Sisälmysmuhennosta ja seksuaalivalistusta perhepiknikillä (1987-2010)
Isojalka löysi lopulta tiensä myös globaalin valtavirran piireihin, hyväntahtoisen ja tunteisiin vetoavan komedian keinoin kerrotussa kokoperheen elokuvassa Bigfoot ja Hendersonit. Vaikka kanadalaistaustaisen ohjaaja-tuottaja William Dearin aiemmasta filmografiasta löytyy sexploitaatiofilkka Nymphin (1973) ja raiskaavia moottoripyöräjengiläisiä kuvaavan bikerleffa Northville Cemetery Massacren (1976) tapaista viiden pennin grindhouse/drive-in-törkyä, on 10 miljoonaa taalaa maksaneen, sasquatchin ja valkoisen, keskiluokkaisen ydinperheen ystävyydestä kertovan tekeleen tekijätiimi kaukana pullopanttibudjetin amatööreistä: ruokakunnan isänä nähdään ties monestiko milloin missä palkittu John Lithgow, äitinä niin Golden Globe-, Oscar- kuin Saturn Award -ehdokkuuksia pokkaillut Melinda Dillon ja ihastuttavaksi tarkoitettuna jouhiturpana parimetrinen koripalloilija Kevin Peter Hall, joka muistetaan kahden ensimmäisen Predator-leffan nimikkoroolin ohella mm. avaruusoliona tieteiskauhistelussa Ilman varoitusta (1980) ja Troman levittämän ala-arvoisen mörköjutun Kauhukaapin kummituksen (1986) hirviönä. Harry-sasquatchin ulkomuodosta huolehti Oscar-pystin Ihmissusi Lontoossa -kauhukomediasta 1981 voittanut1 Rick Baker ja kreditoimattomana vastaavana tuottajana toimi Steven Spielberg.
Vuonna 1987 alunperin nimellä Harry and the Hendersons julkaistussa jutussa perhe ajaa metsätiellä isojalan yli, jonka päättävät viedä toipumaan kotiinsa. Laitettuaan hieman paikkoja paskaksi, popsittuaan tyttären kukat ja kieltäydyttyään vegetaristina hampurilaisista (kala kyllä maistuu), kehittyy Harryksi nimetyn metsien sekopään ja jenkkiperheen välille jättiläispunapuutakin lujempi ystävyys. Valitettavasti maailma on paha ja kylähulluna pidetty paikallinen isojalanmetsästäjä pian Hendersonien poppoon kintereillä. Lopussa Harry tietenkin palautetaan luontoon, tämä armahtaa kukistamansa vainoajan ja kaikki oppivat jotain elämästä. Niin ja isojalkafani saa kuulla kunniansa kohtauksessa, jossa isä kysyy kirjastonhoitajalta Harryn lajia käsittelevää painettua sanaa. Vastaus kuuluu, että fantasiaa, kansantarinoita, myyttejä ja legendoja sisältävän hyllyn ohella hänen kannattaa vilkaista myös lastenosastolta.
Bigfoot ja Hendersonit on siitä mielenkiintoinen teos, että se on lastenelokuva, josta faijani kotiin kiikuttamaa vuokrakasettia itselläni oli joskus 7–9-vuotiaana hankaluuksia katsoa loppuun, koska koin jo tuossa iässä niin syvää vaivaantuneisuutta filmiä kohtaan. Paljon parempaan suuntaan tunteet eivät olleet kehittyneet neljännesvuosisataa myöhemmin, jolloin huomasin nimikkeen löytyvän paikalliskirjastostani ja päätin pieni pilke silmäkulmassani katsastaa sen uusiksi. Ajatuksena oli, että ainakin tälle saa aivan varmasti nauraa – olihan pahamaineista kohtausta, jossa auton katolle nostettu Harry irvistää tuulilasin takaa, tullut vuosien varrella tapitettua internetin ihmemaailmasta psykoottisissa fiiliksissä monen monituiset kerrat. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että hurjasti (kamalaa) huumoria sisältänyttä ja teennäistä pökälettä lähinnä häpesi sen liki kahden tunnin ajan, etenkin kun operaatioon puoliväkisin mukaan raahatun katselukumppanini ensimmäiset sanat tämän vilkaistua DVD-koteloa olivat: ”Me ei todellakaan katsota tuota!” Hän myös alkoi suht varhaisessa vaiheessa lukea mieluummin ruokakaupan mainoslehteä, jolloin jouduin vilkuilemaan Harryn riemukasta hupsuttelua yksikseni, aina välistä väkinäisesti naurahdellen. Jossain välissä alistuin puolivitsillä myöntämään, että tämä taisi sittenkin olla iso virhe.
Oli niin tai näin, Bigfoot ja Hendersonit menestyi lippuluukuilla mitä mainioimmin. Maailmanlaajuisessa teatterilevityksessä 50 miljoonaa dollaria tahkonnut filkka toi Bakerille toisen Oscarin hänen henkilökohtaiseksi suosikkiotuksekseen nousseen isojalan maskeeraamisesta ja Harrylle itselleen vuosina 1991–1993 televisiossa pyörineen sitcom-sarjan, joka päätyi rapakon takaa myös MTV3:n ohjelmistoon nimellä Harry ja Hendersonit. Sarjan ensimmäinen kausi jäi Kevin Peter Hallin toiseksi viimeiseksi näyttelijäntyöksi, miehen saatua varsinaisena traagisesti verensiirron yhteydessä HIV:n ja kuoltua kolmisen kuukautta Harry ja Hendersonien ensimmäisen jakson tv-esityksen jälkeen.
