Maa: Yhdysvallat
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Lauren Greenfield
Kuvaus: Amanda Micheli
Leikkaus: Kate Amend
Sävellys: Miriam Cutler
Näyttelijät: Shelly Guillory, Brittany Robinson, Alisa Williams, Polly Williams
Anoreksia nervosa on sairaus, mitä on hyvin helppo olla ottamatta vakavasti. Typerä ämmä ei halua syödä? Entä sitten? Miksi kutsuisit anoreksiasta kärsiville suunnattua ravintolaa? Tyhjä lautanen. Yksinäinen kokki. Vaikka koomikko George Carlinin hauskoista anekdooteista vaikuttaisi uupuvan empatia tai myötätunto, niin hän ei sävellä riitasointuja vain luuviuluista. Carlin kritisoi ennen kaikkea länsimaista kulttuuriamme, joka on selkeästi ympäristö, missä tällaiset sairaudet voivat syntyä. Ilmiö on niin laaja, että anoreksia nervosaa sairastaville on hoitokoteja jollaisen arkea Lauren Greenfieldin Thin käsittelee.
Hoitokotia voisi kuvailla eräänlaiseksi anorektikkojen katkaisuhoidoksi. Sinne tullaan vasta kun tilanne on hengenvaarallinen, jos silloinkaan, ja elämä lähtee perusasioiden, kuten syömisen opettelusta valvovien silmien alla. Joka aamu potilaat nousevat punnitukseen ja hoitaja kysyy, että huippaako ja katsoo sinertävätkö sormet heikon verenkierron takia. Painon tarkkailun ohella potilaiden ajattelumaailmaan perehdytään yksilö-, ryhmä- ja perheterapian avulla. Päähenkilöiksi muodostuvat lähes kolmekymppisetAlison ja Polly, hieman nuorempi Shelly ja 15-vuotias Brittany.
Jostain syystä pinnalliset ihmiset esitetään mediassa aina paljon huolettomampina ja iloisempina kuin tiedostavat ja älykkäät ihmiset. Ollako iloinen metsäsika vai kärsivä Sokrates? Thinin naiset ovat eräänlainen yhdistelmä molempia, he ovat taantuneet teini-ikäisen pinnallisuuden tasolle niin pahasti, että jokainen tietoinen hetki omasta kehosta on tuskaa joka ikinen sekunti. Kaikkein häkellyttävintä on nähdä aikuisten 30-vuotiaiden naisten huoneet, jotka on koristeltu samanlaisilla vesiväritöillä ja askarruksilla, mitä 13-vuotias tekisi. Samoin klikkiytyminen hoitokodin henkilökuntaa tai muuta asukaskuntaa vastaan muistuttaa erehtymättömästi yläasteikäisten tyttöjen ryhmäkäyttäytymistä. Sääntöjen rikkominen, kuten tupakointi vessassa ja puhuttelu henkilökunnan edessä tuo mieleen puhuttelun rehtorin kansliassa. He ovat kaikki jollain tasolla kykeneviä toimimaan yhteiskunnassa normaalien aikuisten tavoin, Shelly on ammatiltaan jopa hoitaja(!) Mutta pinnallisuus, oman navan loputon vartioiminen ja rankaiseminen riuduttaa heitä hiljalleen pois fyysisesti ja henkisesti.
Näille naisille anoreksiassa kyse ei ole vain sairaudesta, vaan elämäntavasta, jonka sivuoire anoreksia on. Vuodet ja joissain tapauksissa vuosikymmenet ovat kuluneet omaa peilikuvaa tuijottaessa, kaloreita laskiessa, vaatteita sovittaessa, sairaus on lopulta sairaan ihmisen ainoa määrittelevä ominaisuus eikä persoonallisuudessa jää tilaa millekään muulle. Shelly toteaa kuivasti, että hänellä oli joskus persoonallisuus. Anoreksiaa sairastavien on näin ollen tuhottava ja hylättävä entinen identiteettinsä kokonaan, jos mielivät parantua. Kaikki asiat, jotka olivat aiemmin kaikkein tärkeimpiä, on todettava vastenmielisiksi, jotta parantuminen ja uuden, terveemmän elämän ja persoonallisuuden syntyminen olisi mahdollista. Tietyt valinnat menneisyydessä, jotka ovat olleet hyvin merkittäviä, kuten uravalinta, on todettava pakkomielteen seuraukseksi.
Thin ei selitä pakkomielteistä paastoamista ja syömisen kontrollointia pop-kulttuuri-psykologialla barbie-nukeista. Jostain syystä nämä naiset ovat vain oppineet saamaan tyydytystä tällä tavalla. Dokumentti vihjaa syyn löytyvän usein lapsuudesta ja perhe-elämästä, jolloin ihminen oppii mikä on toivottavaa ja ei-toivottavaa käytöstä. Se alkaa hyvin viattomasti tiettyjen tekojen palkitsemisella, mutta vuosien varrella kasvaa äärimmäisiin mittasuhteisiin, kun aikuiseksi kasvanut ihminen on vapaa palkitsemaan itseään niin usein kuin tahtoo lapsena opitulla tavalla.
Greenfieldin dokumentti on hyvin intiimi kuvaus anoreksiasta sulkien lähes kaiken hoitokodin ulkopuolisen pois ulottuviltaan. Näemme vain seuraukset, joiden arvellaan syntyneen sisaruskateuden, vanhempien kommenttien tai opittujen syömistottumuksien perusteella. On täysin mahdotonta arvioida, että kuinka ratkaisevassa tekijässä nämä mahdolliset syyt ovat, mutta minut se sai hyvin vaivaantuneeksi. Lapsuus näyttäytyy laajana muistojen suona, jonka läpi olemme kaikki tarponeet, kunnes on koittanut aikuisen ihmisen elämä. Ja tuo suo määrää millainen olet loppuelämäsi ja kohtalosi. Yksikään dokumentin naisista ei parane lopullisesti, vaan katkon jälkeen alkavat oikeat haasteet oikeassa aikuisten elämässä ja on ilmiselvää, että anoreksia tulee aina kulkemaan mukana.
