Tunnetaan myös nimellä: Scott Pilgrim vastaan maailma
Maa: Yhdysvallat, Iso-Britannia, Kanada, Japani
Genre: Komedia, romantiikka, toiminta
Ohjaus: Edgar Wright
Käsikirjoitus: Edgar Wright, Michael Bacall
Kuvaus: Bill Pope
Leikkaus: Jonathan Amos, Paul Machliss
Sävellys: Nigel Godrich
Näyttelijät: Michael Cera, Mary Elisabeth Winstead, Jason Schwartzman
Kuvaavaa pelielokuvagenrelle on, että lajityypin toimivin elokuva ei perustu mihinkään peliin vaan kanadalaisen Bryan Lee O’Malleyn sarjakuvaan – jonka pohjaidea puolestaan on tuttu lukuisista peleistä. Nuoren Scott Pilgrimin on todistettava väärtinsä ihanaiselle Ramona Flowersille ja päihitettävä tämän seitsemän ilkeää eksää. Näin primitiivinen premissi olisi hyvin houkutteleva tekosyy vasenkäsivemppailuun toteutusdepartementissa, mutta onneksi projektin ruorista löytyy Shaun of the Deadilla ja Hot Fuzzilla itsensä nörttinuorisolle myynyt ohjaaja-käsikirjoittaja Edgar Wright. Wrightilla on paitsi kyky pitää superintertekstuaaliset paketit kasassa, myös harvinainen taito tasapainoilla itsetietoisen ironian ja aitojen tunteiden välillä. Ja juuri sen takia Scott Pilgrim toimii niin monella tasolla.
Ensimmäinen taso rakentuu puhtaasti intertekstuaalisuuden varaan. Scott Pilgrim mässää maaniseen audiovisuaalisuutensa kaiken oleellisen nykypelaajasukupolvesta: musiikkivideoestetiikan, skeittivideot, sitcomin, sarjakuvan (erityisesti japanilaisen) sekä tietenni videopelit. Viittauksia ja sisäpiirivitsejä on niin julmasti, että pelkästään niiden bongaamiseen sekä analysointiin voisi kuluttaa yhden oman artikkelisarjansa. Esimerkiksi kaikki leffassa esiintyvät yhtyeet lainaavat nimensä kasibitti-Nintendon mualimasta: Crash n’ The Boys, Clash at Demonhead ja Katanyagi Twins (aka Double Dragon) ovat kaikki NES-mätkintäpelejä ja Scottin oma bändi Sex Bob-Omb viittaa Super Mario 2:ssa esiteltyyn pommivihulaiseen. Vastaavia esimerkkejä on rainassa kymmeniä, ellei satoja.
Hienointa popkulttuuriviittauksissa on se, että ne on pääosin sulautettu toimivaksi osaksi tarinaa, ei itsetarkoituksellisen irrallisiksi naurattajiksi: totta kai kaikki orkesterit on nimetty mätkintäpelien mukaan, sillä Scott taistelee niitä kaikkia vastaan (puhumattakaan siitä, että elokuvasta tehty peli toimii hyvin pitkälti samalla mekaniikalla kuin kyseiset NES-klassikot – kuten sanottua, tässä syvälle menossa jäävät Inceptionit kakkoseksi)! Osa peliviittauksista on ilmiselviä, kuten Ramonan aseenaan käyttämä valtava vasara (Donkey Kong, 1981), ruudulle pamahtelevat pistelukemat tai tyrmätyistä pahiksista ympäriinsä lentelevät kolikot, mutta osa on todellisia nörttien unelmapääsiäismunia. Triforce-symboli vastaa pelaajille kristinuskon ristiä, koska symbolin meille esitellyt Legend of Zelda -pelisarja on lähes jumalaista tasoa – käy siis aivan hyvin järkeen, että pääpahis käyttää tunnuksenaan väärinpäin käännettyä Triforcea saatanallisuuttaan korostaakseen. Leffalla on pokkaa jopa kuittailla popkulttuuritrivialla brassaileville nörttipojille, kun Scott toistuvasti yrittää tehdä mimmeihin vaikutuksen kertomalla Pacmanin nimen alkuperästä.