Vuonna 1988 päästiin jälleen asian ytimeen. Isojalkaleffojen maailmassa ei järeämmin ihmetytä, mikäli lopputulos on niistä sameammista pohjamudista ongittua karvakalaa – minimilaadun alittaminen kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Boggy Creekien ja kaiken maailman päämäärättömien soilla harhailujen jälkeen katsoja alkaa pitää arvossaan jo pelkästään sitä, että ruudulla ylipäänsä tapahtuu edes jotakin. Vielä parempaa on, mikäli se jokin vielä jaksaa aiheuttaa muitakin tunteita, kuin halun syödä puoli pakettia pyykinpesupulveria kerralla. Jos elokuvassa olisi isojalan lisäksi vielä ufoja ja zombeja, voitaisiin puhua jo onnenkyyneleistä.
Jonkun hörhön piirtämällä, Tähtien sotaa muistuttavalla julistetaiteella katsojaa houkutteleva loppukasarin B-pläjäys Demonwarp ei siis kaikessa ryönäisyydessään voi olla kovin huono elokuva. Ylitseampuvan verisessä tarinassa riittämiin esiintyvä sasquatch lahtaa satunnaista kulkijaa kuusistossa, varastaa radion ja örisee kuin humalainen. Tähän päälle lisätään vielä bigfootin hälyttävästi lykantropiaa lähentelevä muuntautumiskirous ja ympäriinsä vaeltelevia zombeja à la Ihmissusi Lontoossa. Mukana on saatananpalvojaksi hurahtanutta pappia, taivaalta tipahtavaa meteoriittia, jonkinlaisen jumalolennon hahmon ottanutta avaruuden pirua ja idioottimaisuuden typerimpänä vammana niin käsittämättömän päälle liimattua naisalastomuutta, että Jésus Francokin voisi olla ylpeä.
Demonwarpia ei ehkä esitettäisi samassa yhteydessä Akira Kurosawan tai Aki Kaurismäen retrospektiivien kanssa, mutta menoa ja meininkiä riittää hyvän maun vastaisessa suolenkieputuksessa sen verran, ettei tylsää hetkeä pääse syntymään. Elokuvan pikkubudjetilla tuottaneet Rick Albert ja Mark Amin halusivat panostaa käytössä olleen neljännesmiljoonan ensisijaisesti tehosteisiin, ja kulujen säästämiseksi (pääosanäyttelijöihin lukeutuvan George Kennedyn liksa kolmen päivän työstä haukkasi tuotantorahoista sievoiset 15 000 $) nähdään Demonwarpissa mm. Albertin lakimieskavereita horjumassa elävinä kuolleina. Avaruusoliot tuovat puolestaan linkin Terror in the Midnight Suniin ja muihin isojalan UFO-yhteyksiin2. Ohjaaja Emmett Alston muistetaan tämän ohella parhaiten juhlapäiväslasherista New Year’s Evil ja parista ninjapätkästä.
Erikoistehosteita ja maskeerauksia Hellraiserien, Candymanin ja Waxworkien tapaisiin elokuviin tehneen Bob Keenin ohjaama tv-tuotos To Catch a Yeti kuvattiin jo 1993, mutta sai ensiesityksensä vasta alkuvuodesta 1995. E.T.:tä imitoivassa kanadalaisessa perhekomediassa metrin korkuinen lumimiesnukke pakenee metsästäjiä porvarillisen lapsiperheen omakotitaloon. Lystikkäitä kommelluksia piisaa lämpimälle allergisen jetin viilentyessä PepsilläTM täytetyssä jääkaapissa (jonka auki jätetty ovi sai varmasti vanhemmat riemastumaan postilaatikosta löytynyttä sähkölaskua vilkaistessaan) ja pomppiessa sängyllä – jälkimmäisen kohtauksen animointi on muuten ehkä heikoin esitys elokuvahistorian viimeisten kolmenkymmenen vuoden säteellä ja saa miettimään, että tässä tapauksessa vaikka miten selkeät narut tai pehmolelun ilmaan paiskominen olisivat voineet olla oikeasti ihan valideja ratkaisuja.
Itse asiassa rotanhäntäisen isojalan seikkailut ovat jotain niin käsittämätöntä kökkökakkaa, että filmi alkaa kaikessa huonoudessaan hetkittäin vaikuttamaan liki hyvältä. Ikävä kyllä kestoa vain on aivan liikaa, eikä ryönääminen jaksa huvittaa kuin korkeintaan leffan puoliväliin saakka. Tämän jälkeen tarjolla oleva anti tuntuu muutenkin koostuvan lähinnä pullean pojan lesoamisesta. Jetien heiluttaessa viimein käsiään hyvästiksi, ei näiden jäähyväisten kohteeksi ole vaikeaa kuvitella mielenterveytensä menettänyttä, pakkopaidassa asunnostaan ulos raahattavaa anonyymiä katsojaa.
