Sarjakuvaelokuvasta (Tai sen luomasta tiedottomuuden kuplasta)
Alejandro González Iñárritun Birdman näyttää yhdellä otoksella kuvatulta, mikä sopii tavattoman hyvin Michael Keatonin esittämän urakuoleman kokeneen näyttelijän sen aikana kokemiin ahdinkoihin, jotka kattavat juuri sellaiset uransa ehtoopuolella olevan ihmisen suuret elämäkysymykset kuin voisi odottaakin, esimerkiksi vieraantuneen tyttären kanssa jonkinlaisen yhteyden etsimisen, ja itselleen jonkinlaisen tarkoituksen löytämisen.
Birdmanin nimihahmoa uransa alkutaipaleella menestyksekkäässä sarjakuvaelokuvasarjassa esittänyt päähenkilö kuitenkin on päättänyt ohjata, kirjoittaa ja tähdittää teatteriadaptaation Raymond Carverin novellista, mutta Iñárritua se ei kiinnosta, vaan hänen nenänsä osoittaa tiiviisti nykyaikaan, elokuvakulttuuria dominoivaan sarjakuvaelokuvaan.
Birdmanin voi nähdä mustana komediana egosta, ahdistavana nihilistisenä matkana kuolemaa kohti tai Iñárritun parodiana, tuomiona mainstream-yleisön rakastamasta genrestä, joka luo meille tällä hetkellä tulevaisuuden Birdmaneja enemmän kuin mieli kehtaa muistaa, ja epäilemättä kahdenkymmenen vuoden kuluttua osa heistä kiertää sarjakuvamessuja kuin 80-luvun kauhuikonien näyttelijät nykyään, kykenemättöminä sytyttämään vanhaa kipinää uraansa, koska etsivät sitä kipinää sieltä mistä sitä ei löydy.
Keaton on tässä mielessä outolintu, jollaisia toivottavasti tämä uusi sukupolvi tuo tullessaan, oman onnensa seppä, joka uskaltaa yrittää, vaikka onkin mitä ilmeisimmin työssään lahjaton surkimus, joka kuitenkin jää niin uskomattoman kiinni omaan egoonsa ja rooliinsa näytelmän ohjaaja-käsikirjoittaja-tähtenä, ettei pysty erottamaan todellisuutta, kulttuuri-ympäristöään ja omia kuvitelmiaan toisistaan siinä määrin, että kaikki kolme tuntuvat samalla kertaa kaatuvan hänen päälleen.
On siis sopivaa, että elokuva tapahtuu lähes yksinomaan teatterin sisällä, jossa Keaton yrittää parhaansa mukaan vältellä paitsi egonsa myös ympäristönsä sudenkuoppia, siinä jatkuvasti kuitenkin epäonnistuen ja tippuen samoihin ansoihin, joihin me kaikki päädymme elämässämme, ja joita elokuvan alanimi The Unexpected Virtue of Ignorance hyvin kuvastaa, sillä päätyessämme ottamaan helpomman reitin kaikista eteemme asetelluista päädymme tielle, jossa valitsemme pelkkiä samoja vaihtoehtoja toisensa jälkeen, täten täyttäen mielemme tietämättömyytemme sallimilla rippeillä.
Yhdistäessään tämän osaamattomuuden erittäin tarkasti todellisuutta imitoivaan kulttuuriympäristöön, jossa kaikki jatkuvasti himoitsevat Keatonin hahmolta uutta Birdman-elokuvaa – samaa asiaa siis, josta hän salaa mielessään fantasioi nähdessään itsensä sankarin asussa sanomassa niitä asioita, joita hän ei itse uskalla todella ääneen myöntää – Iñárritu saa onnistuneesti luotua miljöön, joka korostaa katsojalleen kysymyksiä, jotka voi joko nauraa pois mielestään mustan komedian tapaan, tai, toivottavasti, saavat miettimään niiden tarkoitusta ja saapumaan siihen ymmärrykseen, joka voi johtaa yksilön pois elokuvan nimen ja sisällön esille tuomalta tietämättömyyden polulta, ja sille polulle ihminen voi lähteä vain tajuttuaan, että hänen päätöksensä mainitsemissani elämän haaratilanteissa kultivoivat kulttuuria, jossa egon teatteri on kaikki mitä saatavilla on.
Kulttuuria, jossa toinen toistaan sokeampi hankkii kulttuurikokemuksia katsomalla samanlaisia viihdeluomuksia, joissa ratkotaan milloin rikoksia, milloin kierretään kehää, jossa viholliset häviävät uudestaan ja uudestaan vailla mahdollisuutta lopullisesta lopusta, ja näiden kokemusten karttuessa kollektiivisissa sieluissamme, luulemme pääsevämme lähemmäs jotain oikeaa kulttuurin ymmärrystä tai ihmisenä kasvamista, vaikka oikeasti jahtaamme pelkästään Jokeria ympäri Gothamia kuin Batman konsanaan, ja ne harvat, ne hyvin harvat, jotka eivät tähän kehään koskaan liity tai siitä onnistuneesti pääsevät, ja joiden käsitys ulkomaalaisesta supersankariudesta kattaa pidemmälle kuin BBC:n TV-sarjoihin tai uusimman jenkkiläisen toimintapierun alkuperäisteoksen nimen tuntemiseen, voivat katsoa ulkopuolelta meitä muita, jotka yhä palvomme uskontoa, jonka mukaan tietoisuutemme paranee ja kasvaa hetki toisensa jälkeen, vaikka oikeasti olemme jokainen pelkkiä näyttelijöitä ja ohjaajia omissa egojemme teattereissa, kykenemättömiä astumaan sen ulkopuolelle hetkeä enempää.
Ja tämän tekstin perusteella minäkin olen yhä teatterin kapeilla käytävillä, väistelemässä automaattivaihteeni eteen tulevia vaaterakkeja, pukeutuen vale-asuihin vältelläkseni väistämätöntä totuutta, jossa tämä kulttuurin maailma, jota haluaisin kutsua todellisuudeksi, on oikeasti elämäni suurin ja typerin valhe, joten en voi sanoa olevani tarpeeksi vahva irtautuakseni itse tästä kaikesta, vaan olen yhä täällä, onnellisen narrin vaatteissa.
PS. Jos tämän tekstin kappaleet tuntuivat pisteettömyydessään ärsyttäviltä tai ahdistavilta lukea, voitte varmasti ymmärtää millainen katselukokemus Birdman kaikessa teknisessä nokkeluudessaan on.