Pelkällä intertekstuaalisuudella voidaan myydä hitosti leffalippuja ja deeveedeitä (kuten Shrekit todistavat), mutta onneksi tekijäporukalla oli kunnianhimoa perinteisen “nörteiltä rahat pois Mario-vitseillä ja nostalgiarunkulla”-mentaliteetin ylitse. Scott Pilgrim toimii erinomaisesti myös perinteisenä romanttisena komediana ja nousee yhdeksi genren omaperäisimmistä ja viihdyttävimmistä elokuvista. Hahmot ovat onnistuneita kautta linjan ja Scottin sekä Ramonan rakkaustarinasta välittää aidosti. Sivuhahmot ovat toki arkkityyppejä, mutta virkistävänä vaihteluna sentään nykynuorison eivätkä romanttisten komedioiden arkkityyppejä – kiukkuinen goottityttö, raivofanittava teinimimmi, introvertti söpöpoika, puhelimessa juoruileva homomies – tuttuja tyyppejä meille kaikille.
Sarjakuvan nopea tempo siirtyy valkokankaalle hienosti ja karsii turhat rönsyt pois – erityisen ihastunut olen leffan tapaan käyttää nopeita siirtymiä paikasta toiseen, vaikka dialogissa olisi lause vielä kesken – näinhän sarjakuvissakin tehdään! Vitsit ovat pääasiassa hauskoja, etenkin hipsterikulttuurille vinoilu: hilpein yksittäinen huuli kuullaan paksusankaiselta kulttuuritiedostajalta, kun tämä (Scott Pilgrimiä mainitsematta) sanoo sarjakuvien olleen paljon parempia kuin elokuvan. Draama pelittää pääosin hienosti (etenkin Scottin ja Knivesin eron visualisointi on suorastaan nerokasta) ja toimintakohtauksista saa ihastuttavalla tavalla selvää näinä lähikuvasuhinan synkkinä satovuosina. Scott Pilgrim vs. The World on kaikin puolin kiitettävästi toimiva, raikas nuorisoromcom, jonka eteen tyttöystävän voi istuttaa aivan huoletta (poislukien esiinnousevat keskustelunaiheet kunkin omista ilkeistä eksistä, mutta sekös ilmaa raikastaa. Etenkin jos menee Aalto-maljakko ikkunasta läpi.).
Mutta eipä riittänyt Wrightille vielä tämäkään, vaan Scott Pilgrimistä löytyy vielä yksi, erittäin syvällinen taso, jota pidän nerokkaana – ja joka saattoi aiheuttaa rainan huonon kassamenestyksen ja kriitikkoteilauksen. Scott Pilgrim vs. The World piirtää piinaavan kuvan 2000-luvun miehestä, eikä se ole suinkaan mukavaa katsottavaa, vaikka kontekstina onkin komedia.
Scott Pilgrim on nimittäin aikamoinen kusimuna. Hän on epävarma nillittäjä, jonka maailmasta naiset pilaavat romantiikan. Hän kohtelee naisia kuin roskaa kykenemättä olemaan rehellinen kenellekään (edes itselleen), mutta vaatii muilta ehdotonta rehellisyyttä. Hän soittaa bändissä saadakseen itselleen egobuustia, mutta lykkää soittohommat sekä ystävänsä syrjään heti, kun jotain henkilökohtaisesti kiinnostavampaa sattuu näköpiiriin. Hän on samaan aikaan egoisti ja pohjattoman epävarma. Scottissa on kaikki ominaisuudet olla erinomainen mies (huumorintaju, sosiaaliset taidot, rokkibändissä soittaminen), mutta kaikki hänen omasta epävarmuudestaan kumpuavat negatiiviset ominaisuudet peittävät ne pääosin alleen. Kuva ei ole kaunis, mutta se on ehdottoman tosi: tällaisia miehiä on minun sukupolvessani paljon ja tunnistan Scottissa myös paljon itsestäni.
