Kategoria:

Piin elämä (2012)

Yann Martelin kirja Piin elämä teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Opus tarttui mukaan bangkokilaisesta kirjakaupasta ollessani rundaamassa Kaakkois-Aasiassa ja kirjan ekumeeninen tematiikka kolahti jotenkin erityisellä tavalla herännäiskristillisissä piireissä varttuneen miehen kuljeskellessa oranssikaapuisten buddhalaismunkkien kansoittamilla kaduilla. Juuri tuolloin olin herännyt pohtimaan eri uskontojen pohjimmaista samankaltaisuutta ja päähenkilö Pii Patelin kolmiyhteys – hindulaisuus, kristinusko ja islam – yläkertaan tuntui mielenkiintoiselta ajatustavalta. Nuoren intialaispojan sielusta kilpailevien brahminin, piispan ja imaamin tiukatessa Piiltä, mitä uskontoa hän haluaa tunnustaa, hän vastaa hämmentyneenä vain haluavansa palvella Jumalaa. Niinpä – miksi kenenkään pitäisi valita yksi nimenomainen uskonto jota seurata, semminkin kun fundamentalistinen tapa uskoa tuntuu aina johtavan veren ja kyynelten vuodatukseen?

Julkaistu: Kirjoittaja: Iikka Kivi
Kategoria:

Halvan animen nostalgia

Monet varhaisista elokuvasuosikeista jäävät pakkomielteisesti katsojan mieleen ja nostavat itsensä korkeuksiin, joihin muut eivät välttämättä ikinä voi päästä. Usein katsojan ensimmäiset kokemukset lajityypistä voivat jäädä mittariksi kaikelle sille, mitä tulee näkemään myöhemmin. Lapsena nähdyille elokuville on oma paikkansa, mutta kultaako aika muistot?

Yksi ensimmäisistä omista elokuvistani oli Rai Luolapoika 3. Rai Luolapoika oli alunperin 1971 valmistunut japanilainen 22 osainen animesarja, joka on suomalaisille, 80-luvun lapsille tuttu lähinnä Omaxin 1988-1990 julkaisemana kuusiosaisena piirroselokuvasarjana.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jouni Heinonen
Kategoria:

The Man Who Loved Women (1977)

En tiedä johtuuko siitä, että Steve McQueenin mainio seksiaddiktiokuvaus Shame on vieläkin tuoreessa muistissa väkevyytensä ansiosta vai mistä mutta pelkästään tämä Truffaut’n vuoden 1977 teoksen nimi nostaa esille samanlaisia mielikuvia. Loppujen lopuksi nämä mielikuvat ja ennakko-odotukset eivät osoittaudukaan aivan niin kaukaa haetuksi kuin voisi luulla.

Elokuva alkaa hautajaiskohtauksella, mistä ei suoranaisesti mutta kuitenkin varsin yksioikoisesti kohtauksen pitkittyessä käy ilmi, että kyseessä on alkaneen elokuvan päähenkilön viimeinen matka, mitä on säestämässä, mikäs muukaan kuin joukko naisia ja mielenkiintoisella tavalla hilpeä viulumusiikki. Musiikkivalinta tuntuu aluksi varsin ihmeelliseltäkin hieman hämätessään katsojaa luulemaan tilannetta täysin joksikin muuksi, mitä filmin kuvasto tarjoilee. Pian tosin käy ilmi, miksi musiikkivalinta oli juurikin tällainen.

Julkaistu: Kirjoittaja: Toni Liimatainen
Kategoria:

Les Misérables (2012)

Ennen Tom Hooperin uusimman elokuvan, Les Misérablesin, syvällisempää käsittelyä on hyvä käydä läpi teoksen historia. Elokuva perustuu 80-luvulla tehtyyn musikaaliin, joka perustuu puolestaan Victor Hugon vuonna 1862 julkaistuun samannimiseen kirjaan. Elokuva ei liiemmin muuta musikaalia, mitä nyt elokuvaan sovitettaessa on jouduttu säveltämään hieman täytemusiikkia suvantohetkiksi. Juoni on sama, narratiivin rakenne on identtinen ja yhtä lukuun ottamatta laulutkin ovat suoraan musikaalista. Elokuvassa ei täten ole lähes yhtään ns. perinteistä dialogia, vaan kaikki vuorosanat lauletaan vaikka ne olisivat pelkkiä sivukommentteja. Päältä katsottuna näyttää kuitenkin hyvin vahvasti siltä, että Hooperin elokuvasta paistaisi läpi nykyiselle studiojärjestelmälle joissain tapauksissa kliseeksi muodostunut laiskuus. Mutta onko tässä elokuvassa tarpeeksi omia ansioita oikeuttaakseen olemassaolonsa lukemattomien muiden adaptaatioiden joukossa?