Search for the Beastin (1997) on puolestaan oltava vitsi. Alabaman maaseudulla oletettavasti kodittoman rappioalkoholistin vuosituloilla kuvattu elokuva on malliesimerkki siitä, mikä kaikki voi seitsemättä taidetta loihtiessa mennä reisille. Unohtumattoman surkea juoni kertoo ultramasentavasti toteutetun tarinan idiooteista, jotka lähtevät jahtaamaan isojalkaa paikalliseen metsään AK-47-rynnäkkökiväärein varustautuneina. Kyseistä sasquatchia ei esitä mikään sen enempi tai vähempi, kuin tyyppi joka on sonnustautunut samanlaiseen apinapukuun, joita moni naamiaiskauppa tarjoaa pienestä budjetista kärsivälle. Torahampaat ja staattiset pingispallosilmät sisältävään gorillakostyymiin verhoutunut peto kurkkii metsästäjiään puiden takaa ja elokuvan omituisimmassa kohtauksessa heivaa tyttöystäväänsä takaapäin rakastelevan Casanovan hemmettiin ja asettuu itse tämän paikalle. Dialogin taso lähentelee absoluuttista nollapistettä, kuvanlaatu on sotkuista, äänet suhisevat, valaistusta ei ole ja tehosteita on vaikea kutsua edes harrastelijamaisiksi. Viimeksi mainittujen huippu – tai enemmänkin helvetinkuilu – on tutkijoiden elokuvan alkupuolella hämmästelemä pääkallo, jota on turha edes yrittää kuvailla sanoin.
Välistä nähdään punaniskoja soittamassa banjoa ja laulamassa countrya, alkupuolella myös runsaasti lihavaa, smokkipukuista miestä esittävää valokuvaa. Elokuvan ohjaajaksi IMDb on kreditoinut tuntemattoman yhden nimikkeen tekijä R.G. Alredgen, joka vastaa myös Search for the Beastin käsikirjoitamisesta ja tuottamisesta, mutta lopputekstit väittävät syypääksi pääroolissa tohtori David Stonena nähtävää Rick Montanaa. Montanan filmografian muita töitä puolestaan ovat rooli Fred Olen Rayn joulupukkielokuvassa Dear Santa (1998) ja sekä ohjaus että näytteleminen teoksissa Redneck Revenge (1996) ja Return of the Beast (2013). Näistä jälkimmäinen haiskahtaa jonkinsorttiselta jatko-osalta Search for the Beastille paitsi nimensä myös sen puolesta, että Montana esittää siinäkin tri Stonea. Unohtaa ei sovi, että näyttelijöiden joukosta löytyy myös eksploitaatiokonkari David F. Friedman. Search for the Beast on saanut maailmalla syystäkin huomiota keskusteltaessa siitä kaikkien aikojen huonoimman elokuvan tittelistä, mutta tunnenpa myös erään fanin, jonka mielestä kyseessä on kalkkunahistorian hulvattomimpiin lukeutuva räpellys. Marginaalissa viihtymisestä huolimatta kallistun itse tällä kertaa yleisen mielipiteen kannalle.
Muita vuoden -97 mätiä hedelmiä ovat Marc Messengerin mokumentti The Sasquatch Hunters, jossa nähdään kokonainen armeija isojalkoja (elokuvan laajempi käsitteleminen ei ole vaivan arvoista) ja jälleen yksi lastenelokuva, suoraan videolle kuvattu Little Bigfoot. Kotkan meripäivät -meemin “jälkeen”-äijältä näyttävä herttainen isojalkalapsi on huolissaan luonnosta elokuvassa, jossa oikeus voittaa ja metsää raiskaava yrittäjäparka saa nenilleen. Jos perinteisessä eksploitaatiossa monet kliseet on helppo antaa anteeksi, koska huomio keskittyy “kaikkeen siistiin”, mitään sen vaivaannuttavampaa ei taida ollakaan, kuin mielikuvitukseton lasten eksploitaatio. Bigfoot ja Hendersoneja ja E.T.:tä plagioivan filmin pääosista löytyy suloinen, alati mäkättävä perhe, johon kuuluvat yh-äiti, huivikaulainen koira, pikkutyttö, ala-asteikäinen poika ja koko ysärin yhteen ihmiseen tiivistävä teinijannu. Ajatus oli, että tämän katselu aamuviiden aikaan hilpeässä seurassa olisi ollut jonkinlaista hysteriaa termin positiivisessa mielessä, mutta pesukarhun immenkalvot: pakko elokuva vain oli jättää kesken ja kärsiä aamulla loppuun, kun kellään ei tuntunut olevan hauskaa ja silmien auki pitämiseen varattu energiakin katosi äkisti muualle. Little Bigfootille löytyy myös seuraavana vuonna ilmestynyt jatko-osa, joka on varmasti aivan yhtä hyvä. Kummankin ohjauksesta vastaa stunttimiehenä uraa tehnyt Art Camacho.
