Mika Ninagawa ja Helter Skelter (2012) – totaalinen japanilainen kaaos
Supersöpöys on yksinkertaisesti helvetin rumaa peliä.
The Host (2013)
Twilight-kirjasarjan kynäilleen Stephanie Meyerin libidoa ei näemmä tyydyttynyt tukahdetun seksuaalisuutensa purkamisesta ideaköyhäksi vampyyrifantasiaksi, vaan hänen piti jatkaa elämäntyötään esitellen omituisia seksikuvitelmiaan, tällä kertaa sci-fin muodossa. The Hostin tekijäjoukossa on lupaavia nimiä – 90-luvun parhaimpiin tieteisfantasioihin lukeutuvan Gattacan ohjannut Andrew Niccol ohjasi ja käsikirjoitti Meyerin kirjan pohjalta, ja pääosassa on Joe Wrightin teoksista uransa käynnistänyt yleensä erinomainen Saoirse Ronan. Valitettavasti väitettiinhän David Sladeakin hyväksi kauhuohjaajaksi ennen Twilight – Epäilystä.
Kılıç Bey (1978)
Kummisetä on monessa yhteydessä äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Sen gangsteriestetiikassa on jotain, jossa valtavirta sekä kriitikot ovat yhtä mieltä. Suuren arvostuksen ja suosion vuoksi ei olekaan yllätys, että turkkilaiset ovat tehneet elokuvasta oman kalkkunansa. Elokuvan ohjauksesta vastasi Natuk Baytan, joka oli tullut tunnetuksi eeppisten seikkailuelokuvien ohjaajana. Kummisedän roolissa nähtiin itseoikeutetusti Cüneyt Arkın. Baytanin ja Arkınin yhteinen elokuvahistoria juontaa aikansa nimenomaan seikkailuelokuvien ajalta. Tästä johtuen Kılıç Bey on ainakin kuriositeettina mielenkiintoinen elokuva.
Työtä merellä, maalla – Vittorio De Setan lyhytdokumentit
Valitettavasti elokuvan historiaa tarkastellaan usein kovin suppeasti ja monotonisesti, raa’asti kanonisoiden ja länsimaalaisesta, virallisesti hyväksytystä ja muka-korrektista vinkkelistä. Tällöin unohtuu erittäin merkittäviä, ilmaisuvoimaltaan rikkaita ohjaajia. Kanonisoidun aseman sijasta nämä henkilöt jäävät ikään kuin sivuhuomautuksiksi, joista vain harva kuulee ja jotka vielä harvempi oppii tuntemaan.
Kaanoneissa huonoin puoli, erityisesti elokuvan puolella, onkin niiden paikalleen jähmettyminen. Usein kaanonit eivät uusiudu edes osittain ajan tarpeita varten, vaan itsepäisesti korostavat kaupallisen elokuvan kuuden tai seitsemän ensimmäisen vuosikymmenen saavutuksia seuraavien ylitse järkähtämättömällä ankaruudella. Mikään elokuva ei voi ainakaan seuraavaan pariin kymmeneen vuoteen olla parempi Sight and Soundin äänestyksessä, kuin Citizen Kane tai Vertigo tai muut vakituiset top kympissä seilaavat perusteokset. Citizen Kanenkin vaihtuminen jälkimmäiseen ykkössijalla kesti puoli vuosisataa. Edes mikään aikalaiselokuva ei voi tulla niin merkittäväksi.
Helsinki Cine Aasia 2013
Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaali järjestettiin historian ensimmäisen kerran 14.-17.3.2013. Sen tarjonta koostui uudesta aasialaisesta elokuvasta. Uudelle festivaalille oli tarvetta muutoin melko ankeassa Suomen elokuvakeväässä. Juurikin festivaalin ajankohta sekä tarjonta olivat tarvittava piristysruiske, jota Helsingin festariskene kaipasi. Kävin katsomassa muutaman elokuvan verran, mistä festarissa oikein oli kyse.
Liikkeen kauneus
En tunne kovinkaan montaa tanssin harrastajaa, tai sen enempää tanssielokuvan ystäviä. Korkeintaan Dancen tuijottajia.
Minkälaista on tanssielokuva, miksi sellaisia tehdään festivaaliksi asti (Loikka 21.–24.3.2013), ja mitä ne antavat lajia ymmärtämättömille? Kyse ei ole väliaikatanssista, musikaalista, bollywoodista, juonellisesta sivuhaarasta, vaan elokuvista joiden sisältö on yhtä kuin tanssia.
Elokuva taitaa olla ainoa taiteenlaji, joka voi esittää ja tulkita mitä tahansa muuta taidetta. Tarvittaessa se on kuitenkin itse kaikista muista taiteista riippumaton.
Ölüme son adım (1983)
Vuosi 1983 oli poikkeuksellisen hyvä Çetin İnançille ja Cüneyt Arkınille. Tuon yhden vuoden aikana tämä turkkilainen tehokaksikko teki valtavan määrän tunnetuimpia psykedeliasekoilujaan. Ölüme son adım edustaa tuon vuoden selväpäisempää tarjontaa, mutta se ei tee siitä huonoa elokuvaa. Päinvastoin Ölüme son adım on erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.
Julistekuvissa Arkınin vaatetus muistuttaa etäisesti Mad Maxia. Hänen nahkatakkinsa ja aseensa tuovat mieleen etenkin Road Warriorin. Joissakin piireissä Ölüme son adımia on kutsuttu turkkilaiseksi Mad Maxiksi. Toimintansa ja Arkınin puolesta tämä vertaus on korrekti, mutta elokuva ei mene yksiin Mad Maxin tarinoiden kanssa. Siksi mistään varsinaisesta kopiosta ei voida puhua. Kuriositeettina ajatus kuitenkin on kiehtova, ja julistekuvat sekä mainoslauseet varmasti saavat elokuvalle lisää uteliaita katsojia.
Joutilaat (2001)
Ennen syrjäytyneitä olivat joutilaat. Ennen kuin keskustelu kouluttautumattomista, työttömistä ja sosiaalisesti eristäytyneistä nuorista ihmisistä alkoi dominoida suomalaista tiedonvälitystä, jonka eräänlaisena huipentumana voi nähdä Virpi Suutarin Hilton! – dokumentin, Suutari kirjoitti, ohjasi ja osittain leikkasi Susanna Helken kanssa vuosituhannen vaiheessa maakunta-Suomen monituisiin ongelmiin pureutuvan teoksen Joutilaat. Se seuraa kolmen nuoren miehen elämää jossain päin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoa, Suomen rajaseudulla, Suomussalmella.