DocPoint-artikkelimme toisen osan ovat koonneet Jens Hattuniemi, Jyri Majuri ja Mikko Lamberg. Tässä osassa tarkastelemme lähemmin Rose Lowderin ja Mario Ruspolin elokuvia sekä muutamia uudempia dokumenttituotoksia.
Work Hard – Play Hard (2012)
Kun olin 14-vuotias, yläasteen historianopettajani julisti luokallemme, että vielä hänen aikanaan jonkun ihmisen aikuisikä saattoi kulua yhdessä työpaikassa, kutsuen tätä työputkeksi. Me taas tulisimme olemaan pätkätyöläisiä, ei siinä negatiivisessa merkityksessä, minkä julkinen keskustelu on tälle sanalle antanut, vaan suurin osa meistä todennäköisesti vaihtaa ammattia useammin kuin kerran elämänsä aikana. Work Hard – Play Hard pureutuu saksalaiseen työympäristöön eli paikkaan, joka tekee kaikkensa luodakseen työntekijälle miellyttävän työympäristön, mutta samalla myös vaatii työntekijältään äärimmäisen paljon.
Work Hard – Play Hard avautuu kuin 60-lukulainen scifi-elokuva. Jättimäinen lasipalatsi hassun muotoisine ja värisine huonekaluineen on mitä ihmiset olisivat 50 vuotta sitten kutsuneet futurismiksi. Kyseessä on Unilever-yhtiön uuden toimistorakennuksen avajaiset, jonka on tarkoitus olla työpaikka kuitenkaan olematta työpaikka vaan koti. Leikkaus työntekijöiden virkistyspäivään, jossa työntekijät oppivat metsänsiimeksessä ”antautumaan” eli kaatumaan kollegansa käsivarsille. Yleisö nauraa.
Work Hard – Play Hard on paikoitellen tuskallisen paljastava dokumentti aivan käsittämättömästä arvomaailmasta, joka on soluttautunut jokaiselle työpaikalle ja opiskelupaikallekin, minkä tarkoituksena on tehdä työnteosta ja/tai opiskelusta jollain tapaa rennompaa ja näin ollen tehokkaampaa. Työn suorittava luonne yritetään peittää näennäisesti inhimillisillä sanoilla. Kaikki toimistotyötä tehneet tuntevat tämän jargonin, jota yritetään tuoda ihmisten elämiin ikään kuin se olisi inhimillinen tapa puhua ja tuo vastenmielinen, työhön keskittyvä ja tuloksen ja voiton tuottamiseen kiimaisesti suhtautuva ajattelumalli olisi jotenkin ihmisläheistä. Kuvista ei kuitenkaan paista läpi minkäänlainen inhimillinen lämpö, kodinomaisuus, vaan kyse on kaikista yrityksistä huolimatta vain työpaikasta.
Olen aina pohtinut, että onko olemassa ihmisiä, jotka aidosti uskovat tähän kolkkoon roskaan. Tottakai Work Hard – Play Hardissa esiintyvät yrityspamput pistävät parastaan ja yrittävät esittää yrityksensä parhaassa mahdollisessa valossa, mutta uskooko kukaan oikeasti, että työpaikka voisi tuntua yhtä intiimiltä kuin työntekijän oma koti? Pamppujen puheiden perusteella tämä on ainakin tavoite, työn tekeminen yhtä intiimiksi kuin oman takapuolen pyyhkiminen. Ihanteellistahan olisi, jos työntekijä ei koskaan haluaisi lähteä pois työpaikaltaan.