Siirrytään uudelle vuosituhannelle. Vuoden 2000 videolle kuvatussa, eräänlaista aikansa ilmiötä (Screamin seuraajineen reitittämää teinikauhua) edustavassa murrosikäisille tarkoitetussa Fear Runs Silentissä lukio-opettaja (Stacy Keach) vie luokkansa yöretkelle metsään ja loput voi arvata. Isojalkaleffojen aliittia edustavasta vastenmielisyydestä ei kannata todeta muuta, kuin että Keachin ohella siinä nähdään Star Wars -kasvo Billy Dee Williams vetämässä uransa huippuroolia sheriffinä. Elokuvassa esiintyvä Cerina Vincent päätyi muutamaa vuotta myöhemmin vielä toiseen isojalkaiseen onnettomuuteen nimeltä Sasquatch Mountain.
Ape Canyon (2002) on puolestaan ottanut otsakkeensa Washingtonin osavaltion Kaskadivuoristosta löytyvän St. Helens-vuoren samannimisestä kolkasta, jossa legendojen mukaan on sekä nähty isojalkoja että jouduttu niiden hyökkäysten kohteeksi. Mysteerien maailma -kirja kertoo vuoden 1924 tapauksesta, jossa joukko kaivosmiehiä havaitsi majansa ympärillä ensin valtavia jalanjälkiä ja myöhemmin heitä puun takaa tuijottavan apinamaisen olennon. Herrasmiessilminnäkijän luodillaan haavoittama otus pakeni paikalta. Myöhemmin toinen mies huomasi samanlaisen ilmestyksen kallion reunalla ja luonnollisesti ampui sitä selkään. Myös tämä kielekkeeltä pudonnut möllykkä katosi. Kertomuksen mukaan kaksi isojalkaa päätti jostakin syystä kostaa ja hyökkäsi seuraavana yönä duunareitten mökille, johon yrittivät tuloksetta tunkeutua viiden tunnin ajan. Otusten poistuttua myös kaivosmiehet pakenivat paikalta. Ape Canyonia googlaamalla yksi ensimmäisistä kuvahaun tuloksista on metsäpolun varrella olevaan puuhun kiinnitetty varoituskyltti, jossa on kuva retkeilijästä ja tämän takana löntystävästä jättiapinasta sekä teksti “watch for bigfoot”.
Ape Canyon -elokuvalla ei kylläkään ole alueesta liikkuvien nuotiojuttujen kanssa liiemmin tekemistä ja sen slogan kertoo tämän häiriintyneen komedian hengestä riittämiin:“Rape isn’t funny–Unless Bigfoot is doing it!” Surullinen lopputulos on törkyilyä, sikailua ja perseilyä. Isojalka raiskaa naisia ja kuten arvata saattaa, nämä tietenkin rakastuvat elukkaan. Sitten rumaakin rumempi pallinaama käy ähkien tortulla, isojalka masturboi nännejään nypläten ja rumiluksen itse teossa yllättävien poikien selkärangat murtuvat tästä syntyvän tappelun tuoksinnassa rusahduksista päätellen reilut kymmenen kertaa. Tämän jälkeen voittaja (tarvitseeko sanoa ääneen kuka?) vielä kusaisee uhriensa päälle. Karvakaveri nähdään myös ulostamassa ja lopulta köriläs vetää pallinaamaa hanuriin, minkä myötä myös hänen sydämensä on myyty apinamiehelle. Herkässä loppukohtauksessa suurtassu ja muuan tyttö paneskelevat toisensa hengiltä ja näiden sielut vaeltavat käsi kädessä metsän tiheyteen.
Tuotannosta liikkuvan tarinan mukaan ohjaaja Jon Olsen oli ryhmineen kuvaamassa leffalleen uutta loppua Kalifornian erämaissa, kun heidän ajokkinsa sanoi itsensä irti. Tiimin ei auttanut kuin palata reippaan 500 kilometrin matka ihmisten ilmoille jalkapatikalla. Elokuvantekijöiden päästyä viimein takaisin sivistyksen pariin, saatiin lopullinen versio leikattua valmiiksi vain tunteja ennen oaklandilaisessa teatterissa järjestettyä ensi-iltaa. Juttuja uskoo ken tahtoo. Aitona bisneshaina Olsen myös levitti elokuvaansa ajelemalla sen kanssa halki Yhdysvaltojen ja tyrkyttämällä 2000 dollaria maksanutta filmiään matkan varrelta löytyneiden teatterien ohjelmistoon.
Brittiläisessä Kolumbiassa suoraan videolle kuvattu kanadalainen The Untold (2002) tunnetaan myös kotoisalla nimellä Sasquatch. Tässä elokuvassa istuskellaan notskilla ja omaa vuoroaan odotellut editoija on arvatenkin vetänyt pienoismalliliimaa nokkaansa koko kuvausajan. En tiedä mihin vedetään taiteellisen vapauden raja, mutta joka ainoan kuvan häivyttäminen mustaan ja äänimiksaus, jossa puhe on ylihiljaisella, mutta tehosteet räjähtelevät varoittamatta ikkunoita helisyttävästi, menee kyllä kaikella kunnioituksella hiukan liian pitkälle. Kaljupäinen isojalka ainakin näyttää tällä kertaa ihan hyvältä. Monessa alagenren tuotannossa esiintyvä Lance Henriksen nähdään sekoilemassa kivääri kädessään jossain metsän siimeksessä ja lopputulos on elämänhaluja nakertavan tylsä.
