Season Film Festival saapuu Helsingin keskustaan neljättä vuotta putkeen, ja tarjolla on taas toinen toistaan kantaaottavampaa pitkää fiktioelokuvaa 31.3–3.4 välisenä aikana. Kinopalatsin salit saavat siis jälleen raikua ulkomaalaisen indie-elokuvan soinnuista, ja kotimaistakin tuotantoa löytyy lyhytelokuvien sekä Mikko Kuparisen uutuuden myötä. Tässä ennakossa käsittelen festivaalitarjonnasta neljä elokuvaa, jotka onnistuivat nykimään sydämeni verisuonia suuntaan taikka toiseen.
Sitä ehdottomasti positiivisimmalla tavalla teki Sean Bakerin Tangerine, josta on vaikea poistua pahoin mielin. Seuraamme kahden trans-prostituoidun arkea heidän yrittäessä löytää toisen, vasta vankilasta vapautuneen parittajan, jolla on kuulemma juttua uuden naisen kanssa. Elokuvan kolmantena päähenkilönä toimii taksikuski, joka ajojen välissä rentoutuu hyödyntämällä paikallisia seksipalveluita – joskin hän joutuu toisinaan heittämään kyytiin nousseen työläisen pihalle, kun paljastuu, että hän ei ole transsukupuolinen. Hahmot risteävät välillä toistensa poluille, ja matkan varrella nauretaan sekä nähdään individualismin voimaa ja sen pilkkaamista.
Tangerinen kantava voima on ehdottomasti se, että se on hauska. Hollywoodin katukuva on täysin glamouriton seksityöntekijöiden näkökulmasta, ja se tuntuu sen ansiosta freesiltä. Sinänsä toimivat ihmissuhdekoukerot ja niiden kautta jatkuvasti monimutkaisemmat kohtaamisvyyhdit, joihin sotkeutuu monenlaisia niihin kuulumattomia yksilöitä, nousevat seuraavalle tasolle tuoreuden ansiosta. Näkökulman kautta tuntuu hyvältä nauraa näennäisen ärsyttävien prostituoitujen riidellessä äänekkäästi parittajiensa monogaamisuudesta tai kertomassa toisilleen siitä, että heidän kilpailijansa ovat oikeita naisia (vaginat ja kaikkea!). Ärsyttäviä he eivät koskaan ole, mutta sitäkin sympaattisempia. Pitkälti ensi kertaa näyttelevien naisten rooleja seuraa pilke silmäkulmassa, koska hekin selvästi suhtautuvat hommaan samalla tavalla. Persoona pääsee paistamaan lävitse välillä kliseisistäkin hetkistä.
Valitettavasti Bakerin ja Chris Bergochin käsikirjoitus haluaisi kovasti elokuvan olevan myös jonkinlainen äärimmäinen sanoma suvaitsevaisuudesta ja rakkaudesta Paul Haggisin umpi-imelän Crashin tapaan. Tarinan kliimaksin jälkeen tuleva “tuijotellaan asioita ja kävellään melankolisesti” -montaasi tuntuu näin vahvasti elävän elokuvan sisällä interkontekstuaaliselta vitsiltä, mutta sitä se ei ole, koska se on aivan liian vakavalla naamalla toteutettu. Enemmän sanomaa ja yhdessäolon ihanaa tunnetta löytyy elokuvan varsinaisesta lopetuksesta, jossa päähenkilömme lohduttavat toisiaan meikeistään ja peruukeistaan riisuttuina, ankean pesulan ainoina valopilkkuina.
Huumorin ohella suurin hyvä Tangerinessa on sen mise-en-scène; iPhoneilla kuvattu kellertävä värimaailma saa kaipaamaansa eloa positiivisella tavalla näkyvistä pakkausartefakteista. Kuva tuntuu elävän samalla tavalla kuin Peter von Bagh aina sanoi filmin elävän, mutta se elää omalla tavallaan, digihohteessa. Värimaailma tuntuu tätä varten luodulta, koska näillä kameroilla ei varmasti saisi luonnonvalossa samanlaista jälkeä aikaiseksi. Olisi niin helppo kuitata puhelimilla kuvaaminen visuaalisena kokeiluna, mutta Tangerine suorastaan omistaa sen, muokkaa siitä etunsa. Kaiken kukkuraksi elokuvalla on ehkä viime vuoden energisin soundtrack, jonka itsetarkoituksellisen jytän määrälle Spring Breakerskin jää kakkoseksi.
