Tunnetaan myös nimellä: Dèmoni 2… l’incubo ritorna
Maa: Italia
Genre: Kauhu
Ohjaus: Lamberto Bava
Käsikirjoitus: Dario Argento, Lamberto Bava, Franco Ferrini, Dardano Sacchetti
Kuvaus: Gianlorenzo Battaglia
Sävellys: Simon Boswell
Leikkaus: Piero Bozza, Franco Fraticelli
Näyttelijät: David Knight, Nancy Brilli, Coralina Cataldi-Tassoni, Bobby Rhodes, Asia Argento
1980-luvun puolivälissä ilmestyi italialaisen kauhuelokuvan viimeiseksi suurtuotannoksi huikealla 1,8 miljoonan dollarin budjetilla jäänyt Demons. Maansa kauhutuotannon kovimmat nimet Dario Argentosta Michele Soaviin, säveltäjä Claudio Simonettiin ja maskeeraaja Sergio Stivalettiin olivat mukana. Ohjaajana oli aiemmin vähän pienemmillä tuotannoilla vaikuttanut Lamberto Bava, giallo-genren synnyttäneen Mario Bavan poika.
Demons oli hitti, ja sille pukattiinkin jatko-osa pihalle seuraavana vuonna. Pitkälti sama tekijäporukka pyöritteli vähemmällä rahalla kasaan ykkösen kaavaa mielenkiintoisilla variaatioilla toistavan elokuvan. Ensimmäisen osan juoni lienee useille tuttu: Elokuvateatteriin kauhua katsomaan tullut yleisö saa kokea omat kauhunhetkensä elokuvan tapahtumien yltäessä ruudulta penkkirivien keskuuteen hirmuisten demonizombien hyökätessä paikalle. Värikkäät hahmot juoksevat pitkin nyt teljettyä teatteria etsien ulospääsyä ja kuollen toinen toistaan verisempien tehosteiden saattelemana, vain palatakseen myöhemmin terrorisoimaan kumppaneitaan yhtenä epäkuolleista. Demons 2 sijoittuu ylemmän keskiluokan suosimaan kerrostaloon nimeltä The Tower, jossa televisiossa näytettävän kauhuelokuvan demoni pomppaa suoraan ruudun toiselle puolelle muuttamaan asunnoissaan bilettäviä teinejä murha-apureikseen.
Jos kauhujatko-osien perimmäinen ajatus on rahastaa heittämällä ruudulle aiempaa osaa kovemmat panokset, suuremmat määrät irtoraajoja ja ylipäänsä lyödä edeltäjä menon ja meiningin osalta, Demons 2:sta voisi kutsua epäonnistumiseksi. Demonien määrä nousee huomattavasti edellisestä osasta, mutta tämän (ja ehkä myös pienemmän budjetin) johdosta maskeeraus vastaavasti tippuu laadussa. Ensimmäisen osan torahampaiset, jossain H.G. Wellsin morlokien ja perinteisten elokuvazombien väliin pudonneet pedot ovat nyt vihreän sammalen ja mädän peitossa olevia öriseviä örkkejä. Tartunta liikkuu yhä kynsien ja hampaiden kautta sekunneissa kosketuksesta, mutta vaaran tunne ei ole aivan edellisen osan tasolla, koska hirviöiden siluetti muistuttaa enemmän ihmistä kuin neulatyynyä. Vaaran tunteen hälventymistä auttaa osaltaan se, että tämän osan demonit tuntuvat toimineen esikuvina seuraavan vuoden Evil Dead II:lle, jossa deadiitit hyppivät ruudulle keskellä kuvaa ja örveltävät katsojaa kohti pari sekuntia, antaen täyspäisille uhreille hetken paeta. Surrealistista vaikutelmaa lisää vielä se, että ilmeisesti erikoistehosteissa on sanottu piut paut realismin rippeille, ja demoniksi muuttuvien kirjaimellisesti sykkivät verisuonet toimivat tästä hyvänä esimerkkinä. Todellinen maailma on kuollut, jäljellä on vain tämä omituinen demonisfääri.
Lavastaja David Bassan varmistaa onnistuneesti sen, että ainakin Towerin hilpeän kapitalistisilla neon-kylteillä valaistut huoneet jäävät mieleen. Muistettavien, värikkäiden hahmojen osalta tunnutaan hieman jääneen edellisen osan laadusta; Demonsin sutenöörivalopilkku Bobby Rhodes palaa tällä kertaa kunto-ohjaajan roolissa, mutta samanlaista hillitöntä dialogia (“You ain’t worth shit!”) ei ole havaittavissa, vaikka öljytty punaiseen toppiin mahdutettu ylävartalo muutamat naurut aiheuttaakin. Muut näyttelijät ovat vielä unohdettavampia, poislukien Argenton tytär Asia Argento, joka tekee elokuvassa debyyttiroolinsa vanhempansa hirveillä tavoilla menettävänä lapsena. Demons 2 onnistuu muutamalla lapsella tekemään elokuvaan kummallisen lakonisen ilmapiirin, jossa melankoliaan vaaditaan vain pikkupojan hiljainen, suorastaan hyväksyvä katse hänen päälleen valuvaa, tartuntaa levittävää happoverta kohden. Asian hahmon kohtalo jäädä jumiin auton sisälle katsomaan isänsä väkivaltaista kuolemaa on myös kaukana hauskasta.