Totta kai yritys haluaa pitää huolen hyvästä työntekijästä ja varmistaa hänen viihtyvyytensä, mutta vastapainoksi työntekijän täytyy olla prikulleen soveltuvainen työtehtäväänsä varten. On olemassa konsultteja, jotka osaavat yhden haastattelun perusteella arvioida millainen ihminen olet ja sovitko tähän työhön ja oletko täydellisen työpaikan arvoinen. Kaikki inhimillisyys ja välittäminen ovat ohuimmillaan työpaikkahaastattelussa, jossa konsultit arvioivat työntekijää tämän vikojen kautta. (JH)
Leviathan (2012)
Kalastusaluksen toimintaa mitään selittelemättä 90 minuutin ajan kuvaava Leviathan voi kuulostaa alkuun tylsältä tapaukselta. Siinä ei ole vuorosanoja, ja ainoat kuvatut tapahtumat ovat kalastusaluksen jokapäiväisiä rutiineja. Katsoja näkee, kuinka alus heiluu tyrskyjen armoilla samalla kun sen miehistö heivaa kannelle suunnattoman määrän erinäköisiä mereneläviä ja perkaa ne. 90 minuuttiin mahtuu hyvin paljon kalanraatoja ja kannella lilluvaa verta sekä myrskyjen karaisemia merikarhuja.
Monet yleisössä olleet tuntuivat tulkitsevan Leviathanin kalateollisuuden vastaiseksi dokumentiksi. Sellaisena elokuva ei kuitenkaan onnistu tekemään muuta kuin näyttämään paljon kuolleita kaloja kameran keskittyessä näyttämään, miten raskasta työ itsessään on. Mihinkään Georges Franjun erinomaisen Blood of the Beasts -lihateollisuuskritiikin tasolle ei siis päästä, mutta Leviathania ei mielestäni tule tarkastellakaan kritiikkinä alaa kohtaan. Sen tyylissä kun ei tunnu olevan mitään kalateollisuutta vastustavaa, vaan heiluva käsivarakuvaus keskellä pimeää tuntematonta saa katsojan tuntemaan kunnioitusta tuota työtä tekeviä ihmisiä kohtaan.
Leviathanin suurimmat vahvuudet tulevat esiin, kun katsoja haluaa vain upota kuvien maailmaan ja jumittaa. Kannella lilluvissa kalanpäissä ja aluksen ympärillä lentelevissä lokeissa on jotain kummallisen hypnoottista ja alun uhkaavuuden jälkeen rauhoittavaa. Aluksen jatkuva heiluminen aaltojen tahtiin saa katsojan melkoiseen horrokseen, ja kuvien virta pitää otteessaan erinomaisesti. Leviathan tuo katsojan eteen jotain todella ainutlaatuista, ja sitä varten katsojan kannattaa olla reseptiivisessä tilassa ja mieluiten päihtynyt, jotta kuvavirrasta saa kaiken irti. Sivusilmällä seurattuna muiden asioiden lomassa elokuva kannattaa jättää suosiolla väliin. (JM)
Winter, Go Away! (2012)
Winter, Go Away! on venäläisen riippumattoman Novaja Gazeta -lehden tilauksesta kymmenen opiskelijan toteuttama dokumentti, joka kertoo siitä, miten Vladimir Putinin vastainen aktivismi toimii Venäjällä. Opiskelijat ovat elokuvaa varten seuranneet kameroidensa kanssa muutamia elokuvan keskiöön valittuja aktivisteja ja heidän toimiaan vaalien alla. Seurattavat henkilöt ovat esimerkiksi mielenosoitusten järjestäjiä, Putinin vastustajien kannattajia, ja mahtuupa joukkoon yksi tekojensa seurauksena vankilassa istunut taiteilijakin.
Elokuvassa kuvatut ihmiset ovat selkeästi sitä mieltä, että Putin on diktaattori, joka tulisi syöstä vallasta. Tämän vuoksi elokuvalta siis odottaisi helposti pelkkää Putinin haukkumista ja hänen vastustajiensa kaltoin kohtelun kuvaamista ja jopa suoranaista liioittelua. Siksi onkin erittäin positiivista, että Winter, Go Away!:ssä kuvataan myös tavallisia kadulla vastaantulevia Putinin kannattajia ihmisinä, jotka pystyvät keskustelemaan mielipiteistään sekä antamaan kelvollisia vastaväitteitä. Elokuvan Putin-vastaisuus onnistuukin tulemaan paremmin läpi ja tekemään vaikutuksen, koska se ei tunnu pelkältä väkisintuputetulta propagandalta.
