Tunnetaan myös nimellä: Vieras
Maa: Yhdysvallat, Sveitsi
Genre: Romantiikka, scifi
Ohjaus: Andrew Niccol
Käsikirjoitus: Andrew Niccol, Stephanie Meyer
Kuvaus: Roberto Schaefer
Leikkaus: Thomas Nordberg
Sävellys: Antonio Pinto
Näyttelijät: Saoirse Ronan, Diane Kruger, William Hurt, Max Irons, Emily Browning
Twilight-kirjasarjan kynäilleen Stephanie Meyerin libidoa ei näemmä tyydyttynyt tukahdetun seksuaalisuutensa purkamisesta ideaköyhäksi vampyyrifantasiaksi, vaan hänen piti jatkaa elämäntyötään esitellen omituisia seksikuvitelmiaan, tällä kertaa sci-fin muodossa. The Hostin tekijäjoukossa on lupaavia nimiä – 90-luvun parhaimpiin tieteisfantasioihin lukeutuvan Gattacan ohjannut Andrew Niccol ohjasi ja käsikirjoitti Meyerin kirjan pohjalta, ja pääosassa on Joe Wrightin teoksista uransa käynnistänyt yleensä erinomainen Saoirse Ronan. Valitettavasti väitettiinhän David Sladeakin hyväksi kauhuohjaajaksi ennen Twilight – Epäilystä.
Sladen kohtalo toistuu Niccolille, joka ei tunnu saaneen Meyerin umpipöhköstä ideasta mitään irti. Alkuasetelma, joka onkin oivaltavinta koko tarinassa, tapahtuu periaatteessa useita vuosia The Invasion of the Body Snatchers -tyylisen invaasioelokuvan jälkeen. Muukalaiset, tässä tapauksessa “sielut,” ovat vallanneet maan. Sielut ovat ulkonäöltään jotain hentai-henkisen lonkerohirviön, ameeban ja kiiltomadon väliltä. Nämä kiiltävät etanat liukuvat pintoja pitkin ja pääsevät ihmiseen sisään vain niskaan tehdyn tarkan viillon kautta. Miten ensimmäinen näistä alieneista ikinä edes pääsi ihmisen sisään viiltelemään toisia yksilöitä jää täydeksi mysteeriksi.
Muukalaisia vältelleitä ihmisiä on kuitenkin vielä muutama, ja heihin kuuluu Ronanin esittämä Melanie Stryder, joka elokuvan alussa epäonnistuneen itsemurhan jälkeen joutuu leikkauspöydälle, ja saa sisäänsä Vaeltaja-nimisen avaruuskihomadon. Vaeltaja ei kuitenkaan valtaa ruumista täysin, vaan Melanie kommunikoi sisäisen monologin voimalla valtaajan kanssa. Muukalainen hallitsee ruumista, vaan ei mieltä. Kahden hengen kanssakäyminen siirtyy pian hyvin outoon suuntaan Vaeltajan tutkiessa Melanien muistoja, joissa hän pakoilee muukalaisten valtaamia ihmisiä pikkuveljensä Jamien kanssa, kunnes parivaljakko kohtaa tiukkakroppaisen Jaredin. Jamie saa isähahmon, Melanie rakastajan.
Meyer hylkää tässä vaiheessa Twilight-sarjasta tutun mormonistisen siveyden, ja antaa pariskunnan harrastaa seksiä vain viikkoja ensikohtaamisensa jälkeen. Ensin kuitenkin mies antaa naiselle mahdollisuuden kieltäytyä tästä, jonka jälkeen vielä nostetaan seksuaalista jännitettä huomauttamalla että pahikset voisivat viedä heidät hetkenä minä hyvänsä. Tutkittuaan näitä muistoja Vaeltaja rakastuu itsekin Jarediin, ja Melanie päänsä sisällä apunaan hän lähtee etsimään Jaredia.
Lopulta hän löytyykin sopivasti Melanien Jeb-sedän aavikolle rakentamasta tukikohdasta. Rakennelma on yksi elokuvan typerimmistä asioista ja siksi myös sen paras asia – Kyseessä on vuori, joka onkin “melkein sammunut” tulivuori, jonka sisällä virtaa kokonaisia koskia, ja jonka keskellä on suuri kuilu, jonka pohjalle Jeb-setä, aikamme suurin maanviljelynero, on viljellyt satoa joihin hän kohdistaa auringonvaloa käyttäen apunaan kuilun seinämillä olevia mekaanisesti ohjattavia peilejä. Tukikohta koostuu suurista käytävistä ja koloista, joihin on rakennettu täydellisiä kaksioita sähköineen kaikkineen. Sähkö tulee Jeb-sedän mukaan “maasta ja auringosta.” Aivan.