Vähän kirjaimellisemmassa mielessä kokeellisempaa puolta edustaa Guy Maddinin ja Evan Johnsonin The Forbidden Room. Kokeelliseksi kutsuminen tuntuu tosin hieman väärältä, koska Maddin on tähän mennessä tehnyt vaseliinilla tuhrituilla linsseillä kuvattuja painajaisuniaan lähes kolmekymmentä vuotta, eikä lyhytelokuvien parissa menestyneen Johnsonin panos paista erityisen vahvana kollegansa rosoisen filmikuvauksen lävitse. Inspiraatiota on tällä kertaa haettu elokuvahistorian pyörteisiin menehtyneistä teoksista – filmeistä, jotka ovat joko tuhoutuneet tai yksinkertaisesti kadonneet. Usein jäljelle on jäänyt vain epämääräisiä aikalaiskritiikkejä ja mainoskuvia. The Forbidden Room on käytännössä usean tällaisen elokuvan uusintaversiointi, joskin kestoa yksittäisillä filmeillä on korkeintaan vartin edestä.
Tarinoiden skaala on mittava. Kehyskertomuksena toimivassa opastusvideossa groteski, lihava mies turhan avoimessa kylpytakissa opettaa katsojaa peseytymään kylpyammeessa. Kylpyammeen vedestä hälvennytään toiseen kehyskertomukseen, jossa veden alla oleva sukellusvene räjähtää noustessaan pinnalle. Ajan kuluttamiseksi merenpohjassa miehistö kertoo toisilleen tarinaa neitoa pelastavista metsureista, jotka kertovat taas uutta tarinaa ja niin edespäin. Välillä palataan metsureihin, välillä groteskiin mieheen, välillä sukellusveneeseen. Välillä rakenteessa syvemmällä olevat tarinat pulpahtavat pintaan. Ideassa ei olisi sinänsä vikaa, vaikka siihen liittyy jo luonnostaan tietynasteista väsymyksen uhkaa – antologiaelokuvissakaan harvemmin nähdään ihan näin monia tarinoita.
Aggressiivinen luonne valitettavasti korostuu häiritseviin mittasuhteisiin, kun sen päälle ladotaan Maddinille ominaista tehostesekoilua. Vaseliinilinssien ohella filmiä venytellään, poltetaan, rotoskoopataan ja tahritaan milloin milläkin nesteellä lähes joka otoksessa. Rauhaa ei anneta. Korostetun teatraalisen, inspiraationa toimivalle menetetylle aikakaudelle ominaisen näyttelyn ja lavastuksen yhdistyminen villeihin tehosteisiin ja abstrakteihin väreihin luo valitettavan särön. Aikakaudet kirjaimellisesti törmäävät, mikä on vain yksi elokuvan tavoista muistuttaa katsojaansa jatkuvasti siitä, että hän katsoo nyt Guy Maddinin ja Evan Johnsonin elokuvaa, jonka teemana on aika ja sen häilyvyys. Toinen, vähintään yhtä ovela tapa korostaa tätä, on kirjoittaa jokaisen tarinan päähenkilölle jonkinasteinen muistinmenetys. Töttöröö.
Vastaava nokkela rakennekikka on elokuvan lopettaminen montaasiin, jossa kaikki tarinat loppuvat kerralla sen sijaan, että niiden lopetukset näytettäisiin orgaanisesti itse tarinoiden sisällä. Onnea vaan sitten sen tarinan #8 yksityiskohtien muistamisessa tunti sen jälkeen, kun se on viimeksi ruudulla näkynyt. Vaikka rakenteellisesti elokuva on lähes iljettävän itsevarma ja vakava, on The Forbidden Roomin huumorintaju yllättävänkin asiallinen. Saksan kansallisaarre Udo Kier esittää hahmoja, joilla on joko naurettavan isot viikset tai pyllyfetissi. Eräs rakastunut plastiikkakirurgi joutuu luurankospandekseihin pukeutuneen naisjengin kidnappaamaksi. Näihin asioihin voimme varmasti kaikki samaistua.