Kun loppupuolella näytetään, miten Putinin vastustajien järjestämä luvaton mielenosoitus hajotetaan turhan kovin ottein, voi katsoja miettiä juuri paikallisten poliisivoimien toiminnan radikaaliutta lainvastaisten tekojen kanssa toimimisessa. Sama pätee myös Pussy Riotin uutisotsikoissakin paljon pyörineeseen esiintymiseen, joka näytetään myös elokuvassa. Kokevatko aktivistit, että radikaali vastarinta on tällaisista asioista kovia tuomioita jakavassa yhteiskunnassa ainoa vaihtoehto?
Kymmenen ohjaajan elokuvasta voisi kuvitella syntyvän pelkkää sekamelskaa, joten on ilo huomata, että Winter, Go Away! pysyy lyhyen kestonsa ajan tiiviinä pakettina, joka tuntuu yhdeltä kokonaisuudelta. Se onnistuu kuvaamaan, että asiat eivät ole itänaapurissamme lähelläkään sillä mallilla kuin esimerkiksi täällä, mutta se ei alennu pelkäksi vastarinnan solvaamiseksi. Lopulta kameroiden kanssa liikkuvien opiskelijoiden osallistuminen ja työpanos on aiheen huomioon ottaen hyvinkin neutraali, vaikka elokuvasta kyllä paistaa läpi myös heidän oma suhtautumisensa vallitsevaan tilanteeseen. (JM)
Fortress (2012)
Moldovan ja Ukrainan rajalla sijaitseva Transnistria elää omaa, absurdilla tavalla muusta maailmasta eristyksissä pysyvää elämäänsä. Tässä näennäisessä paratiisissa ei rikollisuus rehota, diileri tyrkytä huumeita, vaan transnistrialaiset ovat kaikki suoraselkäisiä urheilua ja luontoa rakastavia ihmisiä, jotka ovat presidenttinsä johdolla onnistuneet pitämään poissa läntisen maailman turmelluksen. Ei aivan, Transnistria on todellisuudessa ilmiselvä Venäjän vasallivaltio, sillanpää, harmaa alue Ukrainan ja Moldovan välissä. Kansalaiset käyttävät vaihtoehtoisesti Venäjän, Moldovan tai Ukrainan passeja, mikä sopii kuhunkin tilanteeseen parhaiten.
Dokumentin punaisena lankana toimivat presidentinvaalit, jossa pitkäaikainen presidentti Igor Smirnov pyrkii säilyttämään virkansa surkuhupaisan ja Neuvostoliitolta haiskahtavan propagandan voimin. Seuraamme poliittisen aktivistin ja tavallisen perheen elämää, jotka pohtivat arkisesti omaa kansallista identiteettiään. Onko Transnistria oikea valtio oikealla identiteetillä, johon he kokevat kuuluvansa vai onko kyseessä suurempien pelaajien yksittäinen nappula, jonka pieniä osia he ovat?
Fortress on samalla tapaa kiehtovaa kuvamateriaalia kuin Pohjois-Koreassa käyneiden harvojen ja valittujen turistien kuvamateriaali. Se on oven avaimenreiästä nähty häivähdys maailmasta, jota rationaalisen ihmisen on vaikeaa sisäistää olemassa olevaksi. Transnistria ei eroa itäeurooppalaisesta maisemasta millään tavalla, jylhät neuvostoaikaiset rakennukset dominoivat kaupunkimiljöötä kuin menneiden suuruuden aikojen ruosteiset kummitukset. Kamera tallentaa presidentti Smirnovin edustustehtävissä ja taattuun totalitääriseen tapaan turvamiehet tulevat kovistelemaan dokumentin tekijöitä materiaalin tarkoitusperistä. Vaikka tapahtuma on viaton valmistujaisjuhla, jossa presidentti vain tanssittaa nuoria naisia, tämäkin on liian paljon informaatiota ulkoiselle maailmalle.