Onneksi vuoden 2004 (jälleen kerran) onnettomalla budjetilla suoraan videolle kuvattu Suburban Sasquatch paitsi osoittautuu kaikkien aikojen isojalkaelokuvaksi, myös palauttaa uskon siihen, että tarkoituksettoman huonoja – ja tämän vuoksi hysteerisen hauskoja – roskaelokuvia tehdään vielä 2000-luvullakin. Suburban Sasquatchista voisi ja oikeastaan myös pitäisi kirjoittaa laajempi essee. Auteur-teoksessa – elokuvan ohjaaja vastasi mm. käsiksestä, leikkauksesta, puvustuksesta, biiseistä ja kymmenestä muusta asiasta – Birdemic: Shock and Terrorin lintuja käppäisemmät korpit lentelevät taivaalla ja partioteltassa asuvat länsimaalaiset intiaanit keräävät golf-kentältä ruohoa taikapusseihinsa. Sitten teleporttaileva apina ryhtyy tappamaan huono-onnisia, repii kalastajalta käden irti ja heittää sillä toista päin pläsiä (valitettavasti tyyppi ei vielä tunnin joessa naamallaan makaamisen jälkeenkään tajua kuolla) sekä lopulta juo kolmannen jalasta verta.
Välistä otusta ammutaan taikanuolilla uskomattomien efektien kera arviolta sata kertaa ilman, että tämä reagoi muutoin kuin suihkuttamalla itsestään CGI-verta runsaina kaarina. Tästä huolimatta lopussa amatööriklopin yksi ainut jousen viritys muuttaa pedon… CGI-liekiksi. Mystisen olennon haavoittumattomuudelle löytyy tottakai syynsä: “Pystyisitkö tappamaan maanjäristystä tai ukkosta?” Onhan isojalka toki Amerikan kunkku, mutta tämä vertailu alkaa mennä jo megalomaanisen puolelle. Elukka myös huvittelee raahaamalla naisia jätesäkeistä tehtyyn luolaansa, jossa roikottaa näitä teräksisistä nokkosista. Taustalla hyörii kaksi pollaria, joiden virkapuvut on tehty liimaamalla kauluspaitaan muutamat pätkät ruskeaa teippiä. Ohimennen voisi myös mainita, että näiden suojelijoiden ja palvelijoiden puoleen kääntyminen vaikuttaa olevan massamurhan riivaamassa kaupungissa se huonoin ratkaisu. Hahmoja tulee, menee ja katoaa.
Vaikka Suburban Sasquatchin julistekuva on lähellä ruminta mitä maailmasta löytyy, on se kuitenkin eksploitatiivinen taidonnäyte itse hirviökostyymiin verrattuna, mikä tuo vahvasti mieleen Search for the Beastin vastaavan. Lopussa intiaanityttö siirtää telekineettisillä kyvyillään telttansa muualle samaan tyyliin, jolla joulupukin reki katoaa Santa and the Ice Cream Bunnyssa, mutta tästä huolimatta asumuksen kulma näkyy kohtausta seuraavien kuvien reunassa.
Katsoimme kaverini kanssa Suburban Sasquatchin valvottuamme elokuvien parissa puolitoista vuorokautta putkeen, enkä rehellisesti sanoen muista, milloin viimeksi olin mukana vastaavassa yhtäjaksoisen kollektiivisessa huutonaurukonsertissa. Lopputeksteissä vielä muistutetaan katsojalle, että isojalka on aito. Kuuleman mukaan ohjaaja Dave Wascavage on myöhemmin pahoittanut mielensä siitä, ettei hänen filmiään ole otettu vakavasti.
2000-luvun alkupuolella ilmeisesti oli vielä ihmisiä, jotka suhtautuivat kuolemanvakavasti isojalkaelokuvien tekemiseen. On hemmetinmoisen hämmentävää, että The Untoldin jenkkiläistä jatko-osaa, erittäin omaperäisesti kastettua Sasquatch Huntersia3 (2005) varten järjestettiin koekuvaukset, ettei jokaista paikalle tullutta ihmistä valittu näyttelemään leffaan, että pääjehu Fred Tapper, jonka ainoaksi ohjaukseksi Sasquatch Hunters on jäänyt, kuvasi tämän filmille, koska se tuli vain vähän digitaalista toteuttamista kalliimmaksi ja ettei käsikirjoittajaa otettu mukaan pikkurooliin, vaikka hän lupasi tiputtaa kameran eteen päästessään palkkiotaan. Kaikesta tästä kunnianhimosta huolimatta ruudun nurkasta kurkistelevia CGI-mörököllejä sisältävä törähdys on ihan yhtä kamala kuin kaikki muutkin lajikumppaninsa. Elokuvaa ei tietenkään pidä sekoittaa vuoden 1997 kaimaansa, vaikka katselukokemuksen miellyttävyyden suhteen on toisaalta aika sama, kumman niistä valitsee. Joka arvaa, onko elokuva kuvattu suoraan videolevitystä varten, saa rasiallisen pekaanikarkkeja!