Tällaiset ohimenevät hetket, jotka hyvin karusti muistuttavat elämän todellisesta luonteesta ovat aina olleet kotonaan italialaisessa elokuvassa. Zombi 2:ssa siirryttiin zombien ja hain kaksintaistelusta kohtaukseen, jossa naisen pää vedettiin hyvin hitaasti tasaisen pumputtavan musiikin pauhatessa kohti terävää keppiä, ja ensimmäisessä Demonsissakin täysin puun takaa tullut muodonmuutoskohtaus oli armottomuudessaan lähes masentava. Toisinaan nämä vakavat hetket tekevät elokuvasta hienon, mutta Demons 2:n tapauksessa asia jää katsojan päätettäväksi. Kun toisaalla lapsia kuolee, toisaalla taas pikkulapsidemonin sisältä kuoriutuu vielä pienempi, hilpeä ja ruskea demonipökäle, joka ei saa mitään tapettua.
Vaikka kuulostan hieman mollaavalta, on Demons 2 kuitenkin hyvä elokuva. Televisiossa esitettävä elokuva on aiemman osan vastaavaa parempi kauhupelleily, jossa joukko teinejä yrittää päästä mystisesti nimetylle, aidatulle Demon Zonelle, joka on jo nimensä perusteella aivan huisi mesta. Itse demonit ovat maskeerauksen halventuessa saaneet kuitenkin itselleen uusia kykyjä, ja osaavat nyt esimerkiksi sulaa halutessaan sabotoida happoverellään esimerkiksi kerrostalon sähköpääkeskuksen. Äänimiksaaja Raffaele De Lucalle myös pisteet siitä, että hän on saanut hoopolta näyttävät hirviöt kuulostamaan huomattavasti hirveämmiltä laittamalla örvellysäänet lähes kaiken muun päälle ääniraidalla. Musiikkipuolella kuullaan paljon hyvää, sillä soundtrackilla soi pääasiassa laadukasta brittiläistä new wavea The Smithsistä The Producersiin. Tarinan kliimaksina toimiva parkkihallimittelö kymmenien demoneiden ja ihmisten välillä on myös näyttävä, joskin harmillisen veretön. Tämä on oikeastaan se suurin ongelma, mikä Demons 2:sta vaivaa; se on oudon veretön. Demoneille tehdään toki vaikka millaista väkivaltaa, mutta ihmisten kuolemat tuntuvat pitkälti rajoittuvan tartunnan aiheuttaviin naarmuihin tai kameran näkemättömissä tapahtuviin murhiin. Kun mukaan heitetään aiemmin mainitsemani vaaran tunnun vähentyminen, lopputulos tuntuu jotenkin löysältä.
Demons-sarja ei tähän päättynyt, ainakaan mikäli italialaisiin halpiskauhutekijöihin on uskominen. Kuten Lucio Fulcin Zombi-sarja ennen sitä, myös Demonsista tuli jonkinlainen kiintiölevitysnimi ulkomaisille markkinoille, jos italialaisen kauhuelokuvan oikea nimi ei ollut tarpeeksi raflaava. Todellinen Demons 3 on Soavin ohjaama ja Argenton tuottama The Church, mutta sama titteli on maassa tai toisessa nähty myös Lamberton TV-elokuvalla The Ogre sekä kannibaalielokuvista tunnetun Umberto Lenzin voodookauhu Black Demonsilla. Neljännen osan nimen Soavi ja Argento varasivat antikristuksen syntymästä kertovalle yhteistyölleen The Devil’s Daughter, ja viidennes osa on täysin unohdettu The Mask of the Demon, jossa teinijoukko taistelee ikivanhaa noitaa vastaan lumivyöryn hautaamina. Sarjan huippukohta tämän toisen osan jälkeen on kuitenkin kuudes osa, Luigi Cozzin uskomaton The Black Cat, joka on tosielämään sijoittuva jatko-osa Argenton Suspirialle ja Infernolle, jossa kuullaan ensimmäisen teemamusiikki noin kuudesti elokuvan aikana. Elokuvassa myös kuvataan giallo-adaptaatiota Edgar Allan Poen The Black Catista, jonka Lucio Fulci filmasi jo 80-luvun alussa. Cozzin teos loppuu siihen, että universumi räjähtää, mitä sopivampaa lopetusta tälle pseudo-sarjalle ei voi keksiä.
Elokuvassa esiintyvän Bobby Rhodesin haastattelu on luettavissa täältä.