Transnistria ei kuitenkaan pidättele kansalaisiaan väkisin, vaan he voivat lukuisten passiensa turvin matkustaa. Jokin, mahdollisesti muutoksen pelko, pitää puolisen miljoonaa ihmistä asumassa tässä neuvostokangastuksessa. Tällä muutoksen pelolla presidentti Smirnovin propaganda toimii ja ihminen on taipuvainen pitäytymään tutussa ja turvallisessa. (JH)
Mario Ruspoli
Erikoisuutena festareilla näytetyssä Orionin klassikkosarjassa nähtiin joukko Mario Ruspolin elokuvia. Tämä unohdettu italialainen elokuvantekijä teki uransa 1950–70-luvuilla esimerkiksi valistusfilmien maailmassa. Uransa Ruspoli loi Ranskassa.
En itse päässyt valitettavasti todistamaan kolmeen osaan jaetun Ruspoli-näytöksen ensimmäistä osaa, mutta jo kahdessa muussa osassa esitetyn viiden elokuvan perusteella pystyi luomaan jonkinlaisen kuvan lyhyestä elämäntyöstä.
Les hommes de la baleine (1956) käsitteli valaanpyytäjien arkea Azoreilla ja muistutti ennen kaikkea Ruspolin maanmiehestä, joka teki vastaavanlaisia dokumentteja 50-luvulla, eli Vittorio de Setasta. Kuten de Setan elokuvissa, myös Ruspolilla käsivaralla pidellyt kamerat tulevat ihmisten työhön ja elämään lähelle, luonnollisesti, havaitsemaan, välttämään tuomioita.
Suurin ero on Ruspolin käyttämässä, alati läsnä olevassa ironiaa viljelevässä kertojaäänessä, joka ei suoraan vastusta valaanpyydystystä, mutta toisaalta kysyy onko näiden mahtavien eläinten tappaminen kosmetiikkatuotteiden vuoksi mielekästä? Kamera kuvaa kuolleen valaan ruhoa: “Tämä valas kostaa kuolemansa jälkeen ihmiselle laittamalla miehet pulittamaan rouviensa ehostustarpeista…”
Toisin sanoen Ruspoli siirtää humoristisesti vastuun eläinten tuhoamisesta porvarilliselle yhteiskunnalle. Köyhät valaanpyytäjät saavat suorittaa likaisen työn ja ovat olosuhteiden urheja kuten valaatkin. Pyytäjät ja valaat tulevat muutenkin verratuiksi keskenään kautta elokuvan.
Toinen valasfilmi Three Cheers for the Whale (1972) on tehty yhdessä dokumentaristimestari Chris Markerin kanssa ja on huomattavan erilainen. Markerin panos tuntuu paitsi luonnonsuojelullisuuden lisääntymisessä -– tästä teoksesta on turha etsiä erityisempiä sympatioita valaanpyytäjille, köyhiä tai ei – myös läsnäolevien kahden kertojaäänen runollisuutena kieliasuna.
Samoin visuaalinen asu on toisenlainen. Three Cheers for the Whale on arkistomateriaalista koottu Markerille tyypillinen runoessee. Osa liikkuvasta kuvasta on aikaisemmasta valaselokuvasta. Osa taas on still-kuvia tai vanhoja maalauksia.
Eläimistä huomio siirtyy ihmisiin. Strangers of the Earth (1961) on osallistuvaa elokuvaa hienoimmillaan ja arkisimmillaan. Ruspoli kameraryhmineen käyskentelee ranskalaisella autioituvalla maaseudulla. Samat ongelmat ovat esillä kuin vaikka Suomessa yhä edelleen: Nuoret muuttavat kaupunkiin ja maajussit jäävät ilman morsioita. Vanhat kuolevat, nuoria ei ole tilalle. Hautausmaatkin jäävät hoitamatta. Köyhyys varjostaa monen elämää. Kerjuulla ei ole kukaan, mutta arkisen pärjäämisen lisäksi ei jää yhtään ylimääräistä kolikkoa tuhlattavaksi.
