Coenin veljesten uuden elokuvan päähahmo on folk-muusikko nimeltä Llewyn Davis, joka elää vuoden 1961 New Yorkissa. Halki tarinan hän etsii sohvaa yösijaksi, rahaa, tunnustusta ja ystävän karannutta kissaa nimeltä Odysseus.
Näistä argonautin urotöistä ensimmäinen on helpoin. Siinä oman tahtonsa alle tarvitsee taivuttaa kuka tahansa puolituttu, jonka asema on piirun verran pummia parempi. Rahaa saa, jos saa keikkaa. Kolmas on jo vaikeampi. Taivuttaa pitäisi joku, jolla on valtaa, ehkä ottaa itse kohtaloa kurkusta kiinni ja taivuttaa se kuin Beethoven. Mutta viimeinen on mahdoton tehtävä. Kissa on synnynnäinen flaneeraaja ja anarkisti, se ei tunnusta jumalaa eikä esivaltaa.
Sitten hoitokodissa isä, jonka mieli on raunio, laskee alleen pojan musiikkiesityksen jälkeen. Outo tapa reagoida esitykseen tai päättää esitys, joka kuvataan niin klassisen hienosti, että Anton Corbijnin tasoisen ammattivalokuvaajan Controlissa tyylittelemät Joy Divisionin keikkataltioinnit jäävät toiseksi, on usein käytetty tehokeino ja elokuvan mielenlaadun ilmaus.
Hagiografisessa historiankirjoituksessa nämä ovat hetkiä, joihin sankareiden muotokuvia palapeleinä kokoavat liehakoitsijat imeytyvät. Se-ja-se hetki oli historian käännekohta, alfa ja omega, eikä kysymyksille altis tarina, jollaisia jokainen rakentaa omastakin elämästään.
Kun Sauluksesta tuli Damaskoksen tiellä Paavali, ja hän muuttui kristittyjen vainoajasta kristinuskon lähetyssaarnaajaksi. Kun Napoleon käveli Hegelin ikkunan alta, ja tapahtuma naulasi paikoilleen Hegelin historianfilosofisen teesin. Kun Sex Pistols soitti ensimmäisen kerran Manchesterissa, ja seuraavana päivänä pienen yleisön jokainen jäsen oli perustanut menestysbändin.
Taiteilija- ja sankarielokuvan kaapanneet Coenit harvoin antavat tätä täyttymystä, tätä hyvälle työlle ”kuuluvaa” palkkiota, joka toistossa sileäksi hioutuneen historiankirjoituksen lisäksi on osa kristinuskon syntejä ja sovituksia punnitsevaa teologista aritmetiikkaa sekä amerikkalaisen unelman meritokraattista sumutusta, joka karusellina palautuu kalvinismiin, joka kaiken muun ohella palautuu Matteuksen sadistiseen näkemykseen: se jolla on, sille annetaan lisää, se jolla ei ole, siltä otetaan vähätkin.
Davisin herkkä laulu ei herätä isää puolikatatonisesta tilasta tai tuo yhteen toisistaan vieraantuneita. Davis laulaa kivikasvoiselle klubinpitäjälle, mutta hän ei tee Davisista tähteä. Davis voi herätä uuteen aamuun, estää aiempia päiviä jaksottavat virheet pitämällä kissan sisällä ja soittaa illan päätteeksi muutaman kappaleen, mutta heti perään lavalle kiipeää vielä tuntemattomampi mies nimeltä Bob Dylan, jonka honottava matka folkin vääräksi ruhtinaaksi alkaa.
Coenit kirjoittavat historiaa kuin antiikin jumalat, jotka aika ajoin astuvat alas Olympokselta leikkimään kuolevaisilla. Tai kuin Monty Python hitchcockilaisessa uskonnollis-poliittisessa satiirissa Brianin elämä, jossa Brian sekoitetaan kaikkine seurauksineen Jeesukseen, koska hän sattuu olemaan väärä mies väärässä paikassa väärään aikaan.