Vuoden 2006 Abominable on moneen aikakauden isojalkaleffaan verrattuna “yllättävän hyvä”, mikä tarkoittaa suomeksi sitä, ettei sen katselu ole absoluuttista helvettiä. Lance Henriksen dokailee iltanuotiolla ja leffasta löytyy myös maailman vähiten vakavasti otettava macho. Toisinaan sasquatch käy heittämässä verta ja mölisee raivareissa jäätyään vangiksi puun ja autonkuoren väliin. Jeffrey Combskin on menossa mukana. Samana vuonna julkaistiin myös Ape Canyonin erästä teemaa jatkanut Yeti: A Love Story. Viidessä päivässä 200 dollarilla kuvatussa ja myöhemmin Troman perheeseensä adoptoimassa filmissä Amerikan metsissä asustavaa homoseksuaalia isojalkaa kutsutaan jetiksi. Juonesta sen verran, että peräpusikossa vaikuttava kultti uhrailee karvapersiille nuoria miehiä. Kun paikalle osuvasta “teiniporukasta” eräällä on samanlaisia kutsumuksia, ovat katkeran rakkaustarinan aineet kasassa.
Yeti: A Love Story on samaan aikaan mauttominta ja taidottominta käsivaraisella kotivideokameralla kuvattua soopaa mitä vähään aikaan on nähty, mutta selvästi innosta puhkuvaa sellaista. Käsikirjoituksen teko on epäilemättä ollut hauskaa, eivätkä ison rahan tuomat probleemat ole vaikuttaneet leffan syntyyn. Rakkaus (etenkin roska-) elokuvaa kohtaan näkyy non-stop parodioinnissa, aina absurdeista seksikohtauksista ylivedettyyn splatteriin. En tiedä onko poliittisesti korrektia nauraa miehelle tyydyttämässä sasquatchia oraalisilla nautinnoilla, mutta… on näiltä kavereilta sentään löytynyt suurempi intohimo ja ideapankki asialleen kuin joltain Marvelin liukuhihnamoskan “ohjaajaksi” palkatulta rantatoopelta. Jatko-osa saatiin 11 vuotta myöhemmin – palaamme siihen tuonenpana!
Jos Abominable ja Yeti: A Love Story saivat maahan poljetun isojalkailijan raottamaan silmiään ja nostamaan leukaansa hieman mudasta, painaa Sasquatch Mountain (2006 tämäkin) sen entistä syvemmälle muhjuun. The Scifi Channelin tilaamassa elokuvassa on pankkiryöstäjiä, panttivankia, metsien gorillakorsto ja rekkamiestä näyttelevä Lance Henriksen. Tapahtumapaikkana toimii tällä kertaa Arizona. Mitään mainitsemisen arvoista ei tässä(kään) tapahdu. Bigfoot at Holler Creek Canyon kuvattiin videolle tuona samana kultaisena vuonna. Isojalka pysyttelee visusti kuvaruudun ulkopuolella, mutta tämän näkökulmasta nähdään sitten senkin edestä. Huononkin leffan katselemisella tuntuu monesti olevan enemmän annettavaa, jos kuvasta saisi edes jotakin selvää. Tänä päivänä myös isommilla tuhmuuksilla tunnetuksi tullut Ron Jeremy vetää pienen roolin ja isojalka puolestaan joltakulta käden irti. Lopussa sumuisten vuorten peto sytytetään palamaan (terveiset 70-luvulle) ja jää mönkijän alle. Tämän elokuvan aikana aloin miettimään, olisiko jo hiljalleen aika ottaa virheistään opiksi ja jättää näiden viheliäisten pätkien suorittaminen jonkun toisen murheeksi.
Backwoods Bloodbathin (2007) tapahtumapaikaksi on valikoitunut Wisconsin. Joukko nuorisoa lähtee retkelle metsään, missä riehuu isojalka. Tai mikä lie: epäselvä tarina näes yhdistelee itseensä elementtejä osavaltion Rhinelanderin pikkukaupungista lähtöisin olevasta hodag-legendasta. Kyseessä on alun perin ollut jonkinlainen valkovihreä sarvipäinen liskopiru, joka on esiintynyt ainakin Scooby Doossa ja jolle on myös pystytetty patsas Rhinelanderiin. Kaiken kukkuraksi paikkakunnalla on järjestetty otuksen kunniaksi vuodesta 1978 lähtien jokakesäinen country-musiikkiin keskittyvä tapahtuma, Hodag Country Festival. Muuan blogi pohtii asiaa seuraavasti: “What is a hodag, you ask? I don’t know. It’s kind of like a man, but it lays spiky eggs once in a while and does not have a human face. That’s what it is.” Sitä miten isojalka liittyy hodakiin tai Backwoods Bloodbathiin, jota on mainostettu aihepiiriin liittyvänä, on vaikea sanoa.