Mutta voi! Keskeltä aavikkoa löytyy myös uusi joukko selviytyjiä, ja hyväksyttyään Melanie/Vaeltaja-kombon keskuuteensa yksi heistä rakastuu nimenomaan Vaeltajaan, eikä Melanieen. Melanie ei myöskään halua olla Jaredin kanssa missään tekemisissä, koska hän ei kontrolloi omaa ruumistaan eikä halua Vaeltajan käyttävän hänen ruumistaan uuden poikaystävän kanssa kuherteluun. Tässä vaiheessa Meyer tuntuu kirjoittaneen taas saman tarinan kuin Twilight-elokuvissa, joissa vanhanaikainen joukkopano ratkaisisi koko joukkion ongelmat. Tämän neliödraaman pöydälle nostava dilemma alkaa jo olla niin hykerryttävän vammainen, että se tehokkaasti etäännyttää katsojansa kaikesta kiinnostuksesta mikä näitä hahmoja ja tilanteita kohtaan saattoi nousta aiemmin.
Minun on oikeastaan hyvin vaikea käsittää, miten The Host voisi periä Twilightin sijan teinidraamaspektrissä, vaikka se kovasti yrittääkin. Koko konsepti yhden naisen sisällä olevasta kahdesta persoonasta jotka rakastavat eri ihmisiä on toteutettu niin hykerryttävän huonosti, ettei siihen pääse sisälle edes herkkään kukkaan puhkeamassa oleva teini-ikäinen Belladonna, saati sitten mm. edes yhden elokuvan elämässään nähnyt ja aivoillaan ajatteleva yksilö. Kehnosta toteutuksesta kielii esimerkiksi dialogi, joka edes vähän kaksimielisemmin ajattelevalle yksilölle on erittäin vaikeasti sulatettavaa. “Kuolen ennen kuin otan hänet sisääni!” toteaa Melanie allekirjoittaneen yrittäessä parhaani mukaan pidätellä kiusallista naurua sisälläni. Mitään tunnesidettä ei synny myöskään elokuvan muihin hahmoihin, joka aiheuttaa suurta ärtymystä kun sivuhahmoja joille on annettu puolisen minuuttia ruutuaikaa, tapetaan pituudeltaan hahmojen ruutuaikaa kuusi kertaa pidemmässä korvia raastavaa viulumusiikkia sisältävässä kohtauksessa, jossa Pallinaama #1 ja Pallinaama #2 uhraavat henkensä säilyttääkseen tulivuoritukikohdan sijainnin salaisuutena. Au revoir, les balls.
Toisin kuin ylipäänsä missään muussa sci-fissä, mitään varsinaista yhteiskuntatutkielmaa The Hostista ei synny. Utopistinen tulevaisuudenkuva on toteutettu halvalta tuntuvalla visuaalisella designilla, jossa kaikki asiat on pelkistetty olennaisuuksiin ajattelematta kuitenkaan sen kummemmin miten tämän voisi tehdä edes hieman stimuloivammin. Oliot elävät harmoniassa keskenään ja yrittävät kehittää maapallosta paremman paikan ympäristöä parantamalla. Elokuvan antagonisti, Diane Krugerin esittämä Etsijä, pitää Vaeltajalle pienen monologin siitä miten ihmiskunta kohteli kaltoin luontoa, mutta tämäkään aspekti ei oikeastaan etene minnekään.
Myös tämä huokuu laiskuutta, kuten oikeastaan koko elokuva. Twilight-elokuvissa oli hyvin helppo nähdä, miksi niitä haluttiin tehdä mahdollisimman monta – Ne tuottivat rahaa ja olivat kuvauspaikkojensa suhteen erittäin halpoja tekeleitä. Lumikenttä, pari sisätilaa ja yksi metsä eivät hirveästi budjettia rasita. Samaa laiskuutta on myös havaittavissa The Hostissa, joka sijoittuu puolivälin jälkeen lähes yksinomaan aavikolle ja siellä olevaan näennäisesti parista käytävästä koostuvaan tukikohtaan. Setpiecejä yritetään hieman rakentaa aiemmin mainitulla absurdilla peilivirityksellä, mutta loppuvaikutelmana sitä vain huokaa syvään ja vilkaisee kelloa.
En pysty lopulta käsittämään, kenelle tämä elokuva on tehty. Twilightin faneille suhdekuviot menevät jo liian paksuiksi ja abstrakteiksi, kun taas esimerkiksi Niccolin 90-luvun tuotannon ystäville The Host ei anna yhtään mitään pureskeltavaa. Toiminnan ystäville elokuvan kaksi toimintakohtausta eivät millään riitä, ja laahaava rytmitys alkaa käydä hankalaksi jo ihmissuhde-elokuvienkin harrastajille. The Host muistuttaa monella tavalla elokuvassa nähtäviä muodottomia etanamaisia alien-matoja. Se vain lojuu valkokankaalla kunnes valo himmenee, ja sen jälkeen on jokaisen pakko kysyä itseltään, mihin helvettiin sitä aikansa tässä elämässä käyttää. Samalla tämä lienee Meyerin töiden suurin saavutus, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun oikeasti kysyin itseltäni yhtään mitään hänen teokseensa perustuvan elokuvan jälkeen. Kaikkea sitä tekeekin lukijoidensa mielten suojelemiseksi.