Tunnetaan myös nimillä: Wuyong; 无用
Maa: Kiina, Hongkong
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Zhangke Jia
Kuvaus: Zhangke Jia, Nelson Yu Lik-wa
Leikkaus: Jia Zhang
Sävellys: Giong Lim
Näyttelijät: Ke Ma
Ohjaaja Jia Zhangke on monille tuttu nimi länsimaisilla elokuvafestivaaleilla palkintopöydät tyhjentäneistä Kiinan yhteiskunnallisia ongelmia käsittelevistä fiktioelokuvistaan. Yleensä vähäosaisten turhautumista ja paikallaan pysymistä kuvaavan ohjaajan dokumentti Useless kertoo kolmen esimerkin kautta kiinalaisesta vaateteollisuudesta sekä siitä, miten eri paikkakunnilta ja tuloluokista olevat ihmiset suhtautuvat muotiin.
Ensimmäisessä jaksossa kuvataan guangdongilaisen tekstiilitehtaan työläisten arkea. Vähäpalkkaista ja monotonista työtä tekevien ihmisten kasvoilta paistaa turhautuminen ja tylsistyminen toistuvaa rutiinia kohtaan. Todella vähäeleisesti etenevä jakso kuvastaa, miten työläiset ovat ikään kuin tehtaan vankeja. Jaksossa nähtävä kuva siitä, miten työläiset joutuvat joka päivä kiipeämään tehtaan kiinni olevan portin yli vahvistaa tätä.
Toinen jakso keskittyy Ma Ke –nimiseen kiinalaiseen vaatesuunnittelijaan, joka on ehdottomasti sitä mieltä, että massatuotetut vaatteet ovat sieluttomia. Käsintehdyt vaatteet ovat hänelle aina jotain uniikkia, koska niiden takana on oltava tarina ja tämän myötä niille kehittyy oma elämänkaarensa. Haute couture –tyyliin luottava vaatesuunnittelija esittelee elokuvassa uuden mallistonsa nimeltä Wu Yong, josta tulee myös elokuvan nimi. Vaatteet itsessään ovat viimeisen päälle hienoimmista materiaaleista tehtyjä luomuksia, jotka haudataan maahan, jotta ne näyttäisivät kuluneilta rääsyiltä. Malliston nimen ironisuuden vuoksi onkin mielenkiintoista, että ne uppoavat muotiyleisöön aivan täysillä. Toisesta osiosta löytyy hyvin paljon haastatteluja, ja se huipentuu Pariisissa pidettävään muotinäytökseen.
Kolmannessa jaksossa käydään Shangxissa sijaitsevassa kaivoskaupungissa. Siellä eräs räätäli on joutunut lopettamaan työnsä ja siirtymään hiilikaivokseen elättääkseen perheensä. Toinen paikallinen räätäli elää jatkuvassa pelossa töiden loppumisen vuoksi. Rakennus, jossa hänen liikkeensä toimii, on purku-uhan alla. Kolmannen osion kuvaustyyli on selkeästi fiktioelokuvaa muistuttavampi kuin muissa, sillä siinä seurataan pitkään kaupunkilaisten elämää, usein selkeästi lavastetuissakin tilanteissa. Lisäksi kaupunkilaisten annetaan keskustella keskenään sen sijaan, että heitä haastateltaisiin koko ajan. Haastatteluissa itsessään kaupungin asukkaat tuntevat selkeästi olonsa hyvin epämukaviksi, koska he eivät osaa sanoa mitään tähdellistä vaatteista tai muodista.