Lopun parempia melodioita lukuun ottamatta elokuvan taustalla pauhaa korviani aina yhtä kivasti sukkapuikottava teinirock. Kuvaus ja leikkaus ovat kauheaa jälkeä, näyttelijöiltä taisivat suoritustensa vuoksi jäädä kyseisen vuoden joululahjat saamatta ja oikeastaan mikään ei Backwoods Bloodbathissa voisi kiinnostaa vähempää. Slasherhenkinen teos laskeekin pitkälti suht koht näyttävän goren ja tissien varaan. Sen omituisinta puolta taasen vetää nahkatakkiin pukeutunut ja sirppiä heiluttava ihmismäinen “olento”, joka näemmä on olevinaan se oman kylän myyttinen hirviö. Pari harmahtavaa metsäkuvaa on onnistunut amatööripannukakussa yllättävän hyvin, mutta elokuva ei silti jätä mieleen kuin hiljalleen pois kytevän kysymyksen, mistä ihmeestä tässä kaikessa nyt sitten oli kyse? Kukaan ei tiedä.
Paikallismaskotilla mennään myös leffassa The Wild Man of the Navidad (2008), jossa tienoon aikamiespojat (Duane Graves ja Justin Meeks) ovat ottaneet aiheekseen Navidadin villimiehen. Texasilaisen Navidad-joen seutuvilla 1800-luvun alkupuoliskolla liikuskellutta karvaista ja lopulta v. 1850 kiinni saatua otusta on epäilty orjuudesta karanneeksi, turkkiin pukeutuneeksi afrikkalaiseksi prinssiksi ja mitähän muuta. Tähän teoriaan uskonee myös Gravesin ja Meeksin kengännauhabudjetin elokuvasovitus, jossa peurantaljoista koottuun pukuun laittautunut ja hirvensarvet käsiinsä sitonut isojalka reuhaa korven kyräilijänä siihen saakka, että paljastuukin vain isojalaksi tälläytyneeksi mieheksi.
Leffan osatuottajana on Texasin moottorisahamurhissa samoissa hommissa häärinyt Kim Henkel (mikä myös paistaa lopputuloksesta masentavan selkeästi). Tämän kaveriksi pyydettiin myös Charles B. Piercea, joka valitettavasti kieltäytyi kunniasta. Samoin teki kuuleman mukaan Hooperin metsuriklassikon päätähti Marilyn Burns. Jos siis tähtiä, niin inhottavaa sikailua ei lopputuloksesta kuitenkaan puutu: punaniskaperheen jäsen nuuhkii pyörätuolissa olevan naisen alushousuja ja isä opettaa pojalleen, kuinka kaktukseen kannattaa viiltää reikä ja sitten panna sitä. Tätäkään törkyä ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jotta The Wild Man of the Navidad jäisi mieleen edes kyllin limaisena kokemuksena. Onnettomassa pikku filmissä saattoi olla myös muutama eläintappo, mutta vannomaan en mene.
Vuonna 2008 nähtiin vielä vanhan tuttumme jetin comeback, televisiolle kuvatussa tusinatuotannossa Yeti: Curse of the Snow Demon. Amerikkalaiseen jalkapalloon kytköksissä olevan nuorisoporukan lentokone räsähtää keskelle kylmintä Himalajaa, jota esittävä lokaatio löytyi jälleen kerran eräästä Kanadan läntisestä provinssista. Henkiinjääneillä alkaa tunteita lämmittelevä selviytymisoperaatio jäisessä vuoristossa, jossa on pulaa niin ruoasta kuin lämmöstä, muttei turmalaisia poskeensa pistää tahtovista lumimiehistä. Lähiöjuopoilta näyttävät jetit eivät aiheuta olemuksellaan niin pelkoa kuin nauruakaan ja kohdat, joissa hirviöt vieläpä loikkivat CGI-animaation avulla kuin Super Mario, pistävät viimeistään vakavaksi. Pätkän kauheinta antia onkin jokainen tietsikalla umpiepäammattimaisesti ja peukalo keskellä kämmentä väsätty toimintakohtaus, ja hetkittäin elokuvaa voisikin helposti luulla jonkin takavuosien tietokonepelin välivideoksi. Jännitystä ei löydy, vaikka filmi yrittää runsaalla huteran splattermateriaalin viljelyllä esittää rankkaa.
Näyttelijät ovat niitä joista tehdään paperia, eivätkä onnistu esittämään mitään tunteita edes joutuessaan nälkiintyneinä turvautumaan kannibalismiin, saati huomatessaan kauan odottamansa pelastuspartion viimein ilmestyvän noutamaan heitä valkeasta helvetistä. Hataraa juonta voi kiitellä virtaviivaisesta yksinkertaisuudesta ja Yetillä olisikin ehkä voinut olla tämän ja gorensa puolesta pienimuotoiset mahdollisuutensa, jos se olisi tuotettu parisenkymmentä vuotta aikaisemmin. The Scifi Channel levitti myös tätä pätkää.