Tapaamme monia hahmoja. Kolme poikamiesveljestä kertoo aikeistaan jäädä vielä maaseudulle, kunnes on aivan pakko lähteä ja myydä tila. Rahallisesti he tulevat toimeen, mutta vaimoista on turhaa uneksiakaan. Toisessa perheessä vanhukset tahtoisivat edelleen tehdä töitä vanhaan malliin, mutta pojalla on haave modernisoida koko farmi ajan kanssa. Sukupolvet ottavat lempeästi mutta perustavanlaatuisesti yhteen. Syrjässä kaikista muista asuva vanha ja köyhä leskiukko hellii kultakolikkoa, jonka aikoo jättää ihmiselle, joka on hänelle kaikkein läheisin. Lapsia ei ole.
Monilapsisen perheen hurttia huumoria viljelevä isäntä taas toivoo tyttäriensä pääsevän hyviin naimisiin ja mahdollisimman kauas kaupungista, koska kaikkein yksinkertaisimman vaatetuksen ja ruoan lisäksi rahaa ei ole mihinkään muuhun. Haastatteluista ja lähes raamatullista maisemaa tarkastelevista kuvituskuvista muodostuu monipuolinen näkemys muuttuvasta yhteisöstä.
In vino veritas (1964) on Ruspolin jäämistöstä löytynyt filmi, jonka olemassaolosta edes miehen tuotantoyhtiö ei tiennyt mitään. Se on tehty alunperin yleiseen valistus- ja opetuskäyttöön varoittamaan alkoholin kiroista. Muiden miehen töiden tapaan se välttää ankean ja lohduttoman saarnaamisen.
Tyyliltään filmi on lähellä Strangers of the Earthia, joskin keskittyy usean yksikön sijasta yhteen henkilöön eli parantumassa olevaan alkoholistiin. Jo aiemmin hoidossa ollut mies, ammatiltaan muusikko, on ratkennut uudestaan ryyppäämään. Häntä hoitanut lääkäri lähtee hakemaan häntä hänen ystävänsä hoteista, tarkoituksenaan auttaa miestä karistamaan viinin kirot viimeinkin harteiltaan.
Teos on iholle pyrkivästä realismistaan ja alkoholismin todenmukaisesti näyttämisestään huolimatta hyvin elämänmyönteinen. Alkoholistille tyypillisen käytöksen näkee keskiössä olevasta mieshenkilöstä helposti päälle päin sellainen, jonka lähipiirissä on vastaavia tapauksia ollut. Mies vaikuttaa ystävälliseltä, miellyttävältä, mutta hänen olemuksessaan on anteeksipyytelevyyttä, yliampuvaa, säälittävääkin ystävällisyyttä ja makeilua. Hänen suussaan karehtiva pieni hymy on surullinen, sillä hänen veressään virtaavan alkoholin tavoin se on tarkoitettu peittämään ympäröivän todellisuuden raskaus.
Miehen kamppailu ei ole helppo, mutta kuten kertojaääni jo meille vakuuttaa toteavasti nähdessämme miehen nauttivan lääkärinsä valvovan silmän alla nopeasti vielä yhden lasin viiniä: “Siinä oli hänen elämänsä viimeinen ryyppy.” Tätä viimeistä lasia ei nautita hiljaa siemaillen ja vielä vähän mausta nautiskellen. Alkoholisti tahtoo alkoholista turvan ja kulauttaa lasin rivakasti sisuksiinsa. Se rauhoittaa hänen elimistönsä täydellä rautatieasemalla ja hänen mielensä ennen viimeistä suurta koitosta: lopullista irtautumista päihteistä. Yleisö Orionissa kohahti pienoisesti kuultuaan keskushenkilön olevan vain hieman yli 40-vuotias. Mies näyttää yli 60-vuotiaalta. Tekovuoden huomioiden on mahdollista, että hän on sotaveteraani.
