If you didn't find what you were looking for, try a new search!
By Jyri Majuri|2016-03-02T18:37:38+02:0021.11.2014|Kritiikit|
Girls-sarjan luojana paremmin tunnetun Lena Dunhamin ohjaustyö Tiny Furniture kertoo ohjaajan itsensä esittämästä Aurasta, joka palaa opiskelujensa jälkeen kotiin taiteilijaäitinsä luokse potemaan aikuiseksi kasvamisen kriisiä. Nuoren naisen identiteettiongelmat ja tylsistyminen rikkaassa perheessä ja taidepiireissä ovat parodiaa ohjaajan itsensä elämästä ja piireistä, joissa hän liikkuu. Dunhamin perhettä jopa esittävät hänen oma äitinsä ja siskonsa.
By Jyri Majuri|2015-01-18T22:04:20+02:0021.08.2013|Kritiikit|
Jim McBriden ohjaama mokumentti ei ole oikeastaan muuta kuin 60-luvulla tehty lavastettu videoblogi, jonka tarkoitus on tarkkailla, miten lähellä toisiaan dokumenttielokuva ja fiktio voivat olla. Kuitenkin nykyisin sosiaalisen median, pääasiassa YouTuben ja Facebookin, yleistymisen myötä David Holzman’s Diary on jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, vaikkakin hieman eri syystä.
By Petri Penttinen|2016-03-02T16:03:27+02:0020.12.2013|Kritiikit|
Elokuva ei ole ainoastaan ... kertomus elämässä eteenpäin menemisen ajoittaisesta vaikeudesta, vaan Francesin tuttavapiirin muodostaman sivuhahmokatraan kautta se laajenee kuvaukseksi 2010-luvun new yorkilaisesta hipsterisukupolvesta, jonka edustajalle tuottavassa päivässä voi olla kyse harvinaisten ray-banien ostamisesta internetistä.
By Kim Sainio|2016-03-02T14:32:32+02:0012.06.2013|Kritiikit|
Ironinen tapa tarkastella nykyistä massaviihdekulttuuria on varsin yleistä. Se, missä spektaakkelinhakuisuus on useissa viihde-elokuvissa viety paikoitellen silmiinpistävän suurieleiseksi ja räväkäksi, on ironia tarjonnut monille nykykatsojille tavan jatkaa nykyisestä massaviihteen nauttimisesta. Ironia kuitenkin itsessään toimii samalla etäännyttämisen välineenä, jolla katsoja saattaa omaksua suoraeleisesti kuluttamaansa viihdettä ylevämmän aseman.
By Miikka Kaitila|2022-10-10T10:06:16+03:0027.05.2015|Kritiikit|
Useimmiten elokuvissa kuollutta lasta glamorisoidaan ja nostetaan jalustalle sen sisäisessä kuvakielessä, kun todellinen uhri, vanhempi, joka on yhä täällä, ja hänen tuskansa, jatkavat niin paljon syvemmälle kuin yhteen itkukohtaukseen lapsen hautajaisissa.
By Tuomas Porttila|2020-10-29T16:00:24+02:0029.10.2020|Kritiikit|
Mike Mendezin uutuudessa Dolph Lundgrenista tehdään herisyttävän hölmösti samanaikaisesti sankari että kaiken pahan alku ja juuri.
By Mikko Lamberg|2018-01-31T19:51:16+02:0031.01.2018|Kritiikit|
The Disaster Artist on sellainen kuin elämäkertaelokuvat yleensäkin ovat eli kunnioittaa kohdettaan liikaa voidakseen sanoa jotain sellaista, joka tuntuisi sydänalassa.
By Tuomas Porttila|2017-10-13T17:39:12+03:0025.07.2017|Kritiikit|
Jonkinlaista uutta mahdollisuutta elävä Michael Keaton esittää mallikelpoisesti Krocia, vaikkei hän pääsekään irrottelemaan tarvittavan paljon. Alkupuolen maaniset myyntipuheet ja jopa hiukan naiivi elämänkatsomus katoavat loppua kohden, kun Krocista kasvaa kylmä ja laskelmoiva bisnesmies. Siinä mielessä Keaton varastaa show’n, että hän on ainoa näyttelijä, joka elokuvasta lopulta jää mieleen.
By Miikka Kaitila|2022-10-10T09:54:25+03:0006.01.2014|Kritiikit|
Chan-wook Parkin vuoden 2003 Oldboy oli monelle nuorelle, hieman elokuvista kiinnostuneille aikoinaan se sykäys, joka lähetti heidät uusille poluille laajentamaan näkemyksiään elokuvista. Tiedän tämän, koska luen ehkä itseni yhdeksi heistä. Sen vimmainen audiovisuaalisuus, karu väkivalta ja elämää suuremmat ihmissuhdekuviot lupasivat paljon elokuvan mahdollisuuksia niihin paremmin tutustumattomille. Useille ikäpolville löytyvät omat vastaavat elokuvansa, aina Citizen Kanesta Matrixiin ja sieltä, luoja paratkoon, Avatariin. Näin kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna Oldboy ei anna ainakaan minulle paljoa, mielessäni lähinnä pyörisi päätoimittaja Lambergin suullaan tekemät pieruäänet ja toimittaja Majuri huutamassa: “Keskinkertaista korealaista!” Tähän tosin liittyy osin se, että olen yksinkertaisesti kuluttanut kyseisen elokuvan loppuun.
By Tuomas Porttila|2016-03-02T17:34:49+02:0021.04.2014|Kritiikit|
Troma on edelleen kuumaa kamaa, ehkä jopa kuumempaa kuin koskaan. Vankalla fanikunnalla porskuttava lafka on nostanut roskan laaturimaa kerta toisensa perään. Yhtiön keulakuvan Lloyd Kaufmanin vierailu Night Visions -festivaalilla varmasti nostatti heidän tunnettuuttaan myös Suomessa. Showmiehenä tunnettu Kaufman tekee paluun juurilleen, sillä Return to Nuke ’Em High Volume 1 on taattua 80-lukulaista saastaa.