Vaadittaisiin jonkinmoiset akateemiset paperit selvittämään miksi näin on käynyt, mutta heitän oman tulkintani puhtaasti videopelien näkökulmasta, täysin perstuntumalta. Me pelaajat olemme koko ikämme tottuneet loikkimaan tulimerten yli, taistelemaan hirviöitä vastaan, ylipäätään tekemään mitä tahansa älytöntä jotta saisimme neidon poies hädästä – mutta jokainen peli päättyy siihen, kun prinsessa on pelastettu. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Noh, koska pelaajanörtti tarvitsee vastustajia ja loputonta analysointia oman pelinsä parantamiseksi, hän jatkaa taistelua – esimerkiksi mimmin eksiä vastaan, kuten Scott elokuvassa tekee. Hänen on todistettava Ramonalle, että hän on parempi kuin muut, että hän voi voittaa kaikki. Mitäpä sellaisella pelastajalla tekee, jolla ei ole pelastettavaa?
Scott Pilgrimin hahmolle ei olisi voinut valita parempaa näyttelijää kuin Michael Cera, sillä koko hänen uransa rakentuu edelläkuvaamani hahmon esittämisen varaan: epämiehekkään nörttipojan, joka voittaa kaikki öyhöttävät kusipäät olemalla kiltti ja fiksu. Ymmärrän hyvin, miksi introvertin sukupolven suosituimpiin kuuluvaksi hahmoksi nousee ceramainen arkkityyppi – se antaa miellyttävän illuusion siitä, että nörttipoikien friendzonelle ilmestyy vielä joskus se ihanaisen mystinen nörttityttö, jonka voi pelastaa Bowserin pahnoilta joka päivä. Wright on kuitenkin riittävän rohkea ja älykäs antaakseen tälle ääliömäiselle harhakuvalle napakan moukariniskun.
Älkää käsittäkö väärin: minusta ei ole mitään vikaa siinä, että on nynny nörttipoika. Olen itsekin sellainen. Mutta niin kauan kuin ihmissuhteet ovat prinsessanpelastusreissuja ja ainutlaatuisen taivaanhedelmän varjelua maailman vaaroilta omalla kiusallisen söpöllä tyylillä, niin kauan ihmissuhdepelin ruudulle pamahtaa GAME OVER-teksti vailla jatkomahdollisuutta. Vasta kun Scott ymmärtää, että keino kaikkien eksien voittamiseen ja toimivan parisuhteen rakentamiseen on Itsekunnioituksen Voima, hän nousee todelliseksi sankariksi. Tarina ei ole uusi eikä näkökulma mitenkään eriskummallinen, mutta näinä kaikkina kyynisyyden, ironian ja läpällä tekemisen vuosina tuntuu suorastaan sydäntälämmittävältä, että Edgar Wrightin videopelispektaakkelielokuvan pohjimmainen päämäärä on kertoa sukupolvemme nörttipojille, että älkää niiden naisten takia mitään tehkö vaan itsenne.
Scott Pilgrim vs. The World vangitsee jotain varsin oleellista siitä ajasta, jossa me elämme. Siinä missä Matrix kuvasi hämmentävän tarkasti (ja kenties tahattomasti) edellisen vuosituhannen loppua muovigoottiestetiikallaan, Anonymous-mentaliteetin synnyllään ja äärimmäisyyteen asti viedyllä tunteettomuudellaan, samalla tavalla Scott Pilgrim kuvastaa 2000-luvun ajan henkeä. Gotiikka on vaihtunut hipsteriyteen, industriaalirokki indierokkiin ja kalpeanaamainen posetus vänkyräturpaiseen nillitykseen, mutta nörtit ovat silti edelleen nörttejä ja haluavat pelastaa maailman. Scott Pilgrim on ensimmäinen nörttielokuva, joka kehtaa väittää, että ehkä tärkeintä olisi pelastaa itsensä. Ainakin alkajaisiksi.