Masentavampaa samaistumiskohdetta voi hakea Ramin Bahranin kiinteistömaailmaan sijoittuvasta jännäristä 99 Homes. Kyllä, kiinteistöistä voi tehdä jännittävän elokuvan – 99 Homesissa kädet hikoilevat enemmän kuin useimmissa uusissa toimintaelokuvissa. Michael Shannonin esittämä pankkien lainoilla ostettujen talojen ulosottoja hoitava kiinteistövälittäjä tuijottaa uusimman kohteensa vessassa aivonsa pihalle ampunutta perheenisää. Häntä vituttaa, koska tämä on ongelma, eikä kiinteistöjen non-stop kauppaamisessa tarvita sellaisia. Yhdessä otossa hän sopii puhelimessa uusia kauppoja, puhuu tyttäriensä arjesta, tutkii talon irtaimiston arvotavaroita ja antaa poliiseille virallisen lausuntonsa asiasta. “Saavuimme tänne kahden pitsan kanssa, mutta herra Kadwell ei pidä anjoviksesta, joten hän ampui itsensä. Rouva Kadwell suuttui, koska hän olisi halunnut kiinalaista lounaaksi.”
Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien on siis selvää, että Shannon tulkitsee taas vaihteeksi herkullisella otteellaan täyttä kusipäätä. Sardoninen liikemies käy tunti toisensa jälkeen häätämässä ihmisiä taloista ja yrittää parhaansa mukaan kusettaa samalla hallitusta ja pankkeja esimerkiksi väittämällä, että talon ilmastointijärjestelmä puuttuu. Uudesta laskutetaan työnantajia eli pankkia ja hallitusta, huolimatta siitä että kyseinen laite puuttuu vain siksi, että Shannonin kätyrit sen kävivät irrottamassa vain tunteja aiemmin. Muutama tonni lisää taskuun, kun vanha, poistettu ilmastointijärjestelmä asennetaan hetkessä takaisin. Työvoimana käytetään ihmisiä, jotka ovat ulosoton itse kokeneet tai ovat niin lähellä sitä, että tekevät mitä tahansa rahan eteen. Etenkin, kun sen saaminen on näin helppoa.
Tarinan keskiöön nousee Andrew Garfieldin esittämä yksinhuoltaja Dennis, jonka talon ulosotto on ensimmäisiä näkemiämme. Shannonin leipiin hän päätyy puolivahingossa, mutta raha houkuttelee tavattomasti työn epämukavuudesta huolimatta. Tarinan rakenne on kuin mistä tahansa talousjännäristä, eikä se valitettavasti päädy sen kummempiin ratkaisuihin sillä saralla. Tilanteet kiihtyvät kohti kliimaksejaan, Dennisin suhde poikaansa huononee, ja raha ei tuo onnea – ellet ole Shannonin hahmon kaltainen tunnevammainen.
Tämä ei kuitenkaan vähennä elokuvan katsomisesta tulevaa mielihyvää tai -pahaa. Tilanteet, joihin Shannon Garfieldin lykkää, ovat toinen toistaan tiukempia, eivätkä Bahranin ja Amir Naderin käsikirjoitus tai Bahranin leikkaustyö anna lainkaan tilaa hengittää. Nuorukaisen ensimmäistä, itse suoritettua ulosottoa seuraa kohtaus, jossa kyseinen perhe saapuu samaan köyhien asuntokompleksiin, jossa Garfield asuu. Ihmisten perheiden elämäntavan käsistä riistämisen seuraukset ovat poikkeuksetta rumia, joskus säälittäviäkin. Yleensä ne ovat myös hengästyttäviä, josta osittain on annettava kiitokset tiukan syntikkascoren säveltäneille Antony Partokselle ja Matteo Zingalesille. Bahrani ei tietoisesti tee elokuvastaan mitään messiaanista julistusta maailmantalouden lipsumisesta kaaokseen, vaan antaa kiitettävästi katsojan itse vetää johtopäätöksensä siitä, mikä osapuoli näissä tilanteissa on väärässä – kiinteistönvälittäjä joka havittelee taloasi, pankki joka haluaa sen hänelle antaa vai hallitus joka tämän oikeuden pankeille myöntää. Shannonin antagonistikin onnistuu kävelemään nuoralla sen osalta, että hänestä ei tule ylilyövää megalomaania, vaan yksinkertaisesti erittäin vahvan maailmankatsomuksen omistava liikemies.
