaukauksena afrikkalaisen elokuvakulttuurin kehitykselle tulevina vuosikymmeninä. Sen henkinen vaikutus on nähtävissä esimerkiksi Djibril Diop Mambétyn erinomaisessa maagisen realismin merkkiteoksessa Touki bouki (1971).
Lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta. Kim Longinotton Hold me tight, let me go sukeltaa englantilaiseen Mulberry Bushin kouluun, jossa opiskelee 40 hyvin häiriintynyttä lasta. Mulberry Bush on lapsille viimeinen mahdollisuus oppia tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa, jotta he voisivat opiskella normaalissa koulussa. Yhdellä hetkellä lapset leikkivät ja opiskelevat normaalisti aivan kuin ketkä tahansa lapset ja toiselle hetkellä käyvät opettajien ja muiden oppilaiden kimppuun. Ohjaajilla on selkeät toimintamallit lasten varalle; he selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, kohottamatta ääntään kuinka lapsen pitää käyttäytyä ja äärimmäisissä tapauksissa painavat raivoissaan olevan pojan maahan, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita.
Ohjaaja Jia Zhangke on monille tuttu nimi länsimaisilla elokuvafestivaaleilla palkintopöydät tyhjentäneistä Kiinan yhteiskunnallisia ongelmia käsittelevistä fiktioelokuvistaan. Yleensä vähäosaisten turhautumista ja paikallaan pysymistä kuvaavan ohjaajan dokumentti Useless kertoo kolmen esimerkin kautta kiinalaisesta vaateteollisuudesta sekä siitä, miten eri paikkakunnilta ja tuloluokista olevat ihmiset suhtautuvat muotiin.
Carlos Reygadas on todennut Battle in Heavenin olevan hänen rakas ongelmalapsensa eikä ihme. Se on lähempänä hengeltään ristiriitaisen vastaanoton saanutta Post Tenebras Luxia kuin yleisesti arvostettuja Japónia ja Silent Lightia. Samoin Battle in Heaven on vaarallisen lähellä lipsua sinne epämääräiselle alueelle, jossa voidaan puhua kansainvälisen art house -elokuvan kliseistä: mukana on estotonta seksuaalisuutta, yllättävää ja hyökkäävää väkivaltaa ja stoalaisesti ympäröiviin tapahtumiin reagoivia henkilöitä. Se myös todennäköisesti suututtaa ja etäännyttää katsojansa käsittelemällä niinkin epäseksikkäitä aiheita kuin luokkaeroja, uskonnollisuutta ja kokonaisen kulttuurin sairautta.
Jukka Kärkkäisen (Kovasikajuttu) ja Teemu Nikin (3 Simoa) koostaman sekä esittelemän, Elokuvateatteri Orionissa pidetyn näytöksen ohjelmisto ei pohjautunut itse festivaalien historiaan. Elokuvat ovat valittu edustamaan kotimaista roskaestetiikkaa, joskaan varsinaista roskaisuutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä esiinny kuin yhdessä elokuvassa. Puhuisin ennemmin mustista komedioista, jotka pyrkivät kukin tavallaan hylkäämään säädyllisen ja kunnollisen elokuvanteon rajat. Mahdollisimman korkea loukkaavuusaste on tässä yhteydessä merkittävä ansio. Esiintyjät itse virittivät yleisöä vastaanottavaiseen tilaan yrittämällä oksentaa ämpäreihin valkokankaan edessä.