Quentin Tarantino tarvitsisi käsikirjoittajakumppanin. Django Unchained on teos, jossa edes jotenkin yhteen kursitut elementit ohjaajan käsikirjoittamisessa tulevat yhteen kaoottisena mössönä. Lopputulos viihdyttää koko kestonsa, mutta siitä olisi voinut olla enempäänkin.
Tommy Lee Jones (No Country for Old Men, Lonesome Dove) yllätti varmasti suuren määrän elokuvaharrastajia vuonna 2005 esikoisohjauksellaan The Three Burials of Melquiades Estrada. Revisionistinen western kertoi menetyksen surusta ja teki sen aikakaudelleen epätyypillisen haikeasti, onnistuen tuomaan visuaalisella annillaan esille paitsi suuria tunteita myös pienimuotoisimpia eleitä.
Kuvaavaa pelielokuvagenrelle on, että lajityypin toimivin elokuva ei perustu mihinkään peliin vaan kanadalaisen Bryan Lee O’Malleyn sarjakuvaan – jonka pohjaidea puolestaan on tuttu lukuisista peleistä. Nuoren Scott Pilgrimin on todistettava väärtinsä ihanaiselle Ramona Flowersille ja päihitettävä tämän seitsemän ilkeää eksää. Näin primitiivinen premissi olisi hyvin houkutteleva tekosyy vasenkäsivemppailuun toteutusdepartementissa, mutta onneksi projektin ruorista löytyy Shaun of the Deadilla ja Hot Fuzzilla itsensä nörttinuorisolle myynyt ohjaaja-käsikirjoittaja Edgar Wright. Wrightilla on paitsi kyky pitää superintertekstuaaliset paketit kasassa, myös harvinainen taito tasapainoilla itsetietoisen ironian ja aitojen tunteiden välillä. Ja juuri sen takia Scott Pilgrim toimii niin monella tasolla.
Kenties sellaisella käsitteellä kuin Bergman- elokuva on niin luonnollinen ymmärrys melkein kenen tahansa elämään tai ylipäätään ihmiseen, että se tuntuu parhaissa tapauksissa antavan sen katsojalle jotakin hänestä itsestään, paljastavan kenties jonkin oleellisen pimeydessä väijyvän asian, jotakin jonka tietää itsestään, mutta jota ei osaa tai uskalla lausua. Se voi olla peili, joka heijastaa pimeimpiä puoliasi tai asioita, joita et ole uskaltanut itsellesi edes salaa lausua.
Ridley Scott teki Prometheuksella visuaalisesti näyttävän paluun scifi-elokuvien pariin.
Leikkauksestaan erityiskiitokset ansaitseva elokuva tekee kunniaa sille kauneudelle, jota laji parhaimmillaan edustaa.
Maurice Pialat’n ihmissuhdekuvaus À nos amoursissa Sandrine Bonnairen esittämä 15-vuotias Suzanne puhkeaa seksuaaliseen kukkaansa hylättyään poikaystävänsä ja menetettyään neitsyytensä samana iltana yhden yön jutussa. Suzannen ongelmaksi muodostuu se, että hän ei pysty enää rakastumaan keneenkään, vaan hän hyppii pojasta toiseen saaden perheensä vihaiseksi tästä.
Perheen äiti elää maailmassa, jossa naisen tulee olla neitsyt avioliittoon asti, ja Suzannen veljellä on paljon hampaankolossa, kun hän näkee siskonsa nauttivan seksuaalisesta kanssakäymisestä. Kun Maurice Pialat’n itsensä esittämä perheenisä eräänä yönä toteaa, ettei jaksa enää tätä paskaa, ja lähtee menemään, joutuu Suzannen veli ottamaan perheessä miehen aseman. Tämä ei selkeästikään sovi kenellekään perheenjäsenelle, ja Suzanne vieraantuu perheestään yhä enemmän ollessaan lähes kenen tahansa kanssa, jottei hänen tarvitsisi viettää aikaa kotonaan.
Gaspar Noén lisäksi on tuskin yhtäkään toista nykyohjaajaa, joka kykenee sisällyttämään elokuviensa muotoon niin paljon voimaa, että pelkästään se itsessään riittää elokuvien sisällöksi.