Lopulta kohtaamme miehen hänen parantumisensa jälkeen hänen vanhassa ammatissaan, soittamassa epävireistä saksofonia kadulla toisten arjen puurtajien iloksi. Kotirouvat ja prostituoidut ojentavat hänelle kolikoita ja pieniä seteleitä. Köyhimpienkin välillä elää vielä solidaarisuus ja elämän kolhuja kokenutta soitintaan pärisyttävän miehen keuhkoissa riittää puhtia. Kuva jähmettyy miehen ystävällisen melankolisiin kasvoihin, joissa voi nähdä vielä toivoa. Näihin kuviin In vino veritas loppuu. En koskaan saa tietää mitä miehelle kävi, mutta hänen elämänsä jäi kaivertamaan mieltäni pitkään esityksen päättymisen jälkeen. In vino veritas on Ruspolin elokuvista mahdollisesti vaikuttavin.
Viimeisenä Ruspolin filminä nähtiin Regards sur la folie (1961), Antonin Artaud’n tekstien siivittämä kuvaus mielenterveyspotilaiden arjesta. Filmi tutkii mielenterveysongelmia inhimilliseltä, ei paasaavalta kannalta. Kamera viivyttelee monissa potilaissa heidän pitäessään monologeja, seuraa heitä heidän valmistautuessaan suureen juhlapäivään ja poikkeaa myös kokouksessa jossa heidän hoidoistaan päättävät ihmiset pohtivat millaisen kuvan potilaista elokuva mahtaa antaa.
He toivovat, että filmi ei siloittelisi tai makeilisi liiaksi, ja että katsoja ymmärtäisi kuinka kompleksisista asioista on kyse. Tässä mielessä elokuva on ilahduttavan rehellinen välttäen sentimentaalisen alleviivaamisen.
Valitettavasti potentiaalistaan huolimattaan filmi ei pääse ansaitsemaansa lentoon, samalla tapaa kuin In vino veritas, jota se eniten muistuttaa. Elokuva laahaa liian pitkään yksittäisissä kohtauksissa paljastamatta kohteistaan mitään ratkaisevasti uutta. Siitä puuttuu aines, joka voisi sitoa kaiken kankaalla nähdyn ytimekkäästi yhteen. Viimeisen filmin aiheuttama pettymys oli kuitenkin pieni. Ruspolin elokuvat olivat kokonaisuutena erittäin ilahduttava kokemus. (ML)
Rose Lowder
En tiennyt mitä odottaa Rose Lowderin tuotantoa esittelevässä retrospektiivissä. Ohjaaja oli minulle aiemmin tuntematon ja DocPointin sisällä toimiva Pakopiste-minifestivaali, joka keskittyy kokeelliseen elokuvaan, oli pyytänyt Lowderin filmeineen vieraaksi DocPointiin. Ranskassa asuva Lowder on ilmeisesti noussut vasta viime vuosina tunnetuimpien kokeellisen elokuvan tekijöiden joukkoon, ja hän on edelleen aktiivinen tekijä ja elokuvafestivaalien kiertäjä. Filmejä esitettiin kasakaupalla näytöksessä, joten en aio tässä kirjoituksessa erotella niitä sen kummemmin niminä.
Lowderin elokuvat on kuvattu hänen ystäviensä luomutiloilla eri puolilla Eurooppaa. Ne ovat pääsääntöisesti erittäin nopealla tahdilla eteenpäin sinkoutuvia kuvia, joiden kanssa limittäin on kuvattu kuvia kukkakedoista. Lowder työskentelee useimmiten hyvin nopeasti kuvausten kanssa. Jo muutama päivä on hänen elokuvalleen pitkä aika. Hän kuvaa elokuvansa kuvaamalla useaa materiaalia päällekkäin samalle filmille, mikä luo disorientoivan aaltoliike-efektin. Epileptikot varokaa.
