Tunnetaan myös nimellä: The Witch
Maa: Suomi
Genre: kauhu
Ohjaus: Roland af Hällström
Käsikirjoitus: Viljo Hela, Kaarlo Nuovala
Kuvaus: Esko Töyri
Leikkaus: Tapio Ilomäki, Nils Holm
Sävellys: Tapio Ilomäki
Näyttelijät: Mirja Mane, Toivo Mäkelä, Hillevi Lagerstam, Sakari Jurkka, Helge Herala, Aku Korhonen


Suomalainen kauhuelokuva oli todennäköisesti yhtä harvinainen ilmestys 50-luvulla kuin suomalainen toimintaelokuva. Mika Waltarin näytelmään perustuva ja Roland af Hällströmin ohjaama Noita palaa elämään on sinällään ihan sympaattinen, mutta kuitenkin tuhoon tuomittu yritys ottaa kyseinen genre haltuun. Elokuva sijoittuu Suomen perähikiälle, suuren kartanon ikkunoiden alle, jonka läheisellä suolla arkeologi Hannu (Toivo Mäkelä) ja hänen vaimonsa Greta (Hillevi Lagerstam) suorittavat kaivauksia. Paikalliset ukot varoittavat, että suo on saatanasta, mutta eihän akateemisilla helsinkiläisillä ole vainua tällaisille asioille.

Suolta löytyy kuin löytyykin ruumis, jonka epäillään kuuluneen vuosisatoja sitten murhatulle noidalle. Ruumis kannetaan talteen, mutta myöhemmin kun Hannu palaa suojaamaan kaivauksia ukonilmalta, löytyy haudasta alaston tyttö, joka esittelee itsensä Birgitiksi (Mirja Mane). Yhteensattuma on vallan epäilyttävä ja herättää kartanonherran, paroni Hallbergin (Aku Korhonen), tämän pojan Veikon (Sakari Jurkka) sekä myös taiteilija Kaukon (Helge Herala) epäilyksen. Puhumattakaan maalaisista, jotka ovat jo paniikin kuohuissa.

Noita palaa elämään on ensimmäisiä suomalaisia kauhuelokuvia Valkoisen peuran ohella, vaikka jo 50-luvulla lukuisat tahot kyseenalaistivat elokuvan mahdollisen kauhun. Tänä päivänä se tuntuu enemmänkin puolinuhjuiselta seksikomedialta, brittiläisen Carry on -elokuvasarjan tai tanskalaisen Sengekantsfilm -sarjan – tuttavallisemmin Mazurka -sarjan – hengessä. Ja voi kyllä, suomalaista seksikomediaa vaivaavat samat synnit, kuin länsieurooppalaisia kanssasisaruksiaan.

Rakenteeltaan Noita palaa elämään on jatkuvaa soutamista ja huopaamista ilman suurempaa kehittymistä. Noita tekee pahojaan, ihmiset panikoivat, ihmiset yrittävät tulla järkiinsä, mutta sitten noita tekee taas pahojaan. Sama tapahtumasarja toistuu toistumistaan ensihetkestä, kun noitaa esittävä Mirja Mane ilmestyy kuvaan ja jatkuu harvinaisen epätyydyttävään, rauhoittelevaan ja antiklimaattiseen loppuunsa. Lisäksi, elokuvan oletetun kauhun pitäisi syntyä katsojan tietämättömyydestä, että onko suolta löytynyt neitokainen oikea noita vai hourailevatko kartanon ihmiset. Armoa ei anneta ottaen huomioon kuinka alleviivaavan mahtipontisen ilkeästi Mirja Mane käyttäytyy.

Elokuvan camp-arvoa lisää onneksi sen harvinaisen suorasukainen suhtautuminen seksuaalisuuteen verraten kuinka puhtoista ja viatonta suomalaisten elokuvien heinälatoromantiikka ja rillumarei-huumori ovat tässä suhteessa. Taiteilija Kaukon ihastus Gretaan lähentelee pakkomiellettä, eikä hän epäröi tehdä suoriakin ehdotuksia tämän aviomiehen ollessa läsnä. Kartanon nuoriherra Veikko puolestaan voivottelee omaa vastentahtoista selibaattiaan. Lisäksi, hän tekee lukuisia viittauksia isänsä riettaaseen menneisyyteen, joka ilmeisesti on siittänyt läpi kaikkien torppien naiset ja näin ollen Veikko-paralla taitaa olla kymmenien kilometrien säteellä pelkkiä siskopuolia. Ja sitten on totta kai Mirja Manen Birgit, joka sekoittaa estottomalla käytöksellään kaikkien tavalla toisella seksuaalisesti estyneiden nuorten miesten päät ja heiluu ilahduttavan paljon ilman rihman kiertämää.

Tietyssä mielessä Birgit-hahmossa voi nähdä 60-lukulaisen seksuaalisen vallankumouksen ja feminismin siemenen. Patriarkaalinen järjestelmä, jota kartanonherra, vanha jäärä ja seudun kiistaton alfauros edustaa on haudannut omaa seksuaalisuuttaan hallitsevan naisen epäpyhään paikkaan, suohon, koska konservatiiviselle miehelle aktiivinen nainen on kauhistus ja hirvitys. Ja kukapa olisikaan parempi kaivamaan uuden ajan naisen esiin kaikkien nähtäväksi paitsi arkeologi, akateeminen ihminen eli Hannu. Ja luonnollisesti moraalisesti arveluttaviin arvoihin nojaava taiteilija ja nuori aatelismies seuraavat.

Näytelmäkirjailija Waltarilla ei tietenkään ollut tällaisia asioita mielessä kirjoittaessaan näytelmäänsä, vaan se oli alkujaan tarkoitettu surulliseksi kommentiksi irrationaalisesta massahysteriasta, johon ihmiset ovat kykeneväisiä kuten toinen maailmansota ja holokausti olivat vastikään Euroopassa osoittaneet. Tänä päivänä vakavaksi tarkoitetulla kommentilla on lähinnä kuriositeetin arvo, jolla se kuitenkin erottuu edukseen vanhojen suomalaisten elokuvien joukossa.