Tarvittaessa jossain on idiot savant, joka osaa kertoa jokaisen vaiheen Dylanin menestyksekkäästä urasta. Joten huvin vuoksi tässä on saman musiikillisen maaperän kollega, joka oli kukaties askeleen tai parin päässä Dylanille pantheonissa varatusta paikasta. Hänestä ette tiedä, koska hänenlaisia jumalat unohtavat työkseen.
Coenin veljesten tuotannosta Inside Llewyn Davisin sisarteos on heidän ehkä henkilökohtaisin työnsä A Serious Man. Juutalaiseen kansantarinaan perustuvassa elokuvassa uudeksi Jobiksi valittua miestä piinaavat luonnonilmiöiden lisäksi Richard Yatesin Revolutionary Roadissa luettelemat sodanjälkeisen lähiöelämän madonluvut, joista amerikkalainen tilannekomedia on istunut alas vuolemaan kaikkialle levinneitä trooppeja viimeiset vuosikymmenet.
A Serious Manissa uusi Job ei kuitenkaan ole vanhurskas, joka uskossaan vahvana jotenkin ymmärtää paiseiden olevan merkki hänen kehonsa ylentämisestä kosmiseksi taistelukentäksi, vaan jo valmiiksi emaskuloitu kiltti tavis, joka vastoin odotuksia löytää itsensä Pulmusten pääosasta. Tarina järkähtämättömästä uskosta muuttuu groteskiksi narrinpeliksi – jostain mukaan tarttuneen voodoo-nuken muilutukseksi.
Inside Llewyn Davis on yhtä lailla musta komedia, välillä se on kuin Larry Davidin Curb Your Enthusiasm, jossa suorasukainen käytös kesken jäykkien sosiaalisten tilanteiden luo noloja ja kauheita mutta aina hauskoja hetkiä. Mutta antiikin tragedian kerrokset tekevät elokuvasta lohduttavan, ainakin lohduttavamman kuin A Serious Man.
Davisin tarina on taiteilijatarinoista katkeransuloisin, sillä Davisin voi nähdä joko keskiarvolain uhrina tai historian sivuuttamana Jobina. Suvereeni mestari (Chaplin, Hitchcock) ja täysi tunari (Tommy Wiseau) kyllä rekisteröityvät muistiin, mutta mikä muu kohtalo kuin unohdus on suotu laitojen väliin jäävälle massalle? Tai entä jos tietää olevansa enemmän kuin kuivuva läikkä, samalla kun jaetun elinpiirin urpot menestyvät kuin kaikkivaltias vetelisi langanpäistä heille myötämielisesti ja vierittäisi rakennustyömaan huipulta tynnyreitä sinulle nauraen?
Davisia esittävän Oscar Isaacin kasvot kertovat niin paljon tästä turhautuneesta raivosta tässä keskuksettomaan labyrinttiin pakatussa Groundhog Dayssa, joka ei onneksi sisällä minkäänlaista amerikkalaisen elämän toista näytöstä tai arkielämän hylkimää sentimentaalista opetusta tahdosta vuoria liikuttavana voimana.
Davis, joka paikoilleen istutettuna on tuomittu seuraamaan muiden etenemistä kuin näyteikkunan mallinukke, on hyvä modernin kokemuksen avatari maailmassa, jossa joka ikinen vastaanottava pinta tuntuu toistavan kaikkialle levinneen sosiaalisen median kilpavarustelua fantasiaminää parhaiten tukevista tilannepäivityksistä. Liikkeen ja jonkin saavuttamisen illuusiota voi iltapuhteeksi rakennella vaikka oikein rajatulla valokuvalla kirjahyllystä tai sarkastisesti ilkkuvalla kommentilla lauantai-illan viihdeohjelmasta.
“Jos minulla olisi siivet kuin Nooan kyyhkyllä, lentäisin ylös jokea rakkaani luokse”, laulaa Davis yhdessä kappaleessa. Ja sitten toisessa, ehkä jatkona: “Hirttäkää minut, oi hirttäkää minut, ja olen kuollut ja poissa.”
Aamen. Vuoden elokuva oli tässä.