2009 oli morfiiniaika. Pitkälti tuotantopuolen töitä tehneen Andrew Gernhardin ainut ohjaus Sasquatch Assault alias Assault of the Sasquatch on köyhän miehen Hyökkäys poliisiasemalle isojalalla höystettynä. Hylätyllä ja feminiinisen aaveen riivaamalla kyttiksellä (osa kuvausryhmän jäsenistä oli pelästynyt pahanpäiväisesti kuultuaan autiossa laitoksessa naisen kirkumista) kuvatulla kauhutoimintaleffalla voisi synopsiksensa puolesta olla hyvät edellytykset hauskaksi ryönäksi, mutta ryssitty toteutus jättää jälleen kerran viileäksi. Poliisiaseman asearsenaali koostuu jostain kepeistä ja vastaavista, koska joku sekopää ehti kuulemma jo varastaa kaikki pistoolit. Filmissä on myös perhosveitsiä heiluttava nainen, joka ei – häneen mahdollisesti kohdistuvista ennakkoluuloista huolimatta – ole strippari vaan eksoottinen tanssija ja olihan tässä myös gorea, ihmisten hajotessa vilskeen tuoksinnassa tuhannen palasiksi. Jossain välissä filmi tuntuu saavan predatormaisia viboja sasquatchin tappaessa vain miehiä, kunnes tasa-arvoinen örkki repii myös naiselta jalat irti. Parhaiten mieleen jää autokorjaamokohtaus, jossa apinan näkevä parittaja solvaa tätä, sen enempiä riitakumppaninsa ulkoista olemusta ihmettelemättä, läskiksi, karvaiseksi tyypiksi. Kun sutenööri pian on märkä läiskä huoltamon betonissa, toteaa vieressä seissyt prostituoitu rennosti “thanks” ja potkaisee sutenöörin jäännöksiä. Joku saattaa ilahtua siitä, että Sasquatch Assaultin on kuvannut Matthew Wauhkonen.
Boggy Creekin erittäin epävirallinen re-make, jolla ei virallisesti ole mitään tekemistä Charles B. Piercen elokuvien kanssa, ilmestyi lopulta 2010. Yksinkertaisesti Boggy Creekiksi nimetty pikkufilmi tuli katsottua seurassa erään aihepiiriin keskittyneen elokuvamaratonin aikana, ja ainakin tuossa kontekstissa tunnuimme saavan siitä hetkittäin jonkin verran iloa irti. Hienoin hetki koitti jo alkutekstien aikana, kun kävi ilmi että elokuvassa näyttelee Texas Battle. Tämän jälkeen rainan huvittavuus perustui arvuutteluun, kuka tai mikä – miehistä naisiin ja koirista autoon – on Texas Battle, kunnes kuvioihin hyppäsi hassutteleva tummaihoinen vitsiniekka, jonka käteen oli varmuuden vuoksi tatuoitu teksti Texas. Vaikka tunnelma arvoituksen ratkeamisen jälkeen hieman lässähti, takasivat jonkintasoisen viihdyttävyyden Texas Battlen vinkuminen siitä, että hän inhoaa levää ja tämän vaahtokarkkien ahnehtiminen nuotiolla. Valitettavasti hetkeä myöhemmin hahmo painuu vessapaperirulla kourassaan hihitellen metsikköön, eikä tule elävänä takaisin. Koska kaikenlainen into filmiä kohtaan päättyi näissä kohdin, otimme lohdutukseksi selville että Texas Battle, ristimänimeltään Clifton Quincy Battle, näyttää olevan ihan oikea (ei siis kenenkään kaveri tai yhden roolin vetänyt innokas tulokas), hieman tunnetummissakin tuotannoissa (Kauniit & rohkeat, Dragonball Evolution, Final Destination 3…) esiintynyt näyttelijä. Luimme elokuvasta vielä IMDb-arvostelun, jonka kirjoittaja rähisi asuneensa kuvauspaikkana toimineen järven rannalla ja että Boggy Creek on oikeastaan ihan hyvä indie-tuotanto, joka menettää tekijöiden hoppuilun vuoksi tehoaan puolen välin jälkeen. Itse en siitä hyvästä indiestä nyt olisi niinkään varma…
Eväsmehut alkavat tässä välissä varmaan olla yhtä lopussa niin kryptotieteen penkojaltanne, hänen suurennuslasinsa alle päätynyttä materiaalia suoltaneilta tekijöiltä kuin myös aiheesta syntyneen raportin lukijalta. Laajakuvan kultainen isojalkaprojekti viedään silti kunnialla päätökseensä sen neljännessä ja viimeisessä osassa, jossa selviää, mitä yhteistä on sasquatchilla ja Adolf Hitlerillä, minne lentokonekaappari D.B. Cooper todella katosi ja suljetaan Pekan ja pätkän aloittama isojalkojen Suomi-yhteyksien kehä. Artikkelisarjan edellisen osan luo pääset tätä polkua seuraamalla.
1 Myöhemmin kullattuja ukkoja on kerääntynyt seitsemän.
2 1970-luvulla isojalkaa alettiin toisinaan liittää lentäviin lautasiin. Esimerkiksi eräs roachdalelainen perhe vannoi loppukesästä 1972 nähneensä viljapeltonsa yllä leijuvan kirkkaan tunnistamattoman esineen. Vähän tämän jälkeen muuan talon miehistä havaitsi pihalla oljenkorsia katkoneen sasquatchin, joka pakeni kiireesti paikalta. Perheen rouva taasen väitti samaisen ilmestyksen kurkkineen häntä asuntovaunun ikkunan takaa. Lähialueen farmarit puolestaan syyttivät kutsumatonta vierailijaa kanojensa teurastamisesta ja vihannesten syömisestä sikojensa kaukalosta.
3 J. Michael Long ohjasi vuonna 2018 vielä yhden Sasquatch Huntersin, joka näyttää olleen dokumentti.