Jim McBriden ohjaama mokumentti ei ole oikeastaan muuta kuin 60-luvulla tehty lavastettu videoblogi, jonka tarkoitus on tarkkailla, miten lähellä toisiaan dokumenttielokuva ja fiktio voivat olla. Kuitenkin nykyisin sosiaalisen median, pääasiassa YouTuben ja Facebookin, yleistymisen myötä David Holzman’s Diary on jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, vaikkakin hieman eri syystä.
Tappajahai muovasi aikanaan eläinkauhugenren realistisempaan suuntaan. Tämä Spielbergin vesihirviö oli ensimmäinen aidon kokoinen ja tuntuinen valkohai. Näinpä kumiasusteet ja gorillapuvut vaihtuivat entistä todellisempiin ihmisten saalistajiin – Vaikkei Tappajahai ole realistinen sanan varsinaisessa merkityksessä, on se silti osoitus elokuvan kehityskaaresta, jonka seurauksena tuottajat vierittivät valkokankaalle eläimellisiä tappajia aina karhuista käärmeisiin. Joten ei ole kovinkaan yllättävää, että tämä apinointi johti myös kirjaimellisesti tappaja-apinaan. Näin syntyi elokuva Link. Ohjaajan vastuu annettiin ozploitaation saralla kunnostautuneelle Richard Franklinille, jonka tunnetuimpia elokuvia lienevät Psykon ensimmäinen jatko-osa ja australialainen seksikomedia Fantasm.
Jostain syystä olen aina elokuvakeskustelujen yhteydessä puolustanut Renny Harlinia – ehkä siksi, että minun mielestäni perussuomalainen selkäänpuukotusmentaliteetti painaa kritiikissä enemmän kuin elokuvalliset kriteerit. Vakioargumenttini on ollut ettei Harlin ole huono ohjaaja, hänelle vain tarjotaan pääasiassa surkeita käsikirjoituksia. 5 Days of Warin kohdalla tämä puolustus ei enää pidä, sillä Georgian sotaan sijoittuva toimintaoksennus oli ilmeisesti Harjolan pojalle henkilökohtaisesti tärkeä projekti – josta syntyi aivan kertakaikkisen kamala elokuva, joka todistaa Harlinin olevan paitsi huono ohjaaja, myös mahdollisesti huono ihminen.
Toimintaelokuva on ollut genrenä laskusuhdanteessa viime vuosina. Asian voi osittain jäljittää siihen, että moderniin toimintaelokuvaan ei tunnu nykyään kuuluvan sellainen perusasia kuin juoni. Onhan elokuvissa tarina lähes aina, mutta oli kyseessä sitten The Lone Ranger tai Star Trek Into Darkness, tarinaa käytetään tekosyynä syöttää katsojalle toinen toistaan vaikuttavimpia setpiece-hetkiä, tai kiidättää katsojalle rakkaat ja tutut hahmot sellaisesta seuraavaan. Kaavan saapuu nyt rikkomaan District 9:n ohjaaja Neill Blomkamp, jonka Elysium hioo entisestään miehen visioita dystooppisista tulevaisuuksista.
Suomalainen kauhuelokuva oli todennäköisesti yhtä harvinainen ilmestys 50-luvulla kuin suomalainen toimintaelokuva. Mika Waltarin näytelmään perustuva ja Roland af Hällströmin ohjaama Noita palaa elämään on sinällään ihan sympaattinen, mutta kuitenkin tuhoon tuomittu yritys ottaa kyseinen genre haltuun. Elokuva sijoittuu Suomen perähikiälle, suuren kartanon ikkunoiden alle, jonka läheisellä suolla arkeologi Hannu (Toivo Mäkelä) ja hänen vaimonsa Greta (Hillevi Lagerstam) suorittavat kaivauksia. Paikalliset ukot varoittavat, että suo on saatanasta, mutta eihän akateemisilla helsinkiläisillä ole vainua tällaisille asioille.
