Lähi-itä on versonut aikamme noteeratuimpia ja arvostetuimpia elokuvantekijöitä voimakkaalla tempolla: Iranista ovat tulleet kansainvälisesti tunnetuiksi Abbas Kiarostami, Mohsen Makhmalbaf, hänen elokuvantekijälapsensa, Sodankylässäkin vieraillut Samira Makhmalbaf sekä Hana ja Maysam Makhmalbaf ja liuta muita nimiä, kuten Bahman Ghobadi, Ramin Bahrani ja Amir Naredi. Libanonilainen Alia Arasoughly, nasaretilainen Elia Suleiman… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Ehkä ensimmäisenä kokee hämmennystä tai puutuneisuutta. Loputtomalta tuntuvassa alkukohtauksessa seurataan käsivaralla kuvattua moottoripyöräkilpailua, joka jatkuu ja jatkuu ilman minkäänlaista dramatiikkaa, yllätystä tai murtumaa. Pyörät hidastavat mutkassa ja kiihdyttävät uudelleen, kunnes syöksyvät jälleen eteenpäin seuraavalla suoralla. Moottorien äänet katoavat ja jylähtävät uudelleen. Sää on tavanomaisen tylsistyneen aurinkoinen. Kamera yrittää ilmeisestikin pysytellä elokuvan päähenkilössä, Bud Clayssä (Vincent Gallo), välillä hetkellisesti hukaten hänet, mutta lopulta löytäen taas uudelleen.
Elokuva, josta tekijä on yrittänyt saada kaikella tahdolla positiivisen, vaikka tietää, että olisi voinut kuvata asiat paljon, paljon pessimistisemmiksi. Sellaisiksi, mitä ne usein tuppaa olemaan – ja kuitenkin tässä kuvataan elämää ilman, että sitä yritettäisiin erityisesti manipuloida näyttämään joltain muulta kuin mitä se on, vaikka toive yrittää kaivaa elämästä jotakin positiivista, on ollut ilmeinen lähtökohta tälle teokselle.
Pauline on erilainen nuori. Hän ei huolla karvoitustaan, maalaa naamaansa tai käytä värikkäitä vaatteita, kuten suurin osa koulunsa tytöistä. Sen sijaan hän on kiinnostunut kirurgin ammatista, ihmiskehon toiminnasta ja uppoutuu haavemaailmaan, jossa hän on puolijumalallinen ihmisen osien ja veren kanssa läträävä Josefiina Mengele. Paulinen poikkeava habitus aiheuttaa kitkaa hänen ja koulutovereiden, opettajien ja perheen välille. Erityisesti kristillisiin arvoihin pitkälti nojaava keskiluokkainen äiti ei voi ymmärtää, mitä tytön päässä liikkuu.
Elokuva alkaa näkymällä ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden muistomerkistä, jonka päälle tulee teksti: ”Jossakin Euroopassa”. Kamera laskeutuu maahan. Patsaan juurelle tuuli liikuttelee taittunutta sanomalehteä. Otsikosta saamme selvää: ”Hitler miehittänyt…” Runollisuus yhdistyy kauhuun. Seuraavaksi leikkaamme kuvaan autiosta kaupungista. Lapsi tulee näkyviin. Hän juoksee noutamaan palloaan kadulta, mutta samassa hänen taakseen ilmestyy kauhistunut äiti, kuin siinä olisi jotakin todella pelättävää, että lapsi hakee pallonsa tyhjältä kadulta.
Yann Martelin kirja Piin elämä teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Opus tarttui mukaan bangkokilaisesta kirjakaupasta ollessani rundaamassa Kaakkois-Aasiassa ja kirjan ekumeeninen tematiikka kolahti jotenkin erityisellä tavalla herännäiskristillisissä piireissä varttuneen miehen kuljeskellessa oranssikaapuisten buddhalaismunkkien kansoittamilla kaduilla. Juuri tuolloin olin herännyt pohtimaan eri uskontojen pohjimmaista samankaltaisuutta ja päähenkilö Pii Patelin kolmiyhteys – hindulaisuus, kristinusko ja islam – yläkertaan tuntui mielenkiintoiselta ajatustavalta. Nuoren intialaispojan sielusta kilpailevien brahminin, piispan ja imaamin tiukatessa Piiltä, mitä uskontoa hän haluaa tunnustaa, hän vastaa hämmentyneenä vain haluavansa palvella Jumalaa. Niinpä – miksi kenenkään pitäisi valita yksi nimenomainen uskonto jota seurata, semminkin kun fundamentalistinen tapa uskoa tuntuu aina johtavan veren ja kyynelten vuodatukseen?
En tiedä johtuuko siitä, että Steve McQueenin mainio seksiaddiktiokuvaus Shame on vieläkin tuoreessa muistissa väkevyytensä ansiosta vai mistä mutta pelkästään tämä Truffaut’n vuoden 1977 teoksen nimi nostaa esille samanlaisia mielikuvia. Loppujen lopuksi nämä mielikuvat ja ennakko-odotukset eivät osoittaudukaan aivan niin kaukaa haetuksi kuin voisi luulla.
Elokuva alkaa hautajaiskohtauksella, mistä ei suoranaisesti mutta kuitenkin varsin yksioikoisesti kohtauksen pitkittyessä käy ilmi, että kyseessä on alkaneen elokuvan päähenkilön viimeinen matka, mitä on säestämässä, mikäs muukaan kuin joukko naisia ja mielenkiintoisella tavalla hilpeä viulumusiikki. Musiikkivalinta tuntuu aluksi varsin ihmeelliseltäkin hieman hämätessään katsojaa luulemaan tilannetta täysin joksikin muuksi, mitä filmin kuvasto tarjoilee. Pian tosin käy ilmi, miksi musiikkivalinta oli juurikin tällainen.
Ennen Tom Hooperin uusimman elokuvan, Les Misérablesin, syvällisempää käsittelyä on hyvä käydä läpi teoksen historia. Elokuva perustuu 80-luvulla tehtyyn musikaaliin, joka perustuu puolestaan Victor Hugon vuonna 1862 julkaistuun samannimiseen kirjaan. Elokuva ei liiemmin muuta musikaalia, mitä nyt elokuvaan sovitettaessa on jouduttu säveltämään hieman täytemusiikkia suvantohetkiksi. Juoni on sama, narratiivin rakenne on identtinen ja yhtä lukuun ottamatta laulutkin ovat suoraan musikaalista. Elokuvassa ei täten ole lähes yhtään ns. perinteistä dialogia, vaan kaikki vuorosanat lauletaan vaikka ne olisivat pelkkiä sivukommentteja. Päältä katsottuna näyttää kuitenkin hyvin vahvasti siltä, että Hooperin elokuvasta paistaisi läpi nykyiselle studiojärjestelmälle joissain tapauksissa kliseeksi muodostunut laiskuus. Mutta onko tässä elokuvassa tarpeeksi omia ansioita oikeuttaakseen olemassaolonsa lukemattomien muiden adaptaatioiden joukossa?