Useless näyttää, miten joillekin vaatteiden valmistus on elinehto, kun taas toisille niiden suunnittelu on intohimo. Shangxilaisen kaupungin asukkaat eivät taas pysty elättämään itseään sillä elokuvan keskiön muodostavan vaatesuunnittelijan hehkuttamalla autenttisella käsityöllä. Oikeastaan kaivoskaupungin ihmisille vaatteilla ei ole merkitystä, kunhan on jotain päälle pantavaa. Suurkaupungin reissulta megastoresta ostettu halpispuku onkin heille se ihmeellisin asia vaatemaailmassa, kun taas Pariisissa muotinäytöksen vieraille hienoista materiaaleista valmistetut rikkinäiset rievut ovat parasta ikinä, koska ne ovat ennennäkemätöntä ja vierasta. Katsojalle syntyy tästä melko ristiriitainen olo, sillä Useless ei keskity tarpeeksi näiden näkökulmien väliseen ongelmallisuuteen, vaan päätyy lopulta vain toteamaan tämän kaltaisia yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä. Ma Ke esitellään elokuvassa selkeästi älykkäänä visionäärinä, joka on kaiken muotimaailman pinnallisuuden yläpuolella. Välillä elokuvasta tulee olo, että se ylistää kiinalaista vaateteollisuutta, joka on vihdoinkin noussut länsimaisen vastaavan tilalle. Toisaalta tällaisten ajatusten jälkeen elokuva vierittää kuvia ranskalaisista huippumalleista istumassa tylsistyneinä, kun heitä puetaan rikkinäisiin rääsyihin ja heidän naamansa peitetään lialla, jolloin vaikutelma kääntyy täysin päälaelleen.
Myös elokuvan musiikit sotivat sitä vastaan. Useless sortuu liian usein todella alleviivaavaan ja moneen kertaan esimerkiksi YLE:n televisiodokumenteissa kuultuun pimpelipom-surumusiikkiin, joka yrittää luoda kohtauksiin jopa nolostuttavan ”kaikkihan me tässä samassa veneessä ollaan” –tunnelman. Joissain kohtauksissa taas musiikkivalinnat tuntuvat olevan kuin suoraan Radio Aallon yösoittolistalta. Kaikki nämä ovat pahoja tyylirikkoja, koska ne yrittävät ajaa elokuvan pelkän tunnelmoinnin puolelle. Huippumuotia käsittelevässä osiossa alleviivaava fiilistely yhdistettynä aivan kertakaikkisen upeaan kamerankäyttöön tekee Uselessista välillä jopa pelottavan tapauksen, koska nyt elokuva tuntuu löytävän liikaa hyviä puolia kaikesta – aivan kuin se unohtaisi vähän väliä, mihin se itsekään pyrkii. Tällöin kiiltokuvamainen pinnallisuus pääsee valloilleen, ja elokuvan muu sanoma jää viimeisen päälle siloteltujen ja kivojen kuvien alle. Se on hyvin häiritsevää, että kauniita takkeja ja kaivostyöläisten kurjuutta kuvaavasta elokuvasta jäävät todennäköisemmin mieleen juuri ne takit.
Dokumentilla on omat selkeät huippuhetkensä. Kukaan tuskin pystyy ottamaan vakavissaan kasvottomiksi jäävien naisten keskustelua, jossa eräs heistä tokaisee: ”Pradan tuotteissa on jotain niin kovin… filosofista”. Ma Ke saa elokuvassa paljon ruutuaikaa, ja hänen juttunsa eivät onneksi ole lähelläkään tuollaisia heittoja, joten on mahdollista, että katsoja jopa samaistuu hänen ajatuksiinsa. Elokuva onnistuu myös toteamaan nuo ajatukset melko yksipuolisiksi ja käytännössä totuuspohjaa vailla oleviksi. Tämä tuntuu tapahtuvan kuitenkin hieman vahingossa, sillä nainen esitetään haastatteluissaan koko ajan positiivisessa valossa. Vaikka häntä ei tietenkään tulisi tuomita alimpaan helvettiin, ei elokuvan esittämä ”kyllä tässä kaikilla on pointtinsa” –asenne kuljeta sitä täysin kunnialla loppuun asti. Vaikka Useless on parhaimmillaan erinomainen kuvaus muotimaailman pinnallisuudesta ja heikompiosaisten tilasta Kiinassa, jää elokuvasta ristiriitaisuuksiensa ja tyylirikkojensa vuoksi lopulta olo, että ohjaaja Jia pystyisi paljon parempaankin.