Jos kauhujatko-osien perimmäinen ajatus on rahastaa heittämällä ruudulle aiempaa osaa kovemmat panokset, suuremmat määrät irtoraajoja ja ylipäänsä lyödä edeltäjä menon ja meiningin osalta, Demons 2:sta voisi kutsua epäonnistumiseksi. Se on kuitenkin hyvä elokuva.
YLE:n nuortensarjana käyntiin ponkaissut #lovemilla on nyt päätynyt valkokankaalle vähemmän sosiaalisen median ytimeen pyrkivällä Lovemilla-nimellä. Kyseessä on verrattain raikas tuulahdus suomalaisessa elokuvassa, vaikka ei missään nimessä tahraton sellainen.
Ihminen pelkää sitä, mitä ei ymmärrä, ja jos aikuiset eivät ymmärrä nuorisoaan, niin hitto vie, sittenhän tehdään kauhuelokuvia, joissa nuoriso esitetään kasuaalien päähenkilöiden sijaan verenhimoisina murhaajina.
Hongkong + giallo on erikoinen eikä koko kestonsa ajan toimiva yhdistelmä, tosin hyvin harvassa giallossa puolialaston murhaaja jahtaa katanalla varustautunutta naista käytävällä työntäen samalla itse jättimäistä 7UP-automaattia kohti vääjäämätöntä tuhoaan.
Setätoiminnasta nauttivat nykyään eniten ihmiset, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. 40-vuotiaalla Kaarle Katsojalla on ehkä itselläänkin vaikeuksia puhua tyttärelleen, joten on tyydyttävää nähdä kova äijä yrittämässä tehdä samaa.
Alejandro González Iñárritun Birdman näyttää yhdellä otoksella kuvatulta, mikä sopii tavattoman hyvin Michael Keatonin esittämän urakuoleman kokeneen näyttelijän sen aikana kokemiin ahdinkoihin, jotka kattavat juuri sellaiset uransa ehtoopuolella olevan ihmisen suuret elämäkysymykset kuin voisi odottaakin, esimerkiksi vieraantuneen tyttären kanssa jonkinlaisen yhteyden etsimisen, ja itselleen jonkinlaisen tarkoituksen löytämisen.
Juhlistamme jälleen vuoden päättymistä julkaisemalla toimittajiemme valinnat vuoden 2014 elokuvatärpeiksi. Jokainen osallistunut toimittaja on tehnyt vapaavalintaisen listan vuonna 2014 kansainvälisesti tai Suomessa ensi-iltansa saaneista suosikkielokuvistaan. Listoissa on mukana linkit, jos elokuvasta on teksti Laajakuvassa.
Jokainen tuntee varmasti vähintään nimikkohahmon takia John McTiernanin Predatorin vuodelta 1987. Arnold Schwarzenegger ja erinäiset macho-kumppanit taistelevat häiveasulla varustautunutta ulkoavaruudesta saapunutta metsästäjää vastaan viidakossa. En koskaan ole ymmärtänyt elokuvan viehätystä. Toimintaelokuvana se on usein vähän tylsä, eikä näkymättömän saalistajan uhka tunnu erityisen jännittävältä. Suurimpana asiana mieleeni on kuitenkin jäänyt tapa, millä se esittää henkilöhahmonsa. Uskoin pitkään, että kyseessä on vain perinteistä, tylsää macho-erotiikkaa, mutta ajateltuani tätä yhä enemmän, olen tullut yhteen, mahdollisesti täysin pähkähulluun loppupäätelmään: Predator on 80-luvun paras epäonnistunut ultra-feministinen toimintaelokuva.