Bahranin elokuva masentaa, mutta jos tarvitsee vielä lisää puhtia kevätmasennukseensa, sitä voi hakea päätymällä Seasonissa ennakkoon tarjolla olevaan, Suomessa 8.4 ensi-iltaan tulevaan Suffragetteen, joka vähemmän yllättäen käsittelee Emmeline Pankhurstin luotsaamaa 1900-luvun alun suffragettiliikettä Iso-Britanniassa. Sekä suffragettiliikkeen että paikallisen hallinnon käyttämät likaiset temput – väkivalta, militantti vandalismi, pommitukset, nälkälakot ja pakkoruokinnat – esittäytyvät päättymättömänä oravanpyöränä, joka lähtee liikkeelle turhautumisesta näennäisen toimimatonta pseudodemokratiaa kohtaan ja jatkuu järjestelmän vastaiskuilla näiden turhaumien esittämistä vastaan, kaikki naisten palkkojen nostamisen miesten vastaavien tasolle ja äänioikeuksien takia. Päähenkilönä toimii ilahduttavan hyvin rakennettu Carey Mulliganin esittämä Maud Watts, tavallinen perheenäiti, jonka vallankumous päivä kerrallaan vetää puoleensa.
Vaikka Suffragette alkaa kuin mikä tahansa tarina viekoittelevasta, kielletystä voimasta, se muuttuu nopeasti satanismin pahuuksia suoltavan propagandan sijaan varsin aatteellisesti väkeväksi, mutta samalla suffragettiliikkeen periaatteista poiketen ei-aggressiiviseksi ylistyslauluksi tasa-arvolle. Ainoa suoranainen tahra tässä mielessä on liikkeen perustaja Pankhurstin idolisointi elokuvan toimesta. Meryl Streepin prestiisirooli #93 pärjäisi sellaisenaan ilman naisen ilmestymisiä tahdittavaa hypertunteellista kuorolaulantaa tai pitkiä itseään toistavia puheita. Tällaisenaan ne vievät tehoa elokuvan realismista, joka korostuu yllättäen sen fiktiivisen päähenkilön kautta.
Vaikka Maudille on suotu keskeinen rooli liikkeessä, hänen elämänsä on enemmän kokoelma suffragettijäsenten elämäntarinoita kuin yksi sellaisenaan. Tämä toimii elokuvan eduksi, koska se sallii vastaavien biopicien yleisimmän sudenkuopan – oikean henkilön jokaisen elämänvaiheen listamaisen läpikäymisen – ohittamisen. Abi Morganin käsikirjoituksen kautta Maudista tulee aito, hengittävä hahmo, jonka elämänkaaresta välittää, koska Mulliganin roolisuorituksen korostamisen kautta käy selväksi, että Maudkin välittää itsestään ja muista. Tämä huolimatta siitä, että suurin osa elokuvasta on häntä kohtaan suoritettuja fyysisen ja henkisen väkivallan tekoja, joiden kautta esitetään kidutuksen määrää, jota näille kansalaisaktivisteille aikoinaan tehtiin.
Aikalaisuudesta puhuminen on toki Suffragetten tapauksessa jossain määrin hölmöä, koska vastaavanlaista, vähintään henkistä, väkivaltaa ja syrjintää naiset kokevat nykymaailmassakin. Sarah Gavronin elokuva ei kuitenkaan hyödynnä tätä yhtäläisyyttä yhtä alleviivaavasti kuin se hyödyntää esimerkiksi Pankhurstin ikonista luonnetta, vaan sen annetaan olla olemassa taustalla, poliisimiesten totellessa byrokraattisia ylimpiään ja suffragettien miesten hämmentyessä vaimojensa “mielenvikaisuuksista”. Suhde tilanteisiin järjellä suhtautuvien miesten ja ne yhteiskunnan silloisten normien kautta tulkitsevien välillä on nykyään näennäisen parempi, mutta reilussa sadassa vuodessa kasvu on ollut naurettavan hidasta, etenkin kun ottaa huomioon millaisia järjestelmällisiä ylilyöntejä sinä aikana on sattunut. Näiden ylilyöntien kuvaajana Suffragette on hyvä, koska se toimii. Se sattuu.