Näin muodostuu kiehtovia, hyperaktiivisia ja mosaiikkimaisia kuvioita, joista voi kuitenkin erottaa hahmoja, jotka vaeltavat maagisesti ilmestyvissä kukkien merissä. Näitä kohtauksia jaksotetaan normaalinopeudella kulkevilla kuvilla joissa tavallisuus tulee lävitse: Hetken huomaamme hahmon olevan traktorilla ajeleva maatyöläinen tai pyykkiä ripustava farmin emäntä.
Oli kiehtovaa seurata yleisön reaktioita teoksiin, jotka ovat ensisijaisesti liikkeen, tilan ja ajan hahmottamisiin keskittyviä. Eräs sammakkojen liikkeitä tutkaileva teos oli ääneen naurattavan humoristinen kuvaillessaan sakujen elelyä lammessa. Lowderin tyylikeinona on kuvata paikallaan olevaa sammakkoa ja eläimen liikkeelle lähtiessä leikata pois itse liike, näyttäen vain sammakon vaihtuneen paikan valkokankaalla ja veden värähtelyn liikkeen jäljiltä.
Tällainen lähestyminen pistää miettimään tapaa, jolla hahmotamme aikaa elokuvataiteessa. Aluksi paikallaan ollut sammakko viipyy paikallaan ikuisuuden ja sitten vaihtaa paikkaa mystisesti pitkän ajan jälkeen vain koska liike, itse sammakon nopeuden mahdollistava seikka, on leikattu pois. Toisin sanoen sammakko saattaa liikkua aivan sammakkomaisella tavalla ja normaalisti, mutta koska emme koskaan näe niiden liikkuvan, vain niiden vaihtuvat paikat muuten staattisella ruudulla, mielikuvissamme sammakko ei tee itse asiassa yhtään mitään, kuin sitä liikuttaisi elokuvan tekijän tahto, ei se itse.
Toisaalta sitten taas Lowderin hidasta liikettä nopeaksi muokkaavat hypernopeat leikkaukset (jotka eivät ole taiteilijan itsensä mukaan saavutettuja leikkauspöydällä vaan editoimalla samalla kun kuvaa) aiheuttivat yleisössä turhautumista. Katsojahavaintona: Samalla rivillä kanssani istunut (ja myöhässä esitykseen saapunut) naishenkilö haukotteli alusta asti äänekkäästi osoittaakseen kuinka tylsistynyt oli ja huokaili turhautuneena, jotta muutkin huomaisivat hänen vitutuksensa. Sitten hän näpräsi 20 minuuttia puhelinta vilkaisten välkkyvien valojen ja kirkkaiden värien valkokankaalle vain muutamia kertoja, kunnes älysi poistua. Voisiko sitä sosiaalista mediaa olla selaamatta edes elokuvissa?
Vaikka suurin osa Lowderin filmeistä esitettiin vailla ääniä, viimeisen neljän aikana kuultiin myös Lowderin erään konsertin yhteydessä tapaaman säveltäjän tuotantoa, joka osoitti taas sen voiman mikä musiikilla on elokuvataiteessa. Lempeän kauniilta, vaikkakin hektisiltä aiemmin vaikuttaneet mykät filmit saivat musiikin myötä uuden asun, jossa matala dronemainen jyrinä ja avantgardistinen klassinen musiikki vuorottelivat. Erityisen tehokkaana toimi todella uhkaavasti jytisevä teos, joka kuvaili staattisena ja Lowderin muihin teoksiin nähden hyvin rauhallisena hiljakseen väreilevää vedenpintaa.
Eniten vertaisin Lowderin töitä yhtä lailla festareilla esillä olleeseen toiseen avantgarde-veteraaniin eli Stan Brakhageen, jonka nopeat kankaalla välähtelevät värien räjähdykset ovat suoraan filmille tuotettuja, kun Lowder ennemmin manipuloi ympäröivää, tallentamaansa, liikkuviksi maalauksiksi. Brakhagea emme tässä yhteydessä käsittele, vaan palaamme häneen lehdessä joskus myöhemmin. (ML)