Kun Irma (Alida Valli) saa kuulla, että hänen miehensä on kuollut Australiassa, hän palaa kertomaan asiasta Aldolle (Steve Cochran), jonka kanssa hänellä on 7-vuotias tytär Rosina (Mirna Girardi). Aldo kuvittelee, että he voivat nyt viimein elää yhdessä. Hän toivoo, että he menisivät naimisiin ja voisivat siten laillistaa tyttärensä. Seuraavana päivänä Irma kuitenkin torjuu Aldon kertoen, että hän rakastaa jotakuta toista. Aldon äiti, jonka kanssa hänellä ei ole kovin läheistä suhdetta, provosoi häntä ottamaan Irman itselleen. Aldo lähtee etsimään kaupungin sumuisilta kaduilta Irmaa ja löytää hänet viimein. Mutta kun Irma kieltäytyy jälleen, Aldon itsehillintä pettää ja hän hakkaa entisen rakkaansa kaikkien kaduilla maleksijoiden nähden. ”Now Aldo it´s really finished”, Irma vastaa, kun Aldo käskee häntä palaamaan kotiin. Aldo pakenee tyttärensä kanssa hevosvankkureilla kaupungista. Alkaa seikkailu Po-joen laakson rannoilla, kynnettyjen peltojen täyttämissä horisonteissa, joiden ylle talvi on laskeutumassa, armoa antamatta. Illuusioton tarina sodan jälkeisestä Italiasta, matkanteko vailla erityistä tarkoitusta tai päämäärää, vaellus syksyisen kylmissä maisemissa, kun ilmassa leijuu vielä sateen utua ja maantiet vuotavat hyytävää märkyyttä.
Jean Renoir syntyi Montmartrella syksyllä 1894 samana vuonna kuin Céline, Huxley ja Cummings. Hän varttui Essoyesin maaseudulla, sai vaikutteita isänsä ympärillä pyörineistä naismalleista ja ihastui hoitajaansa Gabrielle Renardiin. Samalla hän kasvoi sisälle impressionismiin, jonka vaikutuksilla täytettynä teki myöhemmin loistavan French can-canin (elokuva esitetään Helsingin Orionissa 8.8:tta ja 11.8:tta). Hän tapasi isänsä maalariystäviä Claude Monetista Edgar Degasiin. Ensimmäisessä maailmansodassa hän haavoittui jalkaansa niin, että tuo vamma saattoi vielä vuosien kuluttua vuotaa verta. Kuuluisan mestarimaalarin poikana Jean Renoir ei tahtonut kuitenkaan seurata isänsä ammattia. Hän ryhtyi keraamikoksi, mutta vaihtoi urasuunnitelmia. D.W Griffith, Charles Chaplin, luonnollisesti saksalainen ekspressionismi ja muiden muassa Erich von Stroheim, joka myöhemmin näytteli myös Suuressa illuusiossa (Goebbelsin mukaan ”Cinematographic Enemy Number One”) olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi elokuvan mahdollisuuksista. Vuonna 1924 hän teki ensimmäisen elokuvansa, jossa hänen vaimonsa Catherine Hessling, Auguste Renoirin malli, näytteli. Jean Renoir tahtoi vilpittömästi tehdä vaimostaan tähden.
Spektaakkeliksi voi tätä nykyä kutsua ani harvaa kesäelokuvaa. Kaukana ovat ajat, jolloin Roland Emmerichin tehostetiimi räjäyttämässä valkoisen talon oli oikeasti tajunnanräjäyttävää. Lähimmäs tätä on viime vuosina ehkä päässyt oman massiivisuutensa alle useita kertoja tukehtunut The Dark Knight Rises, jossa oli budjettia ja lavasteita yli äyräiden, mutta tarinassa punaista lankaa sai hakea suurennuslasilla. Onneksi areenalle astelee nyt Pacific Rimin avulla Guillermo Del Toro, jonka aiemmat viihdepierut à la Hellboy ja sen jatko-osa ovat olleet genrensä parempia edustajia. Nyt mies kuitenkin räjäyttää potin nörttiviihteen saralla, sillä tässä uutukaisessa ei ole juonta nimeksikään vaan suurin osa elokuvasta pyörii jättimäisten robottien, jaegereiden, taisteluissa Tyynenmeren pohjaan ilmestyneen ulottuvuusportin kautta maapallolle päätyneiden jättihirviöiden, kaijujen, kanssa. Kaikki näiden taisteluiden välissä tuleva koostuu joko jaegereita ohjaavien pilottien valmisteluista seuraavaan otteluun tai Charlie Dayn, Ron Perlmanin ja Burn Gormanin esittämien viisaiden miesten selittelyistä liittyen joko kaiju-olentojen alkuperään tai siihen, miten ne voisi rökittää paremmin taistelussa.