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Thin (2006)

Anoreksia nervosa on sairaus, mitä on hyvin helppo olla ottamatta vakavasti. Typerä ämmä ei halua syödä? Entä sitten? Miksi kutsuisit anoreksiasta kärsiville suunnattua ravintolaa? Tyhjä lautanen. Yksinäinen kokki. Vaikka koomikko George Carlinin hauskoista anekdooteista vaikuttaisi uupuvan empatia tai myötätunto, niin hän ei sävellä riitasointuja vain luuviuluista. Carlin kritisoi ennen kaikkea länsimaista kulttuuriamme, joka on selkeästi ympäristö, missä tällaiset sairaudet voivat syntyä. Ilmiö on niin laaja, että anoreksia nervosaa sairastaville on hoitokoteja jollaisen arkea Lauren Greenfieldin Thin käsittelee.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jens Hattuniemi
Kategoria:

Harmagedon (1986)

Naapurinpoika Juska Paarma herää krapulassa parkkihallista sairaalapediltä murhattuaan rakastajansa Tarjan. Viereisessä pedissä on Tarjan poikaystävä, jonka Paarma myös on murhannut. Paarman pitäisi olla itsekin kuollut, mutta ei ole. Valkoiseen takkiin sonnustautunut mies, joka tuntuu jollain tapaa olevan perillä kaikkien kohtaloista, ojentaa Paarmalle valkoisen haulikon ja käskee Paarmaa tappamaan kaikki muutkin elämänsä ihmiset: tyttöystävät, kaverit, perheen. Kaikki.

Miksi?

Julkaistu: Kirjoittaja: Jens Hattuniemi
Kategoria:

Mishima: A Life in Four Chapters (1985)

Yukio Mishima (1925-1970) on vaikea, häilyvä ja monimutkainen hahmo selittää. Mishimaan liittyvät faktat tuntuvat jokainen itsessään ristiriitaisilta ja istuvat hämmentävällä tavalla henkilöön itseensä. Jokainen persoonallinen piirre tuntuu vain itsenäiseltä kuorelta, joka peittää seuraavaa. Kuorien yhteyden pystyy hahmottelemaan ja näkemään, mutta itsessään henkilön saattaa vain aistia kaiken alla. Laveasti kuvaillen häntä voisi kutsua sinänsä modernistisen tyypilliseksi ja värikkääksi kirjailijahahmoksi, jonka julkisen shokeeraavaan ja provosoivaan puoleen samalla sekoittui yksityisen ja syvällisen hahmon ristiriitainen, pohjalla pulppuillut persoona, joka samalla sekä selitti julkisuudessa esiintynyttä henkilöä että monimutkaisti tätä huomattavasti. Tässä yhteydessä tätä tarkempi kuvaus tuntuu vaaralliselta ja kaikessa tulkinnallisuudessaan epäreilulta. Elokuva Mishima: A Life in Four Chapters muotoilee täydellisen kuvan kyseisestä henkilöstä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Kim Sainio
Kategoria:

Donald Richie 1924–2013

Yksi merkittävimmistä aasialaisen, ennen kaikkea japanilaisen elokuvan viestinviejistä länsimaissa on kuollut. Toimittaja, kirjailija, kriitikko ja kokeellisen elokuvan ohjaaja Donald Richie, menehtyi eilen Tokiossa, 88 vuoden iässä. Asiasta kertoi ensimmäisenä Japan Times, jonne Richie kirjoitti elokuvakolumnia 1950-luvulta aina viime vuosille asti.

Ohiossa syntynyt ja toisessa maailmansodassa palvellut Richie muutti Japaniin ensimmäisen kerran vuonna 1947, jolloin hän toimi toimittajana ja elokuvakriitikkona Pacific Stars and Stripes -lehdessä. 1950-luvun vaihteessa muutamaksi vuodeksi opiskeluja varten takaisin Yhdysvaltoihin muuttanut Richie vietti suurimman osan loppuelämästään Japanissa. Paitsi että Richie oli lumoutunut maan kulttuurista, hän koki Japanin olleen 50-luvulla vapaamielisempi kuin Yhdysvallat, erityisesti seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Richie itse oli avoimesti biseksuaali. Lopun elämänsä Richie vietti pääsääntöisesti Japanissa. 1970–80-luvuilla hän toimi maailman johtavan nykytaiteen museon, New Yorkin Museum of Modern Artin, elokuvakuraattorina.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg