Amerikkalainen elokuva miehestä ja vanhenemisesta ei oikein lupaa hyvää, ellei pidä tarinoista, jotka muistuttavat, kuinka miehellä on tunteet (esimerkiksi Crazy Heart), kuinka Stallone näytti vielä muutama vuosi takaperin prahalaista gettoa suojelemaan herätetyltä golemilta (esimerkiksi Rambo) tai kuinka Death Wish 3 kelpaa myös vakavaksi tarkoitetun elokuvan perustaksi (esimerkiksi Clint Eastwoodin Gran Torino).
Näennäisestä temaattisesta samannäköisyydestä huolimatta The Best Years of Our Livesilla ei taida olla muuta yhteistä monenkaan nykyisen Hollywood (vaikka elokuvasta suuri osa kuvattiinkin Cincinnatissa, Ohiossa)- ja Oscar-elokuvien kanssa kuin niiden pitkä kesto (esimerkeiksi mainittakoot ylisentimentaalinen The Curious Case of Benjamin Button tai samaa sontaa edustava Crash, 2004) – vaikka tämä tuntuukin ainakin viisi kertaa lyhyemmältä kuin moni niistä. William Wyler liikuttaa tarinaa klassiseen tapaan kuvakokojen vaihteluilla, taustamusiikilla, käyttäen näyttelijöitä kuin karjaa tai kuten orkesterijohtaja ohjaa soittajiaan. Jos elokuvassa näytetään kivääri, on varmaa että sitä tullaan myös käyttämään.
Nelituntinen Norte, the End of History käsittelee niinkin helppoja asioita, kuten mikä määrää ihmiselämän suunnan ja ihmisen persoonallisuuden. Sid Luceron esittämä lakimiesopiskelija Fabian potee ahdistusta ja merkityksettömyyden tunnetta. Hän ilmaisee tämän alkoholin ryydittämissä väittelyissä ystäviensä kanssa, mutta väittelyt eivät johda koskaan mihinkään, vaan jokainen palopuhe merkityksellisen muutoksen vuoksi luhistuu lopulta vitsailuun. Fabianilla on myös suhde ystävänsä tyttöystävän kanssa, jolle hän ilmaisee kaipaavansa järjestystä elämäänsä, kun tyttöystävä on huomannut Fabianin asunnossa japanilaisen lampunvarjostimen. Fabian avautuu hänelle kuinka pitää myös japanilaisista haiku-runoista niiden järjestelmällisyyden takia.
Kun ottaa huomioon, että elokuvan päähenkilön, Euroopan halki matkaa taittavan äänittäjä Philip Winterin (Rüdgier Vogler) alluranpunainen Toyota Corolla pirstaloituu juuri Portugalin rajalla, voi sanoa, että kaikki ei ala hyvin. Sitä paitsi hänen vasen jalkansa on murtunut. Syyksi hän myöhemmin ilmoittaa, että on noussut väärällä jalalla sängystä, ja se osuu hyvin yhteen kaiken muun kanssa. Kaiken lisäksi hän on mämmikoura ja epäonnenvaris: rengas on osunut tiellä lojuvaan naulaan ja puhjennut, mutta vielä enemmän: Winter on siirtäessään renkaita tönäissyt vahingossa kaiteen päälle jättämäänsä ainoaa vararengastaan; se on vierinyt mereen.
Coenin veljesten uuden elokuvan päähahmo on folk-muusikko nimeltä Llewyn Davis, joka elää vuoden 1961 New Yorkissa. Halki tarinan hän etsii sohvaa yösijaksi, rahaa, tunnustusta ja ystävän karannutta kissaa nimeltä Odysseus.
Sallikaa hetki, arvon lukijat, sillä aion nostalgisoida hävyttömästi 1990-lukua. Eräällä lapsuudenystävälläni oli, vastoin yleistä järkeä, 3DO. Siis mikä? Kyseessä oli Electronic Artsin perustajan luoma konsoli, joka sisälsi huipputehoa – huippuhintaan tietysti. Alle 700 dollarilla sitä ei ilmestymisen aikoihin saanut. Ainoa peli, jonka hän omisti, oli The Need for Speed. Muistan pelistä vain sen alkuvalikon, joka oli hämmentävä kuvakollaasi. Sen ainoa opaste oli kuva aurinkolasipäisestä miehestä, jota painaessa hän selitti tavattoman suttuisessa videopätkässä, että voisit kilpailla häntä vastaan “mano a mano”. Mies myös painotti, että tiedät mitä tehdä, vaikka se oli ainoa asia, mitä emme tienneet.
Arvot ovat nyky-Suomessa kovasti esillä. Oli kyseessä kansanedustajan usko raamatullisiin teksteihin tai talk show -juontajan närkästys kollegaansa kohtaan moraalittoman haastattelun tiimoilta, suurin osa mediassa käsitellyistä kansallisista kohuista liittyy lähes poikkeuksetta arvoihin tai väkivaltaan.
On vaikeaa sanoa onko Young Mr. Lincoln suoranaisesti nautittava elokuva, mutta se on avain siihen, miksi John Fordia pidetään niin suvereenina tyylin mestarina.
